Luultavasti minussa on jotain vikaa, asiaa tukee sekin että viettelen juhannusta yksinäni :)
Tällaisilla hetkillä sitä alkaa pohtimaan elämän tarkoituksia ja miksi asiat ovat niin kuin ovat. Tänne tuntuu tulevan kirjoituksia toisinaan (harvoin) todella täysipäisiltä ihmiltäkin, niin ehkä joku teistä osaa neuvoa minua. Olen nyt tosiaan 23 vuotias nuori mies, jolla ei ole kavereita juuri ollenkaan, enkä niitä kyllä pahemmin kaipaakkaan. Koko elämäni aikana minulla on ollut vain muutamia hyviä ystäviä joitten kanssa vakavammistakin asioista puhuminen on onnistunut. Näitäkin on "jäljellä" enää vähän kun ovat muuttaneet ympäri suomea ja hankkineet oman elämän. Itse olen ihan sosiaalinen sen puoleen että tulen työkavereitten kanssa hyvin juttuun ja olen asiakaspalveluhommissa työkseni. Eli olen paljonkin kosketuksissa ihmisiin, mutta ihminen jonka kanssa voisi oikeasti mennä "pintaa" syvemmälle ja avata vähän omaa itseäänkin ja ajatusmaailmaa tuntuu todella kaukaiselta jo pelkästään ajatuksena. Kuitenkin kaipaan ilmeisesti jotain tällaista koska on niin tyhjä ja hieman ahdistunutkin olo. Tai no ei kyllä tippaakaan ahdistunut, mutta kuulostihan se hieman vakavammalta noin :)
Hmm.. tekisi nytkin mieli vaan painaa tuota raksia selaimen oikeasta nurkasta, mutta sittenhän minulle ei jäisi mitään toivoa ja pakko kai tämä on lähettää kun on näin paljon jo kirjoittanut.
Vanhemmat ihmiset vois kertoa että löytyykö tuollaista ihmistä välttämättä koskaan ja onko tarpeellistakaan löytää? Olen vaan ollut esim. ongelmineni koko elämäni "yksin", olen ainoa lapsi ja ollut hyvin nuoresta lähtien todella ylimielinen seurani suhteen, josta syystä myös varmasti yksinäinen. Esimerkiksi armeijassa viettelin vuoden, olin varmasti puheliaimpia tyyppejä missä ikinä olinkaan, mutta ei tuoltakaan vuodelta jäänyt kuin pari "hyvänpäivän" tuttua. Sielläkinhän sentään pääsi tekemisiin monien ihmisten kanssa..
Ei tässä oikeastaan nyt ollutkaan hirveästi kysyttävää, mutta sainpahan vähän purettua päässä pyöriviä ajatuksiani ja te saitte tällaista perus vaikerrusta luettavaksenne :)
Kiitos ja anteeks
Tällaisilla hetkillä sitä alkaa pohtimaan elämän tarkoituksia ja miksi asiat ovat niin kuin ovat. Tänne tuntuu tulevan kirjoituksia toisinaan (harvoin) todella täysipäisiltä ihmiltäkin, niin ehkä joku teistä osaa neuvoa minua. Olen nyt tosiaan 23 vuotias nuori mies, jolla ei ole kavereita juuri ollenkaan, enkä niitä kyllä pahemmin kaipaakkaan. Koko elämäni aikana minulla on ollut vain muutamia hyviä ystäviä joitten kanssa vakavammistakin asioista puhuminen on onnistunut. Näitäkin on "jäljellä" enää vähän kun ovat muuttaneet ympäri suomea ja hankkineet oman elämän. Itse olen ihan sosiaalinen sen puoleen että tulen työkavereitten kanssa hyvin juttuun ja olen asiakaspalveluhommissa työkseni. Eli olen paljonkin kosketuksissa ihmisiin, mutta ihminen jonka kanssa voisi oikeasti mennä "pintaa" syvemmälle ja avata vähän omaa itseäänkin ja ajatusmaailmaa tuntuu todella kaukaiselta jo pelkästään ajatuksena. Kuitenkin kaipaan ilmeisesti jotain tällaista koska on niin tyhjä ja hieman ahdistunutkin olo. Tai no ei kyllä tippaakaan ahdistunut, mutta kuulostihan se hieman vakavammalta noin :)
Hmm.. tekisi nytkin mieli vaan painaa tuota raksia selaimen oikeasta nurkasta, mutta sittenhän minulle ei jäisi mitään toivoa ja pakko kai tämä on lähettää kun on näin paljon jo kirjoittanut.
Vanhemmat ihmiset vois kertoa että löytyykö tuollaista ihmistä välttämättä koskaan ja onko tarpeellistakaan löytää? Olen vaan ollut esim. ongelmineni koko elämäni "yksin", olen ainoa lapsi ja ollut hyvin nuoresta lähtien todella ylimielinen seurani suhteen, josta syystä myös varmasti yksinäinen. Esimerkiksi armeijassa viettelin vuoden, olin varmasti puheliaimpia tyyppejä missä ikinä olinkaan, mutta ei tuoltakaan vuodelta jäänyt kuin pari "hyvänpäivän" tuttua. Sielläkinhän sentään pääsi tekemisiin monien ihmisten kanssa..
Ei tässä oikeastaan nyt ollutkaan hirveästi kysyttävää, mutta sainpahan vähän purettua päässä pyöriviä ajatuksiani ja te saitte tällaista perus vaikerrusta luettavaksenne :)
Kiitos ja anteeks
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tuskinpa sinussa mitään varsinaista "vikaa" on, ihmiset vain ovat erilaisia. Mikä on toisaalta hyväkin asia.
Minullakin on hyvien kaverien määrä vähentynyt hurjasti kun kaveripiiri levisi ympäri Suomea kouluihin ja av(i)opuolisojen perään. Uusia on toki tullut tilalle, mutta jotenkin sellainen syvällinen ystävyyssuhde on jäänyt muodostumatta. Vakavista asioita pystytään jossain määrin puhumaan, mutta mitään suurempia murheita ei pysty avautumaan. Ehkä se vaan oli helpompaa niiden kavereiden kanssa, kenen kanssa oltiin kasvettu yhdessä, autettu toisiamme hädässä, saatu turpaan yhdessä yms.
Oikeastaan ainoa mihin haluan sanoa kommenttia on tuo "raksin painaminen". Älä hyvä mies peräänny aikeissasi! Jätät viestin lähettämättä, jätät juttelematta sille tytölle, jätät hakematta sitä työtä, jätät menemättä sille matkalle... Ainakin itse olen typerästi (ujouttani?) jättänyt liian monta asiaa tekemättä. Rohkeutta matkaan!
Aika paljon yksinäisiä netissä näin juhannuksena kun mittari käy tuollasta vauhtia tänkin viestin kohdalla :)
Tuntuu vaan uskomattoman kaukaiselta ajatus ihmisestä jonka kanssa voisi heittää tuon lässynlässyn smalltalkin (jota en kyllä sitäkään kovin hyvin osaa) pois ja olla sitten enemmin vaikka hiljaa kuin jauhaa paskaa jostain säästä.
8-9 h / päivä tuota saa asiakkaiden kanssa tehdä ja olla "tekopirteä".. Löytyyköhän mistään sellaista rehellisyyttä jonka kanssa saisi olla oma itsensä
Meinaan tuo "Löytyyköhän mistään sellaista rehellisyyttä jonka kanssa saisi olla oma itsensä". Tuo kun vielä toimisi päinvastoin, ettei mahdollinen Neiti X suotta minulle esittäisi mitään muuta kuin itse on.
Tulee tuohon sorruttua, että esim. baarissa pitää vetää muka viileetä linjaa tjsp.. eikä olla ihan oma itsensä että olis muka jotenkin coolimpi. siinäkin varmaan menettää monta mahdollisuutta kun ei kaikki halua varmasti sellaisiinkaan tutustua.
Omalla kohdallani tuo on tietysti ainakin puhdasta itsevarmuuden puutetta, mutta samahan se voi siellä vastapuolellakin olla. Esim. agressiivisenkin käytöksen taustalla saattaa olla usein pelkkää epävarmuutta.. Kävipä kerran niinkin hassusti että baarista pois lähtiessä narikka jonossa yksi kävi aukomaan ihan syyttä päätään ja hyvä ettei päälle käynyt, laskin takaisin päin vain huumoria niin kaveri lyöttäytyi kotimatkalla seuraan ja seurasi sitten ruokapaikkaan asti ja heitettiin jotain juttua ihan kavereina.. tosin sit kyllä kun se seuras tonne syöntipaikkaan sisälle aattelin että se ei oo ihan normaali ja hankkiuduin siitä eroon :D
Ei siinä muuta, mutta kun sitä samaa linjaa ei voi loputtomasti vetää. Vaikka sieltä seuraa saisikin, niin viimeistään aamulla se totuus paljastuu. Tietty jos tuollaista yhden yön seuraa kaipaa.
Itse olen päätynyt niinkin loistavaan ajatukseen: että turha esittää sitä mitä ei ole, ei tule suotta annettua vääriä mielikuvia ja sitä myöten aiheutettua mahdollisia pettymyksiä itselle ja muille.
Eihän se ole ystävyyttä eikä mitään, että joutuu väkinäisesti tekeytymään joksikin, jotta toinen hyväksyisi. Nautitko sinä sellaisesta yhdessäolosta ihmisten kanssa? Tuskinpa. Tämä voisi johtaa siihen, ettei pystyisi tuolla ajattelumallilla aidosti kiintymään tuttaviinsa, kun näkisi yhteisen vapaa-ajan vieton pelkkänä show:na. Saatan olla väärässä, mutta se saattaisi kuihduttaa elinvoimia vielä entisestään. Siis se, että näkisi ihmisten kanssa olemisen pelkkänä rasitteena ("Kelpaanko minä? Kelpaanhan minä varmasti tuolle toiselle?? Ahdistavaa tämä hiljaisuus.. Nyt täytyy taas suoltaa aihetta tikusta").
Mitä ihan suoraan sanottuna edes teet sellaisilla ihmisillä, joiden takia joudut niinsanotusti suojautumaan (vetämään roolin ylle)? Eikö olisi paljon helpompaa olla jonkin aikaa vaikka yksin kuin rasittaa enempää itseään näillä hyväksyntä-suorituspaineilla?
Määrittele, mihin tarvitset ihmisiä. Ovatko he sinulle tosiaan niin tärkeitä, että sinun tarvitsisi hermoilla heidän läheisyydessään? En ymmärrä, miksi he olisivat.. Samaa mieltä olet luultavasti sinäkin: eivät he ole. Mutta silti hermoilet ja pelkäät, oletko muille riittävä. Ei sellaista tarvitse pelätä. Ihminen sinne tai tänne, ei väliä. Jos tunnet ahdistusta ja sinun on ihan pakko jauhaa väkinäisesti p:tä, niin lakkaa tapaamasta sellaisia ihmisiä. Vaihda aina henkilöä, jos siltä tuntuu. Niin kauan, kunnes löydät sinulle sopivanlaisia ja miellyttäviä ihmisiä. Ja jokaisella ihmisellä on oikeastaan täysin sama juttu...Tosiystäviä ei löydy hetkessä.
Minähän juuri valitin tässä ettei minulla ole näitä tosiystäviä ja siis työnpuolesta joutuu tekemisiin ihmisten kanssa joiden kanssa sitten joutuu tätä paskaa jauhamaan jne.. Siksi en olekaan missään tekemisissä työkavereitten kanssa vapaa-ajalla ja asikkaatkin ovat vain asiakkaita ja niitten kanssa jutellaan paskaa vaan siksi koska ne maksavat palkkani.
Eli tuo työpaikalla roolin vetäminen on vaan sivutuotteena tuohon pakkoon joka taas on töissä käynti.. Omaksi onnekseni kyllä melkeinpä rakastan työtäni :)
Heh, että onnistuinkin tajuamaan väärin :)
jotta tykkäät siitä, mutta asiakkaiden kanssa puhuminen "paskan jauhantaa"!!?? Ota toisenlainen asenne noihin asiakkaisiin, kun kerran pidät työstäsi, niin voisit hyödyntää sitä lisää olemalla kiinnostunut asiakkaistasi ihan aidosti. Ehkä innostuksesi/ hyvä käytöksesi huomataan ja voit yletä työssäsi, mut mahdollisesti voisit ystävystyä ikäisiisi asikkaisiin, joskus "onni" on voinut olla hyvinkin lähelläsi, mutta jos tekopirteää esität niin yleensä ihmiset huomaa sen!
...itseriittoinen nuori mies. Itse kysyt ja itse vastaat, niinhän se itsetutkiskelu parhaiten pelaa. Tulee mieleen Jorma Eton runo...
Ei sinussa mitään vikaa ole. Kuten itsekin toteat, et kovin seuraa kaipaakaan. Se on varmaan aistittavissa sinusta, ei kait kukaan väkisin kenenkään seuraan tuppaudu. Ylimielisyys on piirre, joka etäännyttää varmasti. Mielästäni se on epämielyttävimpiä paheita.
Olet itsenäinen ja tuo mitä kerroit on juuri ainoan lapsen ominaisuus. Olen kuullut ammatikasvattajilta, että ainoa lapsi valitsee harkiten seuransa, sen pitää olla laadukasta ja miellyttää. Ainoa lapsi ei pelkästään kaverin puutteen perusteella leiki kenen tahansa kanssa, mieluimmin jää yksin.
Muutama hyvä ystävä mielestäni riittää. Ystävyyssuhteita pitää hoitaa, muuten ystävyys loppuu, väljähtyy ja silloinhan usein pintapuolistuu, jolloin syvällisetkin juttutuokiot ovat mennyttä. Harvalla on aikaa pitää hyviä ystävyyssuhteita kovin moneen ystävään yllä ellei kuulu johon seuraan tai järjestöön, jolloin iso porukka kavereita ja ystäviä on kerralla koolla.
Pitkän päälle ei ole hyvä olla yksin, se on näkemykseni. Se ei ole sielulle ja ruumiille hyväksi, uskon näin. Kyllä ihminen tarvitsee lähikontakteja kasvokkain, pelkkä kirjoittelu netissä ei riitä tai rupattelu työpaikalla. Ajan mittaan tällainen ihminen erakoituu ja hänestä tulee tosi outo, mökkihöperö. Tunnen jokusen sellaisen vanhan murjakkeen.
Pidä niistä ystävistä, joita sinulla vielä on, kiinni. Soittele niille, kirjoita, mailaile ja lähetä pieniä paketteja...
Tsemppiä!
Viisaita sanoja, ja aika kiitettävän suoraan sanottuna. Osuvia ehdottomasti.
Tosin ystävistäkin etääntyy kun he löytävät elämänkumppaneita jne.. Tosin ihmettelen etteivätkö he ajattele ollenkaan asiaa, katkaistessaan (väljähdyttäessään) näin välejä vanhoihin ystäviinsä.. Koska moni näistä ystävistäni on/oli samanlainen kuin minä, nyt heillä on enää parempi puoliskonsa. Mitäs sitten jos tuo autuus jonain päivänä loppuu, eikä heillä ole enää ketään? Eikö kuitenkin ole hieman liian optimistista suunnitella yhteistä elämää monen vuoden päähän näin nuorella iällä?
Tuo kuvaus mökkihöperöksi tulosta on kyllä aika pelottavaa, varmasti täytyy panostaa uusien ystävien löytämiseen sitten entistä enemmän :)
Eiköhän tuo "ylimielisyyteni" toisia kohtaan ole tutustuttaessa toisiin ihmisiin ainakin hyvin pitkälti vain omaa epävarmuuttani ja "suojaa" ...
Toki myönnettäköön että ihmisten joita pidän itseäni paljon huonompina ja heikkolahjaisina vaikka työn puolesta en halua olla missään tekemisissä :)
Opi kunnioittamaan "vähempilahjaisia" kavereitasi ja joskus "alentumaan" heidän tasolleen, niin saat ystäviä. Oikeasti et ole sen kummempi ihminen, intressit saattavat vähän poiketa...
Tai opi kantapään kautta.
Olen löytänyt elämänkumppanini 24-v. ikäisenä ja yhdessä on oltu kolkytv.&risat. Perhettä on tässä ympärillä, osa jo omillaan. Muita ystäviä ei ole kuin puoliso. Työelämän aikuiskontaktit on ainoita mökin ulkopuolisia. Asutaan periferiassa. En ole täältä saanut yhtään ystävää kodin ulkopuolelta ja suhteet sukulaisiin ja entisiin opiskelutovereihin ovat elämän mittaan jäähtyneet. Pakollisissa sukujuhlissa tavataan. Taloudellinen tilanne on ok, mutta suitset tiukalla eletään, niin että esim. matkailulla ei oikein voi avartaa. Tällaista nykysuomalaista elämänmenoa. Hyvää juhannusta kaikille yksinäisille. Elämää jokatapauksessa, yksin, kaksin tai monin!
...on usein suurin syy, että ystävyyssuhteet väljähtyvät, koska ihminen ei tällöin ole enää vapaa menemään, perhe asettaa velvotteita, mitä kellekin.
Ystävien jääminen taka-alalle ei usein ole tarkoituksellista puhuttamakaan että se olisi järkevää. Usein vain käy niin. Monesti ei vaan ehdi pitää säännöllistä kontakteja omiin sukulaisiinkaan ja näitähän koko joukon uusi perhe tuo tullessan.
Osuit naulankantaan kun pohdit, että mitä tapahtuu, kun suhde loppuu eikä ystäviä enää ole. Sehän on KATASTROFI. Jokaisella ihmisellä pitää olla niin sanottu tukiverkosto, olkapää, johon nojata ja jolta saa apua, sattui mitä sattui. Nuorella ihmisellä ne ovat usein omat vanhemmat ja sisarukset.
Nuorena jotain tulevaa mahdollista yksinäisyyttä ei ehkä ajatella, koska tulevaisuuden suhteen olla optimisteja jopa sinisilmäisiä. Se on varmaan nuoren ihmisen ominaisuus. En minäkään nuorena ajatellut että eroan, vaan jo naimisiin mennessä päätin, että vain tämän kerran. Suunnitella kyllä kannattaa näin, se on ihan oma tarina, jos ei näin käy.
Eihän kaikki yksinäiset tule mökkihöperöksi, mutta täydellinen itsenäisyys tekee kyllä ihmisestä usein itsekeskeisen ja suvaitsemattoman jopa ylpeän vai oliko se muna ennen kanaa... Kyllä ne kanssaihmiset siinä omassa elinpiirissa hiovat niitä ihmisen terävämpiä ulokkeita hieman pyöreämmiksi.
...usein peittää heikkouksiaan tekeytymällä toiseksi kuin on.
Ei se että toinen ihminen ei ole kaltaisesi tai mieleinen ja etkä halua hänen kanssaan seurustella, oikeuta sinua kohtelemaan toista epäkunnioitettavasti vaan samalla lailla kuin muitakin työtovereita. Sellainen viestii huonosta käytöksestä, empatian puutteesta ja jollain tapaa antaa ymmärtää että käyttäytyjä on sivistymätön. Ihan totta, tulee mieleen, että eipä voi tuoltakaan kauhalla ottaa kun sille on lusikalla annettu.
Se miten kohtelee kanssaihmisiä ja työtovereita vaikuttaa työpaikan ilmapiiriin. Ja se ei ole työantajallekaan ihan sama, se kyllä huomataan...