Vaikeapa on uskoa viettävänsä juhannusta yksin! Kieltämättä on useampi kökkö juhannus tullut vietettyä, mutta että nyt on ihan yksin! Vielä viime viikolla sitä jaksoi toivoa, että joku pyytäisi mukaansa tai saisi jonkun ystävistään juhannuksen ajaksi seurakseen. Vaan näimpä tässä sitten kävi.
Kuulun siihen harvinaiseen(kai)ryhmään eli olen ainut sinkkunainen ystäväpiirissäni. Olen tietenki aina kokenu olevani jonkinlainen väliinputoaja kun en 22- vuoden ikään ole pystynyt vielä kertaakaan "luomaan" pysyvää ihmissuhdetta.
Tämä kesä on kuitenkin tiputtanut minut pilvistä: Olen aina luullut, että parisuhde pelastaisi minut, mutta vasta nyt tajuan, että tätäkin enemmän kaipaisin samanhenkistä ystävää! Ei sillä, myönnän olevani siinä mielessä onnekas, että minulla on muutoma "läheinen" ystävä ja asunkin nyt kesän "ystävän" kanssa. Koen kuitenkin eläväni ns. muiden ehdoilla, mikä vähitellen alkaa käydä hermoille (näin kun on ollut aina). Parisuhteessa elävät ystäväni eivät lukuisista puheista ja lupauksista huolimatta pääse irtomaan arjestaan mihinkään. Toisaalta ymmärrän sen, helppohan minun lähteä vaikka ulkomaille kun ei tarvitse miettiä miten toinen osapuoli siihen suhtautuu. Mutta ihan käytännön asiat kuten kahvilla, elokuvissa tai shoppailemassa(?)käyminen on ystäväpiirissäni suunniteltava mieluummin kuukausia aikasemmin! Ja otetaanko tällöin minun mielipiteitä tai aikatauluja huomioon? Ei!!! Kaikki olettaa, että minä voin lähteä milloin vaan. Eipä siinä mitään, niinhän minä voinkin ja lähdenkin kun vaihtoehtona on kämpillä yksin istuminen (jota teen 24/7 muutenkin).
Muutin kesän alussa Helsinkiin. Se oli pitkäaikaisen "unelman" toteutuminen. Olen asunut vaikka missä ja usein lyhyitä ajanjkasoja, en oikein ole löytänyt vielä paikkaani tässä maailmassa. Helsinki on aina ollut se viimeinen mahdollisuus ja kaikkien toiveiden toive! Ja nyt kun minä täällä olen niin mikä on tunne? Huomaan, että ei se paikkaa katso missä asuu, vaan niitä ihmisiä, jotka ovat ympärillä!
Enempäsä turhauttavaa katsoa lehdistä kaikkia niitä paikkoja ja tapahtumia joihin olisi kiva mennä, muttei yksin vaan saa lähdettyä / halua lähteä. Viime viikolla tosin kohtasin yhden peloistani :) Kävin yksin elokuvissa! Sitä on aina jotenki pitäny säälittävänä ja inhottavana mennä katsomaan kaikkia niitä rakastavaisia, mutta minäpä tyttö tein sen (monen vuoden empimisen jälkeen)!
Minä, sosiaalinen sosiaalialan opiskelija, joka pidän juhlista erityisen paljon kärsin suunnattomasti tästä vasten tahtoisesta yksinäisyydestäni! Kaikista pahinta on, että ystäväni tuskin tietävät näistä tuntemuksistani(tai sitten vaan pelkäävät ottaa ne puheeksi). Olen luonteeltani perusiloinen ja niinä arvoina hetkinä joina olen ystävieni kanssa en jaksa mököttää. Olenkin niitä hiljaisia yksin surijoita, ja aikaahan minulla riittää! Se on vaan kauheata kun yksinkertaisistakin asioista saa liikaa miettämällä vaikeita. Kun ei ole mitään muuta kuin aikaa, sitä kerkiää miettimään kaikkia mitä on tehnyt/ jättänyt tekemättä ja mitä olisi pitänyt tehdä, ettei olisi nyt tässä, YKSIN juhannuksena ja yksin elämässään.
En tarvitse ketään päivittäin selkään taputtelemaan, mutta se tunne, että joku, joka vaikka hiljaa istuisi vieressä, mutta olisi tarvittaessa aidosti kiinnostunut minusta, tunteistani ja ajatuksistani,on vaan niin houkutteleva (ja tässä tilanteessa kaukainen).
Että tämäpä on minun tilanteeni. Paistelin yksin pizzaa ja alottelin halpiskuoharia. Illan kohokohta on varmaan, että paistan lettuja ja syön ne mansikoiden ja kerman kanssa :) Ompahan jotain odotettavaa! Huominen päivä ja ajan kuluminen onkin sitten jo ihan asia erikseen...
Kuulun siihen harvinaiseen(kai)ryhmään eli olen ainut sinkkunainen ystäväpiirissäni. Olen tietenki aina kokenu olevani jonkinlainen väliinputoaja kun en 22- vuoden ikään ole pystynyt vielä kertaakaan "luomaan" pysyvää ihmissuhdetta.
Tämä kesä on kuitenkin tiputtanut minut pilvistä: Olen aina luullut, että parisuhde pelastaisi minut, mutta vasta nyt tajuan, että tätäkin enemmän kaipaisin samanhenkistä ystävää! Ei sillä, myönnän olevani siinä mielessä onnekas, että minulla on muutoma "läheinen" ystävä ja asunkin nyt kesän "ystävän" kanssa. Koen kuitenkin eläväni ns. muiden ehdoilla, mikä vähitellen alkaa käydä hermoille (näin kun on ollut aina). Parisuhteessa elävät ystäväni eivät lukuisista puheista ja lupauksista huolimatta pääse irtomaan arjestaan mihinkään. Toisaalta ymmärrän sen, helppohan minun lähteä vaikka ulkomaille kun ei tarvitse miettiä miten toinen osapuoli siihen suhtautuu. Mutta ihan käytännön asiat kuten kahvilla, elokuvissa tai shoppailemassa(?)käyminen on ystäväpiirissäni suunniteltava mieluummin kuukausia aikasemmin! Ja otetaanko tällöin minun mielipiteitä tai aikatauluja huomioon? Ei!!! Kaikki olettaa, että minä voin lähteä milloin vaan. Eipä siinä mitään, niinhän minä voinkin ja lähdenkin kun vaihtoehtona on kämpillä yksin istuminen (jota teen 24/7 muutenkin).
Muutin kesän alussa Helsinkiin. Se oli pitkäaikaisen "unelman" toteutuminen. Olen asunut vaikka missä ja usein lyhyitä ajanjkasoja, en oikein ole löytänyt vielä paikkaani tässä maailmassa. Helsinki on aina ollut se viimeinen mahdollisuus ja kaikkien toiveiden toive! Ja nyt kun minä täällä olen niin mikä on tunne? Huomaan, että ei se paikkaa katso missä asuu, vaan niitä ihmisiä, jotka ovat ympärillä!
Enempäsä turhauttavaa katsoa lehdistä kaikkia niitä paikkoja ja tapahtumia joihin olisi kiva mennä, muttei yksin vaan saa lähdettyä / halua lähteä. Viime viikolla tosin kohtasin yhden peloistani :) Kävin yksin elokuvissa! Sitä on aina jotenki pitäny säälittävänä ja inhottavana mennä katsomaan kaikkia niitä rakastavaisia, mutta minäpä tyttö tein sen (monen vuoden empimisen jälkeen)!
Minä, sosiaalinen sosiaalialan opiskelija, joka pidän juhlista erityisen paljon kärsin suunnattomasti tästä vasten tahtoisesta yksinäisyydestäni! Kaikista pahinta on, että ystäväni tuskin tietävät näistä tuntemuksistani(tai sitten vaan pelkäävät ottaa ne puheeksi). Olen luonteeltani perusiloinen ja niinä arvoina hetkinä joina olen ystävieni kanssa en jaksa mököttää. Olenkin niitä hiljaisia yksin surijoita, ja aikaahan minulla riittää! Se on vaan kauheata kun yksinkertaisistakin asioista saa liikaa miettämällä vaikeita. Kun ei ole mitään muuta kuin aikaa, sitä kerkiää miettimään kaikkia mitä on tehnyt/ jättänyt tekemättä ja mitä olisi pitänyt tehdä, ettei olisi nyt tässä, YKSIN juhannuksena ja yksin elämässään.
En tarvitse ketään päivittäin selkään taputtelemaan, mutta se tunne, että joku, joka vaikka hiljaa istuisi vieressä, mutta olisi tarvittaessa aidosti kiinnostunut minusta, tunteistani ja ajatuksistani,on vaan niin houkutteleva (ja tässä tilanteessa kaukainen).
Että tämäpä on minun tilanteeni. Paistelin yksin pizzaa ja alottelin halpiskuoharia. Illan kohokohta on varmaan, että paistan lettuja ja syön ne mansikoiden ja kerman kanssa :) Ompahan jotain odotettavaa! Huominen päivä ja ajan kuluminen onkin sitten jo ihan asia erikseen...
Vastaukset 35
Vanhimmat
..pahasti. ensisilmäyksellä luulin tätä OIKEUDENMUKAISEKSI=(Jumalan LAIN "ja" TOTUUDEN) "palvelijan" todisktusesi =saarna! tiiätkö?
:D
nojoo
sama tilanne täällä. eikä se yksin leffassa käynti niin hävettävää ole. kunhan pääsee istumaan niin unohtaa oikeastaan kaiken muun.
Itsekin yllätyin miten helppoo toi yksin elokuvissa käynti oli! Ja oli siel sillon ainaki yks muukin ilman seuraa :)
Ja kyl sen huomaa ainaki täällä Helsingissä, et yksin lähteminen on helpompaa ku noilla pienemmillä paikoilla. Kai se on sitä leimaantumisen pelkoo, kun ihmisiä on vähemmän ja ne on pahimassa tapauksessa jolakin tapaa tuttuja sitä yrittää välttää näyttämästä sitä omaa heikkouttaan..
Tutulta kuulostaa sinun tarinasi. Minullakin on ystäviä, mutta todellisuudessa tulee aina se tunne, että elän heidän ehdoillaan. Kukaan ei koskaan todellakaan kysy, mitä sinä haluaisit tehdä, tehdään sitä, ei minä elän ja menen niinkuin muille sopii.
Lehdet ovat täynnä tarinoita kuinka parit/ystävät/perheet viettävät yhdessä juhannusta..."juhannuksena kokoonnutaan yhteen" otsikkoja yms. muuta soopaa. Miksi kukaan ei kerro aiheesta "yksinäisten juhannus".
Itselläni ikää jo yli kolmekymmentä, ja olen ollut jo muutamia vuosia sinkkuna. Parit ja perheet eivät pyydä meitä sinkkuja seurakseen, mitä lie pelkäävät???
Minä olen hauska, nätti ja aivan varmasti mukavaa seuraa, mutta parempi, että en mene pariutuneiden juhannusjuhliin, mutta missä ne kaikki tämän maan sinkut viettävät juhliaan?
Muistakaa, emme ole yksin...
Mulla on sama juttu. Aina kaikki pitää sopia monta viikkoa aikaisemmin. Kaipaisin ihmisiä ympärille, jotka lyhyelläkin varotusajalla ehtivisivät kahvittelemaan, soppailemaan tai vaikka aurinkoa ottamaan. Yksin aina vaeltelen.
Sulla on kuitenkin muutama läheinen ystävä, mutta koet silti itsesi yksinäiseksi? Jotenkin heräsi kysymys, että onkohan rimasi ystävien suhteen turhan korkealla? Jos nämä läheiset ystäväsi ovat niitä kiireisiä seurustelevia, joilta ei aikaa liikene niin ovatko ne niin läheisiä sittenkään? Entäs kämppäkaverisi? Etkö saa hänestä seuraa leffaan yms?
Kylläpä on itsellänikin käynyt mielessä useammankin kerran minkälainen "todellinen suhde" minulla ja ystävilläni on. Seura kyllä kelpaa etenkin silloin kuin ystävilläni on elämässä hankalaa. Tosin kun on opiskellut sosiaalialaa jo jonkin aikaa on toisaalta ymmärrettävää ja imarreltavaa, että olen niin sanottu luottoihminen. Mutta toisaalta kenelläkään ei ole voimavaroja kuunnella minun ongelmia (tai siis minullahan niitä ei ole, "monella on asiat huonomminkin" lausetta on tullut jokunen kerta kuultua) Alan haittapuolia kenties.
Kämppikseni on ihminen jonka kanssa olen pisimpään ollut ystävä (8vuotta). Ollaan kuitenki kuljettu elämässä eri polkuja (hän seurustellut koko ajan ja minä epätoivoisesti räpiköinyt elämän tiellä). Viimeisen puolen vuoden aikana ollaan kuitenkin jollakin tapaa erottu toisistamme. Kuuntelen häntä ja hänen kertomuksiaan ihanasta poikaystävästä päivästä toiseen ja toisaalta minun asiat eivät häntä kiinnosta edes siinä määrin, että olisi muistanut mun syntymäpäivän. Tiedän, ei ole reilua, mutta ilman häntä menettäisin ison osan siitä ajasta, jonka saan olla ihmisten kanssa.
Kaiken kaikkiaan oma olotilani koostuu niin monesta asiasta: samanhenkisen ystävän puutteesta, epäonnistumista miesten suhteen, tulevaisuuden "pelosta" jne. Mahtavaa kuulla ettei ole ainoa :)
just juhlapyhät ovat kaikkein ahdistavimpia. Kun tuntuu,ettei kuulu mihinkään tai ihan kuin muita ihmisiä ei edes olis, niin hiljaiset kadut. vain humaltuneiden ääniä kuuluu, tosin epäilen heistäkin monen sisimmässään olevan yksinäisiä, onnettomia, mutta saadakseen olla edes jossain "ryhmässä" menevät muiden mukana. Olen jo niin turtunut tähän yksin jäämiseen, ettei se enää oikein tuo minkäänlaisia tunnetiloja ja jos tois niin lääkeit kyl löytys -siis pameja yms. sais ainaski nukkua ohi nää päivät ja palata arkeen.
Ite oon ainaki huomannu, et sitä kylmettää ittensä tälleen juhlapyhien aikaan. Kai sitä haluaa esittää jotenki urheaa tai jotain. Ne todelliset yksinäisyyden tunteet sitten pullahtaa pintaan yleensä ennen juhlia ja juhlien jälkeen. Mä kävelin eilen tippasilmässä kauppaan tietäen , et ostan ostokset vain itteäni varten (miten säälittävältä toi kuulostaa). Toiaalta tiiän, et ku ens viikko alkaa niin itku se taas jossaki vaiheessa tulee. Jos ei muuten niin kuunnellessa muitten ihania juhannuskokemuksia.
Tiedoks vaan, ettei muiden "juhannusjuttuja" kannata aina niin tosissaan ottaa, uskoa. Yleensä niissä on iso osa palturia ja suurentelua. Joillakin on kova tarve näitä kertomuksiaan suureen ääneen lausua ja asioitaan muille maalailla.
Sitä mieltä olen, ettei kannata koko pyhiä yksin sisällä viettää vaan olisi hyvä lähteä jonnekkin missä on läjäpäin tai ainakin jonkinverran muitakin. Ei mitään haittaa vaik yksin meneekin. Pää pystyyn "yksinäiset", olette ihan ok-typpejä vaik yksin nyt olisittekin.
En aikaisemmin edes paljoa ajatellut asiaa.. mutta sitten kerran tuli jotenkin perhepiirissä puheeksi ja isä kertoi omasta nuoruudestaan kuinka esim. juhannus yksin saattoi olla todella vaikea pala. Nyt ne sanat on jääny mieleen ja tuntuu paljon yksinäisemmältä kuin ennen.
Telkastakin tulee paskaa ohjelmaa vaan ja päässä pyörii ajatukset elämän tarkoituksesta :) Itsellä on kyllä seuran suhteen niin kovat vaatimukset että varmasti olen vielä ensi juhannuksenakin yksin :)
Entäpä jos tietää, että ystävien jutut on totta? Sen verran kiva ystäväpiiri kuitenkin, ettei tarvitse juttuja suurennella (eikä niissä suurenneltavaa olisikaan). Siis ne jutut mitä kuulee on varmaan parisuhteessa eläville ihan arkipäivää (miten istua poikaystävän sylissä jutellen niitä näitä ym.) Mutta se vaan itestä kuulostaa tässä tilanteessa niin pahalta, kun ei ole toivoakaan, että kokis mitään vastavaa. Puhumattakaan siitä, että ketään kiinnostais miten sun juhannus on menny.
Ja voihan olla, että olen ainoa, mutta kyllä siinä yksin lähtemisissä (varsinkin jonnekin missä on muita ihmisiä) on iso kynnys.
Kyllähän nää pyhät aina jollaki tapaa pysäyttää. Ja kieltämättä tuo elämän tarkotuskin on pohdituttanu :) Saako udella mitkä sitten ovat nämä kovat vaatimukset?
Itse en voisi kuvitellakaan lähteväni nyt - yksin - Tuonne Ulos katselemaan ja kuuntelemaan kaupungin hiljaisuutta. Jotenkin ahdistava ajatus. Yksin, vailla suurempaa päämäärää. Miten tyhmältä ja säälittävältä se voi muista vaikuttaa.
Olisi se toki mukavaa jonkun tyttösen kanssa. Kävellä vaikka satamassa tai joenvarren puistikossa. Jos ei muuta, niin vaikka istua alas katselemaan puolisukeltajien touhuja ja hyttysten syötäväksi =)
Lähinnä kaipaisin jotain "täysipäistä" seuraa.. Työkaverit on ihan ok ja tullaan hyvin toimeen ja juttu luistaa mutta onhan se sellaista pinnallista hyvääkaveria meininkiä, ettei sitä jaksa kuin sen työajan.
Toki voi olla että ihmisten kanssa pitäisi ensin tuollaista smalltalkkia heittää ja jauhaa paskaa säästä yms että voisi päästä asiassa pidemmälle kun paremmin tutustuu. Mutta tuntuu niin väsyttävältä ajatukselta kun töissä tuohon saa jo kyllästyä, että vapaa-ajalla heittäysi tuohon teennäisyyteen mukaan. Varmasti muidenkin mielenkiinnon saaminen edellyttää sitä että on kiinnostunut puhumaan kaikesta.. äääh.. tätä on äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi..
Oikeanlaisen ihmisen löytäminen vaan tuntuu olevan liian pitkä prosessi aloitettavaksi, varsinkin kun on vielä iso pelko että joutuu pettymään tai loukatuksi. Ei ole elämä helppoa :) ja varsinkin kun sitten itse ei ole mikään varsinainen mr. Finland ja olisi mukava naispuoleisista löytää kuitenkin ihan katseen kestävä ;)
Nimenomaan!!! Se, että on jonkun kanssa (vaikka vaan hiljaa) näyttää ja ennen kaikkea tuntuu paljon paremmalta kuin lähteä yksin.
Kokemuksesta voin sanoo, että kun tosta vaivaannuttavasta smalltalk- vaiheesta on päästy ohi alkaa se kuuntele mun ongelmia- vaihe. Ellei sitten ole fiksu (ja jollakin tapaa kylmä) ja alaa jauhaa omia ongelmia. Hyvässä porukassa niihin voidaan jopa ottautua :)
Kyllähän tuo loukatuksi tulemisen pelko on aina kaikessa läsnä. Ite vielä pelkään kaiken lisäksi sitä etten vaan omalla tyhmyydelläni loukkaisi muita.
Oliko tää "jauhaa omia ongelmia"- vaihe siis nyt hyvä vai huono juttu.. kyllä mä ainakin jaksaisin iha mieluusti kuunnella ja koittaisin auttaa jos mulle joku alkais ihan omana itsenään kertomaan _selvinpäin_ omia ongelmiaan.. Heti ainakin pääsis selvyyteen minkälaisen ihmisen kanssa on tekemisissä ja osaa samalla suhteuttaa ollaanko yhtään samalla aaltopituudella, eli jos toisen päivä on pilalla jonkun mitättömältä tuntuvan pikkuasian takia niin tietää heti että ei tästä paljoa kannata jatkaa :)
TOSIN tässäkin on taas mahdollisuus mennä pahasti vikaan, koska ihmisten tuntuu olevan helppo tilittää ongelmista ja ikävistä asioista, koska yhdessä valittaminen on niin helppoa. Eli tuo on sitä samaa tyhjänpäiväistä paskaa kuin se paraskin säästä pupeltaminen.
Itsellä kyllä kynnys avautua omista ongelmista on niin korkealla että niistä tuskin alkaisin puhumaan.
Se voi kumpaa tahansa, riippuen seurasta. Ite ole joutunu lähinnä kuuntelijan rooliin :) Aikansa kyllä sitä kuunteleekin mut musta tärkeintä on vastavuoroisuus. Siis se, että myös sinut huomioidaan. Omalta osalta joudun koulun ja työn suhteen "utelemaan ja lypsämään" ihmisistä ja heidän asioista ja tunteistaan. Siksi sitä jotenki haluais, että vapaa-ajalla joku ois kiinnostunu susta ilman että ite tarttee itteään tyrkyttää.
Tuolta ujous palstalta löytyi tämmönen teksti vastavuoroisuudesta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4000000000000046&posting=22000000017124091
Todella hyvä kommentti sulta tuonne väliin.
Meinasin jo masentua yksinäisten puolesta.
Älkää surko ! Kun pääsette tähän ikään ( 50 v. ) ette enää ikävöi seuraa : ) Minä ainakin viihdyn erittäin hyvin kotona rauhassa . Tosin aikuiset lapseni ovat kotona mutta hissuttelemme jokainen omissa oloissamme tyytyväisinä eloomme . Siitä on monta vuotta aikaa kun viimeksi kaipasin menoa ja räimettä juhannukseeni .
Tutun oloista tekstiä. Itse ole kohta 22 täyttävä mies henkilö ja viimeisen vuoden olen ollut kohtalaisen yksin. Ensin puolivuotta armeijassa, jonka aikana en kavereitani kauheasti tavannut ja sen jälkeen muutto uudelle paikkakunnalle jolloin oikeastaan "ongelmat" alkoivat.
Uusi opiskelupaikka ei hirveästi innostanut ja koko ajan oli sellainen tunne että tämä ei ole sittenkään se minun juttu. Osittain syynä oli varmastikkin se että en onnistunut tutustumaan kuin yhteen tyyppiin luokallani, joka sitten vaihtoi parin viikon jälkeen toisiin opintoihin. Koko lukuvuosi tuli vietettyä lähinnä yksin kämpillä murjottaen. Varsinkin joulunaika oli kohtuullisen raskasta.
Sitten kesäksi muutin takaisin kotipaikkakunnalleni jossa kaikki lapsuuden ystäväni asuivat. Surukseni sain kuitenkin huomata, että kaveriporukkani oli pirstoutunut pieniin kuppikuntiin ja itse en ilmeisesti kuulunut yhteenkään niistä. Kyttään puhelinta jos vaikka joku sattuisi soittamaan ja pyytämään edes joskus mukaan jonnekkin, mutta turhaan. Ja kun satun joskus tapamaan vanhoja kavereita niin en enää saa aikaan minkäänlaista keskustelua heidän kanssaan vaan jotenkin tuntuu että olemme täysin eri aaltopituudella. Hauskaa sikäli että olen suurimman osani "parhaista" kavereistani tuntenut lähes 15 vuotta ja aina ollaan oltu kavereita. Mutta niin ne ihmiset muuttuvat.
Kauheinta on se että ennen olen ollut varsin sosiaalinen ja tullut hyvin toimeen niin naisten kuin miestenkin kanssa, mutta nykyään ilmeisesti itsetunnon rippeet ovat karisseet pois ja vieraisiin ihmisiin tutustumisesta on tullut todella vaikeaa. Varsinkin vastakkaisen sukupuolen kohdalla, jonka sain huomata juuri uudessa koulussa kun eräs luokamme tytöistä jotain kysäisi minulta ja vastaukseksi sai jotain epämääräistä hermostunutta änkytystä. Ennen olen kyllä pystynyt tutustumaan naisiin ja juttelemaan niitä näitä ilman että jonkun tarvitsisi edes minua lähestyä mutta ilmeisesti itsevarmuuteni on kadonnut tietämättömiin.
Tuskin kukaan jaksoi lukea kun ei ole itseä suotu noilla kirjoittajan lahjoilla, mutta piti avautua näin juhannuksena kun alkoi taas niin ahdistaan...
Kirjoittit tosta miten ihmiset muuttuu. Mulla ainaki on sellanen tunne (kokemus) et kaikki mun ympärillä muuttuu ja ehkä jopa kasvavat ihmisinä, mut minä se vaan jaksan rypeä niissä samoissa ongelmissa vuodesta toiseen. Turhauttavaa kun on sellanen tunne ettei pääse elämässään eteenpäin (vaikka kai sitä ulkopuolisten mielessä pääsee, ne on vaan niitä asioita joista ei puhuta tai kehuta).
Mulla on toisinpäin. Tuntuu että itse on ihmisenä muuttunut mutta kaverit on pysyny samana. Yksin tulee aina pohdiskeltua kaikkea ja asenteet ja arvot muuttuvat. Elämässä eteenpäin pääsemisen kannalta tunteet on aika lailla samanlaiset ja vähän pelottaa, että löytääkö sitä paikkaansa tässä yhteiskunnassa.
Eipä voi muuta sanoa kun, että et ole ainoa tuuliajollaoleva :)
Ei, yksin ei tule lähdettyä kivoihinkaan tapahtumiin. Eikä varsinkaan juhannuksena ulos, ihmisten seuraan. Miksi menisin? Katsomaan sitäkö, että muilla on hauskaa kun itse ryven vielä muutama kuukaisi sitten päättyneen parisuhteen kivuissa? - Ei kiitos. Olen mieluummin kotona ja itken.
Salaisesti kuitenkin toivon, että joku ystäväni soittaisi, tulisi käymään ja vain halaisi. Tai että joku mies pitäisi vain lähellään, jotta kipu lievenisi ja jotta voisin itkeä itseni uneen vaihteeksi jonkun sylissä.
Minä, 3-kymppinen nainen, haaveilen tällaisesta.
Se on jännä juttu miten sitä aina heikoimmalla hetkellä toivoo, että joku tulisi tai edes laittaisi viestin. Ikävä omalta kohdaltani todeta, että kertaakaan kukaan ei ole soittanu saati tullut ovelle asti. Paras ystäväni (omista,henkilökohtaisista ymärrettävistä syistä) menee täysin lukkoon kun minulla on paha olla. Toivon todella, että sinun ystäväsi ovat erilaisia!
Mie tuun sinne herkuttelemaan sun kanssa? Missä asut? :)
Itselläni on hieman samanlainen tilanne. Jotenkin sitä jäi tyhjiöön kun edellinen suhde loppui. Varsinkin kun tämä nykyinen ex oli jo mielessään lopettanut suhdetta ainakin vuoden ajan, ja minä sain tietää siitä sitten kun se virallisesti tapahtui.
En ole ihan varma olisiko pitänyt kirjoittaa masennuspuolelle vai minne, koska niin suurelta tämä masennus nyt tuntuu. Kavereita kyllä on, ihan lähellä ja muutenkin läheisiä, mutta heillä on omat elämänsä, omat parisuhteensa, mitä ikinä ihmisillä sitten onkaan.
Tuntuu ettei itsellä ole oikein mitään, kaikki ovat aina niin kiireisiä. Varsinaisesti koskaan en ole juhannusta viettänyt, mutta jotenkin nyt kaikki tämä paha olo pulppuaa pintaan juuri nyt. Niin kävi kyllä Euroviisujenkin aikaan, niin omituista kun se onkin, kun vaan ajatteli kuinka mukava sitä olisi katsella viisuja jonkun kanssa ja tuomaroida kotisohvalla. Juhannuksessa taas kai vaikuttaa se etten koskaan ole varsinaisesti baareissa viihtynyt. Tai humalaisiin viehättynyt. Kaikkialla kyllä tapahtuu, mutta kaikki tämä "hauska" on jotenkin minulta kiellettyä.
Missä ihmeessä sitä edes voi pariutua jos ei baariin lähde? Jossain määrin uskoisin ettei se ihana nainen jota kaipaan missään baareissa edes notku seuraa hakemassa. Mutta tuskin hän minua kotoanikaan löytää. Ei melkein edes uskaltaisi yrittääkään vaikka tilaisuuden saisi. En vaan tiedä miten paljon pettymyksiä loppujen lopuksi voi kestää.
Onneksi tavallaan on nyt lomalla niin ei tarvitse varsinaisesti mitään suorittaa. Ei vaan jaksaisi. Olisihan sitä asioita nytkin tehtävänä, mutta se aloittaminen tuntuu niin vaikealta. Juuri nyt olisi ihanaa ollaa vaan.. mutta jonkun kanssa, ei yksin, vain omat ajatukset seuranaan..
On se vaan niin ikävä tunne kun periaatteessa on ystäviä mutta silti on yksin (sitä vaikea pukea sanoiksi).
Olen kanssa itse pohdiskellut paljon tuota paritutumisasiaa (yllätys yllätys). Tykkäisin liikkua ulkona, olla ja tehdä kaikenlaista. Tykkäisin käydä baareissa, en känniääliöimässä vaan tanssimassa ja pitämässä ystävien kanssa hauskaa. Ja ikävä tosiasiahan on ettei muualla oikein vastakkaiseen sukupuoleen pääse tutustumaan. Ei minua kukaan ole ikinä yrittänyt iskeä (osoittanut minkäänlaista muutakaan kiinnostusta) kaupassa tai kirjastossa. Ja kotoahan kukaan ei tule hakemaan :) Lähteminen ja uuden alottaminen on vaan niin vaikeaa...
Tuo pettymysten pelkokin on tuttu. Sitä toisaalta toivoo parasta ja samalla pelkää pahinta, mikä omalla kohdalla on aiheuttanut sen, että olen ryssinyt monta "hyvää juttua". Jälkiviisas on helppo olla! Toisaalta tulevaahan ei voi koskaan tietää ja sen avulla minä ainakin vielä olen jaksanu. Syvällä sisämmässä sitä uskoo, että vielä jonakin päivänä sitä onnistuu (edes jossakin).
Samoja tuntemuksia täällä. Tykkäisin myös käydä baareissa ja olen samaa mieltä,että en oikein tiedä muita paikkoja missä voisi vastakkaiseen sukupuoleen tutustua. Monesti sanotaan, että missä vain, mutta ei kai se niin ole. Baarissa pari rohkaisuryyppyä ottaneena on helppo alkaa jutella ja tutustua. En haluaisi kumppania joka notkuu jatkuvasti baareissa humalassa ja sellaisiahan väitetään juuri baareista löytyvän. uskon ja tiedän kuitenkin, että nuorella iällä siellä käyvät nekin, jotka eivät siellä ehkä viihdy, mutta käyvät "velvoitteesta" kavereiden kanssa ja löytääkseen kumppanin. Voi baareista löytää muutakin kun kännisekoiluja, ainakin nuorella iällä. Mielipiteeni tässä :D
Elisen illan synkkien ja vähän vähemmän synkkien tuntien jälkeen tuli sitten tämäkin päivä :) Omaksi hämmästyksekseni sain itsestäni niin paljon irti, että jaksoin raahautua (otin jopa eväät mukaan!) suomenlinnaan! Suosittelen kaikille, joilla on sinne mahdollisuus mennä. Istuskelin kallioilla ja annoin merituulen puhaltaa kyyneleitä (kuivuvat muuten nopeesti!) Siinä Helsinkiä katsoessa oli hetken sellainen hyväolo, mitä en muistanut olleen olemassakaan. Pyhät alkaa olla voiton puolella, taitaa selvitä tästäkin juhannuksesta, jospa ensi vuonna olisi parempi onni (?)
Oon varma, että tuut löytämään elämässäs vielä jotain, mikä tällä hetkellä voi tuntua kaukaiselta. Vaikututat ihmiseltä, joka ei kauan ole yksin! Onnea elämään!
Luulempa, että itse kukin löytää elämässä vielä jotain. Se, mitä se sitten loppujen lopuksi on itse kullekin, on tulevaisuuden hämärän peitossa. Odottavan aika vaan on niin pitkä. Turhauttavaa elää nuoruuttaan näin säästöliekillä. Mutta jospa tälläkin olisi jokin tarkoitus..
Onnea myös sinun elämään (ps. ei kannata olla kateellinen, ainakaan minulle :)
Kannattaisi varmaan laittaa kaverihakuilmoitus ystävyys-palstalle. Varmasti saat paljon vastauksia!
Olin vielä viisi vuotta sitten samankaltaisessa tilanteessa. Jos tahdot kirjoitella: [email protected]
oon aina juhannuksena yksin kotona..ei mulla oo kavereita..en sit oo jaksanu lukee noita muita viestejä tosta välistä