Tuntuu hullulta päässä.. Muutama viikko sitten alkoivat oireet: huimausta ja "epätodellista" oloa, ihan kuin olisi sivusta katsonut omia tekemisiään ja sanomisiaan.
Sydämentykytyksiä ei juurikaan ole ollut tällä erää, mutta niitä oli ekan kerran vajaa kolme vuotta sitten; menivät ohi, sitten vuosi takaperin, jolloin sain Propral-lääkityksen. Sekin meni ohi, jopa ilman lääkitystä, minulle tuntui riittävän se tieto, että napit ovat laukussa jos ikävä olo pukkaa päälle.
Minulla on ollut yksi kohtaus (?), jolloin tuntui, että jalat lähtevät alta (ei se varmaan ulospäin näkynyt). Pääasiassa oireilen tällä hetkellä KOKO AJAN em. tavalla, ja päässä ei pyöri mikään muu! Se vetää mielen todella, todella matalaksi, kun koko maailma tuntuu pyörivän oman navan ympärillä - asia on mielessä ekana aamulla ja viimeisenä illalla. Ja tietenkin koko ajan siinä välissä. Töitäkin kuitenkin pitäisi tehdä..
Nyt hirvittää ja kammoksuttaa! Kokeita on tehty ja somaattisesti "perusterve" olen. Silmälääkärille ja neurologille meen ensi viikolla. Tosin lääkäri(t) tarjoilivat mulle jo paniikkihäiriön mahdollisuutta, mutta onhan se hyvä, että saa selville tuon somaattisenkin puolen ongelmat jos niitä on.
Tuleeko teillä oireita myös silloin kun ootte yksin? Mulla on tällä hetkellä se mieliala, että kaupungille ei tohdi lähteä, mutta yksin kotonakaan ei ole hyvä olla. Mitään ei huvita tehdä, kun oma olo ja mahdolliset sairaudet pyörii koko ajan mielessä. Ja nyt tuntuu, että oireiden ilmaantuminen pelottaa enemmän kuin niiden syy.
Töissä menee yllättävän ok; huonompi homma on vaan se, että vaihdoin just uuteen duuniin (oireet alkoivatkin sopivasti kun sain tietää työpaikan vaihdosta) ja uutta asiaa ois enempi kuin laki sallii.. hirveän keskittynyt pitäis olla koko ajan vaan kun ei oikeen pysty.
Mä oon niin KYLLÄSTYNYT pelkäämään!! Kaiken kaikkiaan tää sotii muutenkin mun luonnetta vastaan, oon aina ollut tosi sosiaalinen ja liikkuvainen, en ole pelännyt julkisia esiintymisiä normaalia enempää yms.
Tällä hetkellä toivon (ja pelkään), et jokin syy tälle mun ololle selviää, koska syytä pystytään sitten (yleensä) hoitamaan.
Luksusta, jos jaksoitte lukea tänne asti, järjestelmällinen kirjoittaminen ei o koskaan ollut mun vahvuus :)
Sydämentykytyksiä ei juurikaan ole ollut tällä erää, mutta niitä oli ekan kerran vajaa kolme vuotta sitten; menivät ohi, sitten vuosi takaperin, jolloin sain Propral-lääkityksen. Sekin meni ohi, jopa ilman lääkitystä, minulle tuntui riittävän se tieto, että napit ovat laukussa jos ikävä olo pukkaa päälle.
Minulla on ollut yksi kohtaus (?), jolloin tuntui, että jalat lähtevät alta (ei se varmaan ulospäin näkynyt). Pääasiassa oireilen tällä hetkellä KOKO AJAN em. tavalla, ja päässä ei pyöri mikään muu! Se vetää mielen todella, todella matalaksi, kun koko maailma tuntuu pyörivän oman navan ympärillä - asia on mielessä ekana aamulla ja viimeisenä illalla. Ja tietenkin koko ajan siinä välissä. Töitäkin kuitenkin pitäisi tehdä..
Nyt hirvittää ja kammoksuttaa! Kokeita on tehty ja somaattisesti "perusterve" olen. Silmälääkärille ja neurologille meen ensi viikolla. Tosin lääkäri(t) tarjoilivat mulle jo paniikkihäiriön mahdollisuutta, mutta onhan se hyvä, että saa selville tuon somaattisenkin puolen ongelmat jos niitä on.
Tuleeko teillä oireita myös silloin kun ootte yksin? Mulla on tällä hetkellä se mieliala, että kaupungille ei tohdi lähteä, mutta yksin kotonakaan ei ole hyvä olla. Mitään ei huvita tehdä, kun oma olo ja mahdolliset sairaudet pyörii koko ajan mielessä. Ja nyt tuntuu, että oireiden ilmaantuminen pelottaa enemmän kuin niiden syy.
Töissä menee yllättävän ok; huonompi homma on vaan se, että vaihdoin just uuteen duuniin (oireet alkoivatkin sopivasti kun sain tietää työpaikan vaihdosta) ja uutta asiaa ois enempi kuin laki sallii.. hirveän keskittynyt pitäis olla koko ajan vaan kun ei oikeen pysty.
Mä oon niin KYLLÄSTYNYT pelkäämään!! Kaiken kaikkiaan tää sotii muutenkin mun luonnetta vastaan, oon aina ollut tosi sosiaalinen ja liikkuvainen, en ole pelännyt julkisia esiintymisiä normaalia enempää yms.
Tällä hetkellä toivon (ja pelkään), et jokin syy tälle mun ololle selviää, koska syytä pystytään sitten (yleensä) hoitamaan.
Luksusta, jos jaksoitte lukea tänne asti, järjestelmällinen kirjoittaminen ei o koskaan ollut mun vahvuus :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yritä ajatella jotain muuta, kuin mahdollisia sairauksia.. se altistaa paniikki kohtaukseen. Itselläni on vähän samanlaista touhua.. Sairaus ensimmäisenä aamulla mielessä ja viimeisenä illalla. Oikeasti olen täysin terve, mutta pelkään silti, että minulla on jokin sairaus. Luulenpa, että meillä molemmilla on jonkinlainen luulotauti, jos sitä oikeaa vikaa ei löydy.
Hei, Tutulta kuulosti noi sun ajatukset... :( Mulla on ollut sama helvetti koko kevään ja viimein tulin sellaiseen pisteeseen että oli pakko hakea työterveyslääkäriltä apua. Ensimmäinen kerta meni itkeskellen ja siitä on nyt kulunut kuukausi. Lääkäri määräsi mulle Alproxia kohtauksiin.
Toinen kerta sain Sepram lähetteen ja aloitin lääkkeet viime sunnuntaina. Nyt tämä viikko on sujunut paljon paremmin, ahdistus on vähentynyt ja myös tuo inhottava huimaus.
Eli suosittelen sulle myös avun hakemista. Mä oon aina ollut sitä mieltä että en halua mitään lääkkeita mutta kummasti sitä mieli muuttui kun olo vaan paheni ja lopulta sitä vaan halusi keinolla millä hyvänsä lopettaa sen olon. Ja nyt tuntuu että olo on onneksi parempi, tietenkin tilanne voi muuttua tunnissa mutta tässä on oppinut jos ei muuta niin elämään hetkessä ja iloitsemaan että on edes jotenkuten normaali olo. Jos haluat vaihtaa ajatuksia privaatisti, meili on [email protected]
Tsemppiä :)
Minulla on ollut PH jo monta vuotta, alkoi ihan yllättäen, olen kaupan alalla ja olen aina ihmisten kanssa ollut tekemisissä, ja ollut avoin ja reipas, mutta sitten jotain tapahtui..
Töissä alkoi oksettamaan, huimaamaan, ja nopeasti asiakaskontaktit jännitti ja ahdisti, ja puhe oli kuin puuroa välillä, sydän takoi ja maailma pyöri.
Illat luin lääkärikirjaa, olen "sairastanut" kaikkea, munuaistulehdukset, aivokasvaimet, sydänviat, keuhkosairauksia ja vaikka mitä, ja tein diagnoosit itse, mitään ei siis ollut kun lääkärillä kävin, pakotin ottamaan keuhkokuvatkin 3 kertaa ennen kuin uskoin lääkäriä :), ja sinä päivänä kun uskoin ettei vikaa fyysisesti ole, alkoi parantuminen.
Miksi en yrittäisi elää ajattelematta sairauksia, ne voi tulla, mutta sitten en voi itse sille mitään, mutta miksi etukäteen murehtisin?
Paniikkia on ja tulee, ja silti olen sen kanssa oppinut elämään, mutta joskus on vaikeaa uskoa, että pumppu kestää, eihän se voi kestää...
Toivottavasti tekin saatte avun.