Olin nuorisopsykiatrian sairaalassa 6kk hoidossa. Elämäni tuhoutui tänä aikana. Sinne jouduin koska sosiaalityöntekijä/lastenvalvoja passitti minut sinne kun sanoin että en mene kalloonkutistajalle.
Kaikki alkoi koululiikunta tunneista. Minua haukuttiin, syrjittiin ja kiusattiin sen takia, koska olin niin huono eikä minusta ollut kuin haittaa joukkue peleissä ja olen ollut vain muiden narrina siellä. Tämä ajoi mut masennukseen. Diagnoosini on vaikea masennus. Oon ollu sairaalassa aiemmin muuta se auttoi. Sen jäkeen olemme muuttaneet monta kertaa kun olemme paenneet sossuja ja ilkeitä ihmisiä. En ehtinyt menemän psykologeille ja järjestämään hoitonani koska muutot olivat nopeita.
Huostaanotot ovat olleet lähellä. Lastenkotiin eikä sijaisperheisiin en suostu. Oman äidin rakkautta ei korvaa mikään ja minä taistelen viimeiseen asti. Lastenkoti uhka siksi että uhkaisn itsarilla sossuja opettajia ja psykologeja koska halusin liikunnasta vapautuksen.
Kun muutimme pienempään kuntaan asiat näyttivät kohentuneet. Sain jo pitkään kaivatun koiranpennun ja elämä loisti sen myötä koska sain vihdoinkin ystävän ja kotona odotti mua joka päivä iloinen ystävä eikä mun tarvinnut olla yksin.
Mutta sitten jo pitkään pelkäämäni yläaste saapui ja liikuntatunnit vaikeutuivat. 7lk:n lopussa mulle riitti. Menin lääkärille terveyskeskukseen ja kerroin tarinani ja hän päätti kokeilla vapautusta. Kaikki muuttui takaisin hyväksi.
Mutta vapautus oli vain väliaikainen ja mun olis pitäny mennä taas sen saakelin psykologin luo ja muka parantuu siellä jotta voin osallistuu liikka tunneille. En mennyt, koska en mielestäni nähnyt silloin muuta ongelmaa kuin liikunta tunnit. Lavastin yliannostus kohtauksen jossa olin ottavinani 170 pilleriä masennus lääkettä jonka nimee en muista. Lääkärit vihoinkin tajusivat ja lupasivat vapautuksen 9lk. asti.
Mutta sitten kiusaaminen alkoi taas ja se pahentui siihen että mut herätettii yöllä pilasoitoilla ja yöunet meni. Soitot loppuivat mutta yöunet eivät tulleet takaisin. sain lääkityksen. Kesä meni kuitenkin piloille. Syksyllä sain vapautuksen MUTTA se oli vain 8lk. puoleenväliin ja ennen sitä mun pitäs käydä siellä saakelin kallonkutistajalla. en mennyt ja valehtelin lääkärille.
Sitten tullaan siihen kohtaan kun lastenvalvoja saapuu kotiimme. Siihen mennessä mulla oli ollut kaksi valheellista itsemurhayritystä, mutta kukaan ei uskonut mua vaan sanoi että sairaalaan vaan. Kerroin tarinani tälle sossun ämmälle ja kun hän sanoi että pakenen metsään koirani kanssa ja tapan itseni ja anna koiran syödä minut. Sitten poliisi plus ambulanssi juttuja. Tulin vapaehtosesti pois metästä(kukaan ei pyytäny mua tulemaan) Olin kauhuissani. Mitään näin kauheaa mun elämässä ei oo tapahtunu.
Sitten sairalaan ja taas yritin valehdella itteni pois sieltä mutta epäonnistuin ja jouduin jäämään. Sain kauhena omahoitajan joka ei osannut muuta kuin haukkua mun elämää ja keksiä hulluja syitä mun sairaalaan joutumiselle. Kiroan sen akan.
Sairaalahoidon aikan tuntui kuin minun elämäni oisi raiskattu. Äiti eikä sisko jaksanut hoitaa koiraani ja niin siinä kävikin että jouduimme luopumaan siitä. Itken vieläkin joka päivä ja kiroan sairaalan ja sen saakelin sossun akan. Koiraa ei tapettu mutta se sai huonon kodin ja kärsii nyt. Kuulin että se olisi jäänyt auton alle pyrkiessään takaisin sen oikeaan kotiin. Minun ainoa ystäväni oli poissa. Elämäni valoista iloisin. Poissa, Poissa. Masnnuin pahemmin ja yritin itsaria. en ois sairastunu näin pahasti jos en ois jotunu sairaaalaan ja menettäny koiraani.
Sitten sukulaiset saivat tietää. Äitini ja siskoni aivopestiin. Minä olin nyt uhka koko perheelle ja minut pitäisi sijoittaa lastenkotiin. Tämä oli sairaalan tavoite mutta onneksi laki on monimutkainen asia eikä syitä saatu tarpeeksi huostaanotolle. Sain äidin vastarintaan kanssani ja teimme Kuopion hallinto oikeudelle valituksen. Teimme kaksi mutta molemmat hylättiin.
Meilä on käynyt perhetyöntekijä vuodesta 2002 alkaen. Hän oli mukava ja tajusi tilanteeni ja ilman häntä olisin sairaalassa vieläkin.
Minut ahdistettiin nurkkaan ja 3kk jälkeen aloitin valehtelun. EN puhunut enää totta ja ainoa tavoitteeni oli päästä pois hullulasta keinolla millä hyvänsä. Valhetelin suraavat 3kk taitavasti. "hyväksyn ongelmani" "tarvitsen hoitoa" "olen todella kiitollinen tästä hoidsta." ja niin pääsin pois. Onnellisena mutta kaikki se tuska ja menetykset toivat viiltelyn ja itsemurha uhkaukset takaisin.
Mielestäni tein oikein että valehtelin ja pääsin pois koska mädäntyisin vieläkin sairaalassa ja elämäni olisi loppumassa. Nyt siitä on 3kk ja olen yrittänyt löytää uusia tavoitteita ja onnelsia asioita elämääni mutta se ei onnistu koska olen menettänyt niin paljon lyhyessä ajassa, kärsinyt liikaa ja kokenut kovia. Vain siksi että ongelmiani ei tajuttu aikaisemmin ja minut pilattiin lääkkeillä. Jos et ole hullu sinusta tehdään hullu. Nyt olen saanut vapautuksen liikunnasta ilman paperia npsykpolilta ja sairaalassa oltiin sitä mieltä että minä en vapautusta tarvitse ja se evättiin minulta. Mutta ystävälliset ihmiset polilla tajusivat tilanteet ja myönsivät sairaaln virheet ja auttoivat korjaamaan heidän tuhojaa. Mutta nyt on ajattelen joka päivä kun kaikki on niin saakelin ihanaa ja todellista että kaikki tämä tuska ja kärsimykset olivat turhaa koska heikkeennyin vain ja kuitenkin päädyttiin tähän lopputulokeen (liikunnasta vapautus). Miksi, Miksi. Menetin paljon turhan takia. Onneksi ihmiset myönsivät virheensä ja auttavat pääsemän minua eteen päin sillä aikaa kun minä haudon itsemurhaa jonka oli tarkoitus tapahtua eilen. Mutta en muistanut onnellisuudessani sitä. en voi tehdä sitä koska minulla on liikaa iloa ja onnea elämässäni mutta haluan kuolla koska en jaksa.
Kaikki alkoi koululiikunta tunneista. Minua haukuttiin, syrjittiin ja kiusattiin sen takia, koska olin niin huono eikä minusta ollut kuin haittaa joukkue peleissä ja olen ollut vain muiden narrina siellä. Tämä ajoi mut masennukseen. Diagnoosini on vaikea masennus. Oon ollu sairaalassa aiemmin muuta se auttoi. Sen jäkeen olemme muuttaneet monta kertaa kun olemme paenneet sossuja ja ilkeitä ihmisiä. En ehtinyt menemän psykologeille ja järjestämään hoitonani koska muutot olivat nopeita.
Huostaanotot ovat olleet lähellä. Lastenkotiin eikä sijaisperheisiin en suostu. Oman äidin rakkautta ei korvaa mikään ja minä taistelen viimeiseen asti. Lastenkoti uhka siksi että uhkaisn itsarilla sossuja opettajia ja psykologeja koska halusin liikunnasta vapautuksen.
Kun muutimme pienempään kuntaan asiat näyttivät kohentuneet. Sain jo pitkään kaivatun koiranpennun ja elämä loisti sen myötä koska sain vihdoinkin ystävän ja kotona odotti mua joka päivä iloinen ystävä eikä mun tarvinnut olla yksin.
Mutta sitten jo pitkään pelkäämäni yläaste saapui ja liikuntatunnit vaikeutuivat. 7lk:n lopussa mulle riitti. Menin lääkärille terveyskeskukseen ja kerroin tarinani ja hän päätti kokeilla vapautusta. Kaikki muuttui takaisin hyväksi.
Mutta vapautus oli vain väliaikainen ja mun olis pitäny mennä taas sen saakelin psykologin luo ja muka parantuu siellä jotta voin osallistuu liikka tunneille. En mennyt, koska en mielestäni nähnyt silloin muuta ongelmaa kuin liikunta tunnit. Lavastin yliannostus kohtauksen jossa olin ottavinani 170 pilleriä masennus lääkettä jonka nimee en muista. Lääkärit vihoinkin tajusivat ja lupasivat vapautuksen 9lk. asti.
Mutta sitten kiusaaminen alkoi taas ja se pahentui siihen että mut herätettii yöllä pilasoitoilla ja yöunet meni. Soitot loppuivat mutta yöunet eivät tulleet takaisin. sain lääkityksen. Kesä meni kuitenkin piloille. Syksyllä sain vapautuksen MUTTA se oli vain 8lk. puoleenväliin ja ennen sitä mun pitäs käydä siellä saakelin kallonkutistajalla. en mennyt ja valehtelin lääkärille.
Sitten tullaan siihen kohtaan kun lastenvalvoja saapuu kotiimme. Siihen mennessä mulla oli ollut kaksi valheellista itsemurhayritystä, mutta kukaan ei uskonut mua vaan sanoi että sairaalaan vaan. Kerroin tarinani tälle sossun ämmälle ja kun hän sanoi että pakenen metsään koirani kanssa ja tapan itseni ja anna koiran syödä minut. Sitten poliisi plus ambulanssi juttuja. Tulin vapaehtosesti pois metästä(kukaan ei pyytäny mua tulemaan) Olin kauhuissani. Mitään näin kauheaa mun elämässä ei oo tapahtunu.
Sitten sairalaan ja taas yritin valehdella itteni pois sieltä mutta epäonnistuin ja jouduin jäämään. Sain kauhena omahoitajan joka ei osannut muuta kuin haukkua mun elämää ja keksiä hulluja syitä mun sairaalaan joutumiselle. Kiroan sen akan.
Sairaalahoidon aikan tuntui kuin minun elämäni oisi raiskattu. Äiti eikä sisko jaksanut hoitaa koiraani ja niin siinä kävikin että jouduimme luopumaan siitä. Itken vieläkin joka päivä ja kiroan sairaalan ja sen saakelin sossun akan. Koiraa ei tapettu mutta se sai huonon kodin ja kärsii nyt. Kuulin että se olisi jäänyt auton alle pyrkiessään takaisin sen oikeaan kotiin. Minun ainoa ystäväni oli poissa. Elämäni valoista iloisin. Poissa, Poissa. Masnnuin pahemmin ja yritin itsaria. en ois sairastunu näin pahasti jos en ois jotunu sairaaalaan ja menettäny koiraani.
Sitten sukulaiset saivat tietää. Äitini ja siskoni aivopestiin. Minä olin nyt uhka koko perheelle ja minut pitäisi sijoittaa lastenkotiin. Tämä oli sairaalan tavoite mutta onneksi laki on monimutkainen asia eikä syitä saatu tarpeeksi huostaanotolle. Sain äidin vastarintaan kanssani ja teimme Kuopion hallinto oikeudelle valituksen. Teimme kaksi mutta molemmat hylättiin.
Meilä on käynyt perhetyöntekijä vuodesta 2002 alkaen. Hän oli mukava ja tajusi tilanteeni ja ilman häntä olisin sairaalassa vieläkin.
Minut ahdistettiin nurkkaan ja 3kk jälkeen aloitin valehtelun. EN puhunut enää totta ja ainoa tavoitteeni oli päästä pois hullulasta keinolla millä hyvänsä. Valhetelin suraavat 3kk taitavasti. "hyväksyn ongelmani" "tarvitsen hoitoa" "olen todella kiitollinen tästä hoidsta." ja niin pääsin pois. Onnellisena mutta kaikki se tuska ja menetykset toivat viiltelyn ja itsemurha uhkaukset takaisin.
Mielestäni tein oikein että valehtelin ja pääsin pois koska mädäntyisin vieläkin sairaalassa ja elämäni olisi loppumassa. Nyt siitä on 3kk ja olen yrittänyt löytää uusia tavoitteita ja onnelsia asioita elämääni mutta se ei onnistu koska olen menettänyt niin paljon lyhyessä ajassa, kärsinyt liikaa ja kokenut kovia. Vain siksi että ongelmiani ei tajuttu aikaisemmin ja minut pilattiin lääkkeillä. Jos et ole hullu sinusta tehdään hullu. Nyt olen saanut vapautuksen liikunnasta ilman paperia npsykpolilta ja sairaalassa oltiin sitä mieltä että minä en vapautusta tarvitse ja se evättiin minulta. Mutta ystävälliset ihmiset polilla tajusivat tilanteet ja myönsivät sairaaln virheet ja auttoivat korjaamaan heidän tuhojaa. Mutta nyt on ajattelen joka päivä kun kaikki on niin saakelin ihanaa ja todellista että kaikki tämä tuska ja kärsimykset olivat turhaa koska heikkeennyin vain ja kuitenkin päädyttiin tähän lopputulokeen (liikunnasta vapautus). Miksi, Miksi. Menetin paljon turhan takia. Onneksi ihmiset myönsivät virheensä ja auttavat pääsemän minua eteen päin sillä aikaa kun minä haudon itsemurhaa jonka oli tarkoitus tapahtua eilen. Mutta en muistanut onnellisuudessani sitä. en voi tehdä sitä koska minulla on liikaa iloa ja onnea elämässäni mutta haluan kuolla koska en jaksa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Perhetyöntekijä ei ole sama kuin silloin 2002.
En käytä lääkkeitä enää koska en tarvitse niitä
Huh, mikä tarina. Ymmärrettävästi olet väsynyt ja katkerakin ehkä.
Elämä on sitä mitä on, iloa, surua, onnea, epäonnea, oikeudenmukaisuutta, epäoikeudenmukaisuutta jne. Kuten tiedät.
Koska sinulla nyt on asiat suht hyvin, nauti tästä päivästä....meillä kenelläkään ei ole muuta kuin tämä päivä, yksi päivä kerrallaan.
Kokemistasi vääryyksistä on puhuttu, osin oikaistukin, joten älä jää kiinni menneeseen.
Olet menettänyt, mutta et kuitenkaan kaikkea etkä liikaa. Olet väsynyt, mutta siitä toipuu. Anna itsellesi aikaa toipumiseen. Elämä hymyilee sinulle vielä jonakin päivänä aurinkoisesti, mutta muista, että taivaalla on aina välillä pilviäkin. Niitä kuuluukin olla. Sinulla on kuitenkin koko elämä edessäsi ja koet vielä paljon uutta ja ihanaa....kunhan ensin toivut voimia vievistä kokemuksistasi.
Hei luin tarinasi ja järkytyin todella paljon miten ihmistä voidaan kohdella noin.Minä en voi tajuta mitenkään mutta on minullakin psykiatrisesta puolesta vain ja ainoastaan huonoja kokemuksia.
Olen sinua paljon paljon vanhempi mutta kokenut vaikean masennuksen.Jouduin sairaalaan ja kenenkään kanssa en pystynyt luottamuksella puhumaan.
Syöttivät lääkkeitä ja olin ihan hysteerinen ja sekava,jälkeen päin tajusin että suurin syy oli väärät lääkkeet mitkä eivät sopineet.
Henkilökunta oli todella ammattitaidotonta ja nykyään tässä sairaalassa on jatkuva lääkäri pula.
Silloinen lääkäri oli sanoinkuvaamattoman törkeä diktaattori jolla ei ollut edes käsitystä mitä vaitiolo velvollisuus tarkoittaa.
Selvisin pitkän taistelun jälkeen ja palasin töihin,mutta koskaan en pysty antamaan heille anteeksi.
Olin täysin puolustus kyvytön lääke tokkurssa ja he tekivät päätöksiä minun selän takana sos ämmien kanssa.
Loppujen lopuksi minä voitin mutta sinä tarvittiin jo korkeampia virka ihmisiä ja taistelu oli pitkä.
Joskus törmään muutamaan ihmiseen en sano mitään mutta katson ja jos katse voisi tappaa...
Sinulle toivotan voimaa ja olet taistelija älä luovuta.
Olet nuori ihminen joka on kokenut liikaa mutta jaksa uskoa että elämä tuo vielä hyvää sinulle.
Nykyään minä jaksan päivän kerralaan,vaikeaa on mutta ikinä en tukeudu psykiatriseeen apuun se on minun ratkaisu ja päätös.
myös minulla, ainakin kunnalliset mielenterveyspalvalut, psykiatrit ja psyk.erikois-sairaanhoitajat ovat valinneet ammattinasa sen perusteella, että hyvä palkka ja saa tyrannisoida/nöyryyttää ihmisiä miten huvittaa. Kun mielenterveysasia on sellainen ettei siitä saa minkäänlaista konkreettista näyttöä millään laitteellla, niin ihmisiä voidaan höykyttää mielin määrin, tehdä vääriä hoitotoimenpiteitä, lääkkeitä niin jotta ihminen varmasti pysyykin "hullun" papereis. Jos haluaa kunnon hoitoa, pitäs olla rikas ja mennä yksityisvastaanotolle, siellä ihmisarvo viel säilyy eli rahalla saa! Mut kaikki joita yhteiskunnan varoilla avustetaan hoidetaan tosai surkeasti Sivusta olen seurannut kahden ihmisen päätymistä itsariin kun muuta keinoa ei enää päästä "systeemistä" pois. En voinut auttaa, molemmat tapaukset tulivat yllätyksenä ja vastuuseen ei joudu kukaan! Kuitenkin alkuperäiselle kirjoittajalle ja muillekin kärsiville toivon Voimia ja parempaa Tulevaisuutta, sillä ainahan elämässä tapahtuu vastoinkäymisiäkin, emmmekä me voi niille mitään. Mutta nuo mielenterveysalan ihmiset vois kyllä vaihtaa alaa tai toivottavasti saavat aikanaan omakohtaisesti tuntea nahoissaan kaiken sen vääryyden mitä ovat potilailleen aiheuttaneet!
Kaikki on nin erilaista, kauheaa ei kodintunnetta ei oikeata iloa eikä naurua vain valheellista potaskaa. Yritän unhotaa mut en voi. Se oli liian rankka kokemus mulle. haluan Tessun takaisin. Laitoin puolet sielustani sen mukaan ja tuntuu kuin olisi jääny jotain keskeneräiseksi. Kuin prosessi joka kaatuu virheeseen ja asiat deletoituvat eikä niitä saa enää takaisin. EN voi jatkaa ennekuin olen vakuuttanut itselleni että paljon hyvää tulee tapahtumaan ja saan uuden koiran mutta tämä on liian vaikeaa.