Niin...
Olen itse insestin uhri. Olin melko nuori kun tajusin mitä oli tapahtunut. Yritin kertoa äidilleni asiasta, mutta hän ei oikein suhtautunut asiaan millään tavalla.
Kyseessä ei ole isäni, eikä veli mutta sukulainen kylläkin. Kyseinen sukulainen (vaari) makasi jo siinä vaiheessa sairaalassa. Joten äitini vähätteli asiaa.
Minä tietysti pienenä tyttönä uskoin äitiä ja "annoin asian olla". Eihän se mielestä mihinkään kadonnut. Tulii ainoastaan olo, että minä olin syyspää ja tein asiasta liian suuren numeron, että syytän toista ihmistä turhaan.
Noin 20 vuotta jälekeen päin uskaltauduin hakemaan apua asiaan. Aikaisemmin olin vain syyttänyt itseäni.
Äitini on muuten kaikin puolin ihana ja hyvä äiti, joten silloinen käytös ei edes sovi "kuvaan".
Psykologi selitti asiaa paniikilla / shokilla. Haluaisin nyt vahvempana ja terveempänä kysysä äidiltä asiaa, mutta jotenkin ajattelen, että äiti on jo niin vanha etten halua häntä asialla enää kiusata.
Nyt haluaisinkin kuulla teidän äitien mielipiteitä, miten te eagoisitte jos lapsenne tuli kertomaan samanlaisesta asiasta?? Isälleni en ole edes kuvitellutkaan kertovani. JOten ehkä miehinenkin näkökulma olisi tervetullut asia.
Mielellään asiallisia vastauksia. Ne, jotka edes kuvittelette kijoittavanne niitä perinteisiä kommenteja. Tehkää YKSI palvelus, miettikää MILTÄ asia oikeasti tuntuu ihmisestä joka on ollut insestin uhri tai joutunut raiskatuksi.
Olen itse insestin uhri. Olin melko nuori kun tajusin mitä oli tapahtunut. Yritin kertoa äidilleni asiasta, mutta hän ei oikein suhtautunut asiaan millään tavalla.
Kyseessä ei ole isäni, eikä veli mutta sukulainen kylläkin. Kyseinen sukulainen (vaari) makasi jo siinä vaiheessa sairaalassa. Joten äitini vähätteli asiaa.
Minä tietysti pienenä tyttönä uskoin äitiä ja "annoin asian olla". Eihän se mielestä mihinkään kadonnut. Tulii ainoastaan olo, että minä olin syyspää ja tein asiasta liian suuren numeron, että syytän toista ihmistä turhaan.
Noin 20 vuotta jälekeen päin uskaltauduin hakemaan apua asiaan. Aikaisemmin olin vain syyttänyt itseäni.
Äitini on muuten kaikin puolin ihana ja hyvä äiti, joten silloinen käytös ei edes sovi "kuvaan".
Psykologi selitti asiaa paniikilla / shokilla. Haluaisin nyt vahvempana ja terveempänä kysysä äidiltä asiaa, mutta jotenkin ajattelen, että äiti on jo niin vanha etten halua häntä asialla enää kiusata.
Nyt haluaisinkin kuulla teidän äitien mielipiteitä, miten te eagoisitte jos lapsenne tuli kertomaan samanlaisesta asiasta?? Isälleni en ole edes kuvitellutkaan kertovani. JOten ehkä miehinenkin näkökulma olisi tervetullut asia.
Mielellään asiallisia vastauksia. Ne, jotka edes kuvittelette kijoittavanne niitä perinteisiä kommenteja. Tehkää YKSI palvelus, miettikää MILTÄ asia oikeasti tuntuu ihmisestä joka on ollut insestin uhri tai joutunut raiskatuksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Todennäköisesti raivostuisin aivan hirvittävästi sille ihmiselle, joka on lastani loukannut niin kamalalla tavalla. Käväisi mielessä, että tuollaiselta tyypiltä voisi vetää letkut irti siellä sairaalassa! Ehkä ensiraivon jälkeen alkaisin selvitellä, miten lapseni pääsisi parhaiten asian yli ja yrittäisin tukea. Luultavasti tuntisin myös suunnatonta syyllisyyttä, että en ole voinut lastani suojella.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja voimia selvitä asiasta.
se olisi.Itkisin varmaan silmät päästäni,jos lapselleni kävisi niin.Kaiken tekisin että asia tulisi selvitettyä ja tekijä joutuisi vastuuseen teostaan.Itse ottaisin asian puheeksi äitini kanssa jos minulle olisi käynyt noin.Sitten kun äitisi on siirtynyt tuonpuoleiseen ei sinulla ole enään mahdollisuutta keskustella menneistä hänen kanssaan.Ja se voi jäädä harmittamaan vuosiksi sinua.Älä ajattele että kiusaat äitiäisi,sinuahan tässä on haavoitettu.Toivotan sinulle paljon voimia ja kaikkea hyvää tulevaisuudellesi!
En ole äiti, mutta olen tilanteessa, jossa lapsuus on aiheuttanut trauman - tarkemmin sanoen kärsin mielenterveysongelmista - ja olen yrittänyt keskustella siitä äitini kanssa seuraavin tuloksin:
Isäpuoleni hakkasi minua syystä tai syyttä, kun olin alle 14-v. Äitini näki tuolloin, mitä isäpuoleni minulle teki, mutta hän ei puuttunut koskaan asiaan. Kun myöhemmin kysyin, miksi hän antoi isäpuolen lyödä minua, hän väitti, ettei minua ole lyöty.
Kun vielä myöhemmin heitin listan syytteitä ja vaadin vastauksia kysymyksiini, niin sain aivan järjetöntä tekstiä vastaukseksi. Lukiessani äitini kirjettä, mietin, että miten sairas täytyy olla, että itse pystyy uskomaan kyseisiin valheisiin.
Äitini ei pysty myöntämään pienintäkään virhettä itsessään, vaikka ehkä juuri hänen silmien sulkeminen oli lapsuuteni suurin trauma. Hän kieltää järjestelmällisesti jokaisen väitteeni ja vaikka kuinka loogisesti perustelisin, tiedän, ettei se mene hänelle ikinä perille. Hän ei voi eikä halua nähdä osuuttaan asiaan. Syy ongelmiini lepää ikuisesti isältäni perimissäni geeneissä. Siihen minun on tyydyttävä. Toivottavasti sinun äitisi on avoimempi itselleen.
Älä lannistu ystäväiseni. Minulla kesti aikansa ennen kuin sain sisäistettyä, että minullakin on oikeus olla onnellinen. Hain ja sain apua psykologilta, joka auttoi minua näkemään asiat uudella tavalla ja hyväksymään itseni. Jos sinulla on onneton ja ahdistunut olo hetkestä toiseen ja koet olevasi väärin ymmärretty mene hakemaan apua. Siitä on todellakin apua. ei kannata muiden ihmisten suppean näkemyskyvyn takia lannistua itse. Sinussa luultavasti on suuremmat voimavarat kuin itse uskotkaan, kun vaan saat apua löytääksesi ne itsestäsi. Sinä teet itse elämästäsi sellaisen kuin haluat eikä kukaan muu. Älä anna periksi niille alistajille vaan näytä että sinä sen viimeisen sanan sanot.
Ehkäpä minäkin vielä pisteenä iin päälle saan keskusteltua äitini kanssa ja sanottua miltä minusta on tuntunut kun hän ei aikanaan ottanut minua vakavasti.
Lykkyä tykö, kyllä se elämä vieä alkaa hymyilemään.