EN VAAN

kun ei vaan jaksa!!! suhde menee päin persettä ja kaikki kaatuu päälle!!!! en oikeesti enää jaksa. viime sunnuntaina olin veitsi kädessä, mut NYT SEN TEEN!!!! EN VITTU JAKSA!!!!!!!!!

........................... kirjoitti:

kun ei vaan jaksa!!! suhde menee päin persettä ja kaikki kaatuu päälle!!!! en oikeesti enää jaksa. viime sunnuntaina olin veitsi kädessä, mut NYT SEN TEEN!!!! EN VITTU JAKSA!!!!!!!!!

Suhteet menee kaikilla enemmän tai vähemmän päin....Vaihda suhdetta, vaihda työ- tai opiskelupaikkaa, vaihda kaupunkia ja vaihda asennettasi.

Tiedoksi vaan, että melki kaikilla muillakin on samat ongelmat, eikä ne uhkaile itsensä tappamisella. Lopeta semmonen ja tee jokin muu muutos elämääsi.

........................... kirjoitti:

kun ei vaan jaksa!!! suhde menee päin persettä ja kaikki kaatuu päälle!!!! en oikeesti enää jaksa. viime sunnuntaina olin veitsi kädessä, mut NYT SEN TEEN!!!! EN VITTU JAKSA!!!!!!!!!

Ei se veitsellä onnistu koska jänteiden kohdalla se sahaaminen muuttuu tuskalliseksi.

........................... kirjoitti:

kun ei vaan jaksa!!! suhde menee päin persettä ja kaikki kaatuu päälle!!!! en oikeesti enää jaksa. viime sunnuntaina olin veitsi kädessä, mut NYT SEN TEEN!!!! EN VITTU JAKSA!!!!!!!!!

itseensä delata t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

takia,ei kannata kirjoitti:

itseensä delata t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

..jos elämä käy ylitsepääsemättömän sietämättömäksi.

Harvoin tuollaista silti tapahtuu.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat todella sairaita ja pahassa jamassa ihan todellisten ongelmien vuoksi. Mutta.. jotenkin olen kokenut, että ne vastoinkäymiset - sitten kun niihin saa etäisyyttä - nehän ne vasta kasvattavatkin luonnetta.

Ystävystyin viime kesänä tyyppiin, joka on pyörätuolissa. Hän kykenee vielä liikuttamaan käsiään niin, että voi jotenkin syödä itse, puhua kännykkään, kirjoittamaan tietsikalla .. ja olemaan siis kontaktissa omatoimisesti muihin ihmisiin.

Kaikesta huolimatta hänellä on loistava huumorintaju ja hän vuodattaa hyvää tuulta muihinkin !?

Se on jotenkin käsittämätöntä.
Olen itse ns. fyysisesti, tai siis ulkoisen fyysisesti terve. Minulla on tosin poikkeavuutta aivotoiminnassa kun olen as-oireinen. Koen elämän toisinaan ihan ylitsepääsemäättömän ongelmallisena ja ahdistavana, mutta jotenkin tuo uusi tuttavuuteni, kuin monet muut itseäni pahemmassa jamassa olevat ihmiset ovat omalla esimerkillään näyttäneet sellaista elämänsuuntaa, että olen voinut ottaa opikseni.

En häpeä itseäni suhteessa niihin, jotka ovat huonommassa jamassa. Tiedän, että esim. tuolla tyypillä ei ole jotakin aivokemiahäiriötä, joka laukaisee ahdistusta. Hänen mielentiloihinsa vaikuttavat seikat ovat paremmalla tolalla kuin omani. Lisäksi tiedän, että hänen elinolosuhteensa ovat erilaiset ja hänellä on ympärivuorokautisesti apua tarjolla tulevaan kuolemaansa asti. hänen ei tarvitse milloinkaan kokea olevansa yksin ja hän osaa hillitä kielensä ja mielensä eikä imuroi ikävän ihmisen leimaa itseensä.

Se, mikä asiassa on ilahduttavaa. Minä olen saanut kunnian olla hänen luotettunsa. Hän on kertoillut minulle asioita, joiden kautta olen voinut tukea ja jelpata häntä ja se on upeaa !

Jotenkin koen saavani palkkion sen kautta, että hän on rohkaistunut tekemään kaikenlaisia asioita siltä pohjalta kun olemme jutelleet omista, hyvinkin erilaisista elämäntilanteistamme ja erilaisuudestamme lähtien.

-----

Aloittajalle !

En tahdo väheksyä elämän vastoinkäymisten aiheuttamaa tuskaasi. Ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta tuomita toinen toistaa.. ei edes syyttää vääristä ajatuksista.. Eihän kukaan voi nähdä toisen pään sisään, eikä tuntea sitä samaa kuin joku toinen tuntee.

Tuska on henkilökohtainen kokemus.
Ei muiden kokemuksiin voi puuttua. Niistä voi kuunnella ja niitä voi yrittää vertailla omiinsa mutta mitään niihin ei voi lisätä eikä poistaa. Ne ovat kullekin ikiomia.

Omia läheisiäni on kuollut oman käden kautta.
Itsemurha on kait as-oireisten aika yleinen kuolisyy. Kun aivotoiminta ja ulkoinen käyttäytyminen ovat ristiriidassa keskenään se on usein hyvin sietämätön tilanne. Etenkin jos ympäristössä on paljon stressaavia elementtejä.

Olen itsekin miettinyt kuolemaa yhtenä ihan luonnollisena vaihtoehtona kun on kasaantunut liikaa sellaisia ongelmia, joiden hallintaan ja järjestelyyn voimani eivät ole tuntuneet riittävän.

Joskus kun olen kohdannut muiden itsetuhoisuutta, olen turvautunut kiinalaiseen viisasteluun: "Jos pelastat miehen hengen, olet vastuussa hänestä lopun elämääsi".

Minä en halua kontolleni kenekään elämää, enkä kuolemaa. Siksi on niin vaikeaa ottaa asiaan kantaa henkilökohtaisella tasolla.

Oman jälkikasvunikin kohdalla olen joutunut miettimään todella paljon, että kuinka paljon minulla on synnyttäjänä, huoltajana ja kasvattajana, äitinä ja rakastavana lähimmäisenä valtaa puuttua hänen elämäänsä. Minun kauttanihan hän on inhimillisen olomuotonsa saanut, mutta minä olen ihmisenä niin kovin mitätön olento käyttämään valtaani kehenkään muuhun kuin itseeni.

Kerran on ollut tilanne, jossa hän koki elämän ylivoimaisena. Oli lähellä luovuttamista.

Se on ollut elämäni karmein kokemus. Mitkään muut vastoinkäymiset eivät mene sen yli. Ei yksikään itseeni kohdistunut pahoinpitely, ei mikään uhka miltään taholta.

Kun oma lapsi ilmaisee, että mitta on täynnä, sitä on valmis antamaan vaikka oman henkensä lapsen puolesta. Kyseessä oli siis aikuistumassa oleva nuori ja minulla oli takanani jo vaikka kuinka paljon sellaista.. hyvin paljon jo elettyä elämää.. ja tavallaan oma paikkani oli se, jonka olisi voinut "uhrata", ei vielä hänen.

Tiedän olleeni tavattoman röyhkeä kun viime tipassa julistin, että jos tapat ittes niin minä kans. Että mulla ei ole senjälkeen enään mitään syytä jäädä tänne ratkomaan yhtään ongelmaa.

Se oli ehkä suuri virhe. Tavallaan pakotin hänet jaksamaan minun vuokseni.. mutta toimin sponttaanisti niinkuin äidinvaiisto, tai jokin ihmisen elämää ylläpitävä voima neuvoo intuitiivisesti toimimaan.

Ja..
Jotenkin nykyisin (?).. (vai liekö ennen ollut vielä yleisempää abstrahointikykyiselle ihmiselle, että ) kuolema on yksi vaihtoehto ratkaista ylitsepääsemättömän tuntuisia asioita ?

Pikkumuksutkin uhoavat että mää tapan itteni - jos (huom!) eivät saa tahtoaan periksi.

Jotenkin tuo kyllä tuntuisi viestivän joko kulttuurin muokkaantumisesta liian helppoa elämää suosivaksi, tai sitten ihmiset ovat rappeutuneet sille tasolle, että elämänsietokyky on heikentynyt.
En tiedä ? Pelkää aprikointia, jonka varaan ei voi lakia laittaa, ei edes sääntöä.

Elämä näyttää pinnallisesti muuttuneen, mutta ongelmointi vain on muuttanut muotoaan - ennen oli se suo kuokka ja jussi ja alavilla mailla hallanvaara.
Nykyisin koneet määräävät elämäntahdin..
Siis niillä, joilla ei käy peikkomainen flaksi ja elämän eri osatekijät eivät loksahdakkaan kohdalleen suotuisaa elämää kantaen.

Itserakkaus.
Se on kait se paras tapa rakastaa elämää.. en osaa oikein muutakaan kovin ytimekkäästi sanoa.
Harmillista jos kuka tahansa ajautuu tilanteeseen, jossa luovuttaa siksi ettei jaksa.

Meitä ihmisiä usutetaan nykyisin ihan liikaa selviytymään kaikesta yksin, vaikka ihminen on laumaeläin. Moititaan liian helposti läheisriippuvuudesta kun on ihan inhimillistä tarvita lähelleen ihmistä, tai ihmisiä.
Paska homma.
Kukaan ei selviydy liian yksin.

Minulla on takanai "repaleinen" elämä. Paljon epäonnistuneita ihmissuhteita. Paljon sellaisia epäonnistumisia, joilla sain selityksen kun hoksattiin, että olen as-oireileva.

Minulle kävi vielä niinkin paskamaisesti, että tultuani tietoiseksi oireistosta , tapasin vertaiseni ja meille solmiutui läheinen ja hyvä ihmissuhde. Kului pari vuotta ja hän kuoli äkillisesti.

Se.. Se oli jotakin sellaista, jota en osaa edes analysoida.
Pari viikkoa päässäni takoi ajatus - enään ei voi tulla mitään hyvää ilman, että sitä seuraa liian suuri "lasku".
Ikäänkuin onneni hinta olisi aina maksettava älyttömien korkojen kanssa.

Jotenkin vain.. läheiset ihmiset kait saivat pidettyä niin hyvänä ja sit oli niitä "mulkkuja" ympärillä, joihin sain vertailla omia kokemuksiani ja epäonnistumisiani - hitsi - en minä tiedä, eikä kait tarvitsekkaan kyetä selostamaan mikä mihinkin mitenkin vaikutti..

Niin vain on käynyt, että jälleen tuli tilaisuus seuranpitoon kun eräs tyyppi lähestyi äkkiarvaamatta ja halusi treffata. Suostuin. Tutustelimme ja alku oli tieytenkin assimaisen hankalaa, kamalaakin. Hänkin on assi. Toki ihmissuhteilu on aina hankalaa .. me erosimme .. mutta se ei ollutkaan lopullista.. treffasimme sattumalta uudelleen.
Yhdessäolo onkin alkanut sujua.
Me ollaan taidettu hitaasti mutta varmasti jotenkin alkaa rakastumaan tosiimme..

Itselleni se on niin uskomatonta kaiken elämän kipuilun ja vaikka minkälaisten riiheemisten ja seinille hyppimisten jälkeen - kokea seesteistä hyvää oloa ja iloa vaikka on joskus tullut oltua kurkkuaan myöden täynnä tätä kaikkea.

Olen kuitenkin oppinut elämässä jo sen, että tosieen ihmiseen ei pidä mitenkään ripustautua eikä toista saa tukahduttaa. Jos toinen viestittää suhteessa huonoa oloaan.. se pitää selvittää mistä se johtuu. Jostakin hänen omastaan jota en voi tietää. Minun käytöksestäni.. jostakin muusta.

Juu.. ja sit, jos raha-asiat kinnaa. Pah.. Ne olivat itselleni joskus se suurin kompastuskivi. Mutta raha on vain paperia ja sen kanssa voi aina reippaasti neuvotella ja laittaa itselleen sit hyvät rajoitukset, että pärjää siten.

Elämä on kuitenkin aika nopsaan ohikiitävä episodi kun on ylittänyt keski-iän kynnyksen. Jotenkin tuntuu, että aika saa siivet ja ei ehdikkään niin paljon kuin pitäisi. Ehkä minä olen niitä, joilla on sit eläkkeellä paras aika elämässä.. ehkä se on useimmilla niin ?

En käsitä miksi nuoruutta suorastaan palvotaan.
Se on niin rankkaa ja raastavaa aikaa.
En ymmärrä kyllä sitäkään miksi elämää palvotaan. Elämäähän tämä vain on.

Välillä voi relata ja lakata haluamasta koko ajan lisää ja lisää.
Elämän nälkä voi aiheuttaa elämän ähkyn.

"Kohtuus kaikessa sanoi pässi kun päätä leikattiin".

tavatonko kirjoitti:

..jos elämä käy ylitsepääsemättömän sietämättömäksi.

Harvoin tuollaista silti tapahtuu.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat todella sairaita ja pahassa jamassa ihan todellisten ongelmien vuoksi. Mutta.. jotenkin olen kokenut, että ne vastoinkäymiset - sitten kun niihin saa etäisyyttä - nehän ne vasta kasvattavatkin luonnetta.

Ystävystyin viime kesänä tyyppiin, joka on pyörätuolissa. Hän kykenee vielä liikuttamaan käsiään niin, että voi jotenkin syödä itse, puhua kännykkään, kirjoittamaan tietsikalla .. ja olemaan siis kontaktissa omatoimisesti muihin ihmisiin.

Kaikesta huolimatta hänellä on loistava huumorintaju ja hän vuodattaa hyvää tuulta muihinkin !?

Se on jotenkin käsittämätöntä.
Olen itse ns. fyysisesti, tai siis ulkoisen fyysisesti terve. Minulla on tosin poikkeavuutta aivotoiminnassa kun olen as-oireinen. Koen elämän toisinaan ihan ylitsepääsemäättömän ongelmallisena ja ahdistavana, mutta jotenkin tuo uusi tuttavuuteni, kuin monet muut itseäni pahemmassa jamassa olevat ihmiset ovat omalla esimerkillään näyttäneet sellaista elämänsuuntaa, että olen voinut ottaa opikseni.

En häpeä itseäni suhteessa niihin, jotka ovat huonommassa jamassa. Tiedän, että esim. tuolla tyypillä ei ole jotakin aivokemiahäiriötä, joka laukaisee ahdistusta. Hänen mielentiloihinsa vaikuttavat seikat ovat paremmalla tolalla kuin omani. Lisäksi tiedän, että hänen elinolosuhteensa ovat erilaiset ja hänellä on ympärivuorokautisesti apua tarjolla tulevaan kuolemaansa asti. hänen ei tarvitse milloinkaan kokea olevansa yksin ja hän osaa hillitä kielensä ja mielensä eikä imuroi ikävän ihmisen leimaa itseensä.

Se, mikä asiassa on ilahduttavaa. Minä olen saanut kunnian olla hänen luotettunsa. Hän on kertoillut minulle asioita, joiden kautta olen voinut tukea ja jelpata häntä ja se on upeaa !

Jotenkin koen saavani palkkion sen kautta, että hän on rohkaistunut tekemään kaikenlaisia asioita siltä pohjalta kun olemme jutelleet omista, hyvinkin erilaisista elämäntilanteistamme ja erilaisuudestamme lähtien.

-----

Aloittajalle !

En tahdo väheksyä elämän vastoinkäymisten aiheuttamaa tuskaasi. Ei kenelläkään ihmisellä ole oikeutta tuomita toinen toistaa.. ei edes syyttää vääristä ajatuksista.. Eihän kukaan voi nähdä toisen pään sisään, eikä tuntea sitä samaa kuin joku toinen tuntee.

Tuska on henkilökohtainen kokemus.
Ei muiden kokemuksiin voi puuttua. Niistä voi kuunnella ja niitä voi yrittää vertailla omiinsa mutta mitään niihin ei voi lisätä eikä poistaa. Ne ovat kullekin ikiomia.

Omia läheisiäni on kuollut oman käden kautta.
Itsemurha on kait as-oireisten aika yleinen kuolisyy. Kun aivotoiminta ja ulkoinen käyttäytyminen ovat ristiriidassa keskenään se on usein hyvin sietämätön tilanne. Etenkin jos ympäristössä on paljon stressaavia elementtejä.

Olen itsekin miettinyt kuolemaa yhtenä ihan luonnollisena vaihtoehtona kun on kasaantunut liikaa sellaisia ongelmia, joiden hallintaan ja järjestelyyn voimani eivät ole tuntuneet riittävän.

Joskus kun olen kohdannut muiden itsetuhoisuutta, olen turvautunut kiinalaiseen viisasteluun: "Jos pelastat miehen hengen, olet vastuussa hänestä lopun elämääsi".

Minä en halua kontolleni kenekään elämää, enkä kuolemaa. Siksi on niin vaikeaa ottaa asiaan kantaa henkilökohtaisella tasolla.

Oman jälkikasvunikin kohdalla olen joutunut miettimään todella paljon, että kuinka paljon minulla on synnyttäjänä, huoltajana ja kasvattajana, äitinä ja rakastavana lähimmäisenä valtaa puuttua hänen elämäänsä. Minun kauttanihan hän on inhimillisen olomuotonsa saanut, mutta minä olen ihmisenä niin kovin mitätön olento käyttämään valtaani kehenkään muuhun kuin itseeni.

Kerran on ollut tilanne, jossa hän koki elämän ylivoimaisena. Oli lähellä luovuttamista.

Se on ollut elämäni karmein kokemus. Mitkään muut vastoinkäymiset eivät mene sen yli. Ei yksikään itseeni kohdistunut pahoinpitely, ei mikään uhka miltään taholta.

Kun oma lapsi ilmaisee, että mitta on täynnä, sitä on valmis antamaan vaikka oman henkensä lapsen puolesta. Kyseessä oli siis aikuistumassa oleva nuori ja minulla oli takanani jo vaikka kuinka paljon sellaista.. hyvin paljon jo elettyä elämää.. ja tavallaan oma paikkani oli se, jonka olisi voinut "uhrata", ei vielä hänen.

Tiedän olleeni tavattoman röyhkeä kun viime tipassa julistin, että jos tapat ittes niin minä kans. Että mulla ei ole senjälkeen enään mitään syytä jäädä tänne ratkomaan yhtään ongelmaa.

Se oli ehkä suuri virhe. Tavallaan pakotin hänet jaksamaan minun vuokseni.. mutta toimin sponttaanisti niinkuin äidinvaiisto, tai jokin ihmisen elämää ylläpitävä voima neuvoo intuitiivisesti toimimaan.

Ja..
Jotenkin nykyisin (?).. (vai liekö ennen ollut vielä yleisempää abstrahointikykyiselle ihmiselle, että ) kuolema on yksi vaihtoehto ratkaista ylitsepääsemättömän tuntuisia asioita ?

Pikkumuksutkin uhoavat että mää tapan itteni - jos (huom!) eivät saa tahtoaan periksi.

Jotenkin tuo kyllä tuntuisi viestivän joko kulttuurin muokkaantumisesta liian helppoa elämää suosivaksi, tai sitten ihmiset ovat rappeutuneet sille tasolle, että elämänsietokyky on heikentynyt.
En tiedä ? Pelkää aprikointia, jonka varaan ei voi lakia laittaa, ei edes sääntöä.

Elämä näyttää pinnallisesti muuttuneen, mutta ongelmointi vain on muuttanut muotoaan - ennen oli se suo kuokka ja jussi ja alavilla mailla hallanvaara.
Nykyisin koneet määräävät elämäntahdin..
Siis niillä, joilla ei käy peikkomainen flaksi ja elämän eri osatekijät eivät loksahdakkaan kohdalleen suotuisaa elämää kantaen.

Itserakkaus.
Se on kait se paras tapa rakastaa elämää.. en osaa oikein muutakaan kovin ytimekkäästi sanoa.
Harmillista jos kuka tahansa ajautuu tilanteeseen, jossa luovuttaa siksi ettei jaksa.

Meitä ihmisiä usutetaan nykyisin ihan liikaa selviytymään kaikesta yksin, vaikka ihminen on laumaeläin. Moititaan liian helposti läheisriippuvuudesta kun on ihan inhimillistä tarvita lähelleen ihmistä, tai ihmisiä.
Paska homma.
Kukaan ei selviydy liian yksin.

Minulla on takanai "repaleinen" elämä. Paljon epäonnistuneita ihmissuhteita. Paljon sellaisia epäonnistumisia, joilla sain selityksen kun hoksattiin, että olen as-oireileva.

Minulle kävi vielä niinkin paskamaisesti, että tultuani tietoiseksi oireistosta , tapasin vertaiseni ja meille solmiutui läheinen ja hyvä ihmissuhde. Kului pari vuotta ja hän kuoli äkillisesti.

Se.. Se oli jotakin sellaista, jota en osaa edes analysoida.
Pari viikkoa päässäni takoi ajatus - enään ei voi tulla mitään hyvää ilman, että sitä seuraa liian suuri "lasku".
Ikäänkuin onneni hinta olisi aina maksettava älyttömien korkojen kanssa.

Jotenkin vain.. läheiset ihmiset kait saivat pidettyä niin hyvänä ja sit oli niitä "mulkkuja" ympärillä, joihin sain vertailla omia kokemuksiani ja epäonnistumisiani - hitsi - en minä tiedä, eikä kait tarvitsekkaan kyetä selostamaan mikä mihinkin mitenkin vaikutti..

Niin vain on käynyt, että jälleen tuli tilaisuus seuranpitoon kun eräs tyyppi lähestyi äkkiarvaamatta ja halusi treffata. Suostuin. Tutustelimme ja alku oli tieytenkin assimaisen hankalaa, kamalaakin. Hänkin on assi. Toki ihmissuhteilu on aina hankalaa .. me erosimme .. mutta se ei ollutkaan lopullista.. treffasimme sattumalta uudelleen.
Yhdessäolo onkin alkanut sujua.
Me ollaan taidettu hitaasti mutta varmasti jotenkin alkaa rakastumaan tosiimme..

Itselleni se on niin uskomatonta kaiken elämän kipuilun ja vaikka minkälaisten riiheemisten ja seinille hyppimisten jälkeen - kokea seesteistä hyvää oloa ja iloa vaikka on joskus tullut oltua kurkkuaan myöden täynnä tätä kaikkea.

Olen kuitenkin oppinut elämässä jo sen, että tosieen ihmiseen ei pidä mitenkään ripustautua eikä toista saa tukahduttaa. Jos toinen viestittää suhteessa huonoa oloaan.. se pitää selvittää mistä se johtuu. Jostakin hänen omastaan jota en voi tietää. Minun käytöksestäni.. jostakin muusta.

Juu.. ja sit, jos raha-asiat kinnaa. Pah.. Ne olivat itselleni joskus se suurin kompastuskivi. Mutta raha on vain paperia ja sen kanssa voi aina reippaasti neuvotella ja laittaa itselleen sit hyvät rajoitukset, että pärjää siten.

Elämä on kuitenkin aika nopsaan ohikiitävä episodi kun on ylittänyt keski-iän kynnyksen. Jotenkin tuntuu, että aika saa siivet ja ei ehdikkään niin paljon kuin pitäisi. Ehkä minä olen niitä, joilla on sit eläkkeellä paras aika elämässä.. ehkä se on useimmilla niin ?

En käsitä miksi nuoruutta suorastaan palvotaan.
Se on niin rankkaa ja raastavaa aikaa.
En ymmärrä kyllä sitäkään miksi elämää palvotaan. Elämäähän tämä vain on.

Välillä voi relata ja lakata haluamasta koko ajan lisää ja lisää.
Elämän nälkä voi aiheuttaa elämän ähkyn.

"Kohtuus kaikessa sanoi pässi kun päätä leikattiin".

siis mikä as???

-------------- kirjoitti:

siis mikä as???

Tuolta löytyy jotakin..

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&subcat=2254

mutta katso vaikka vikipediasta, siellä on aika hyvä määritelmä aspergerin oireyhtymästä.

Tuollakin jo joku "valopää" alkoi väittää, että on muka sellaisia valeasseja, jotka tekeytyvät asseiksi.. Minä oletan puolestani, että monien ongelmien takana voi hyvinkin olla jotakin neurologista poikkeavuutta, tai sit peräti on niin, että kulttuurimme viitekehykset, koko tämä elämäntapamme on lähtenyt suuntautumaan liian ahtaisiin normeihin ja se vääristää ihmisten kykyä kasvaa oikeisiin mittoihin ihmisinä.. uskaltavaisin, uteliain ja rohkein mielin luottaen itseensä ja elämän kantavuuteen.

Liika kiire, stressi, liikaa rajoituksia, määräyksiä, ahdasmielisyyttä, yms. se ei ole hyväksi ihmisyydelle. Sellaiseswta voi sairastua jos ei täytä normeja ja joutuu aina silmätikuksi ja elämään paineen alla.

Näinkin ehkä ?

Joo kenenkään MIELIKSI sitä ei kannata tehä. sillä näinhän se on...mietippä sitä..Eikä kyllä MUUTOINKAAN.täysin typerää hommaa.