mutta turhaan....plääh!
Odotin juhannuskihloja
toivonsa menettänyt
82708
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, et varmasti ollut ainoa. Mutta miksi vaipua epätoivoon? Jos olet valmis sitoutumaan tähän ihmiseen loppuiäksesi, oletko todella luovuttamassa, kun jotain ei tapahtunut juuri sinä päivänä kun toivoit sen tapahtuvan? Jos tässä on elämäsi mies (tai nainen?), oletko tosiaan epätoivon partaalla, jos saat pitää hänet lähelläsi, itselläsi, olla yhdessä, vaikka ilman yhtään metallinpalaa tai lupausta juridisesta sopimuksesta?
Minäkin odotin juhannuskihloja. Turhaan. Plääh. Mutta koska minulla on rinnallani mies jota rakastan, ja jonka kanssa haluan jakaa arkeni halki elämän, yritän arvottaa ne lupaukset ja sormukset niiden paikalle. Positiivista plussaa, joka toivon mukaan tapahtuu aikanaan, mutta joka ei kuitenkaan ole ratkaiseva tekijä tässä suhteessa. Ratkaisevaa on hän ja minä, me yhdessä. Se riittää.
suoraan, että olisi kiva mennä kihloihin, mutta sanoin että asialla ei ole kiire, ja nyt on sormus sormessa. Miehiä täytyy vähän vinkata... uskokaa pois! ;) Sanokaa, että olisi kiva, mutta asiahan ei ole mikään "must now", vaan että olisi ihanaa olla loppuelämä yhdessä... minä tein näin ja johan mies kosi, ajatteli ehkä että romanttisempaa juhannuksema kuin marraskuussa! ;)
... vilkattu on =) Ei vain toiminut tässä tapauksessa. Mutta onnea sinulle ja teille!
kosisi?
Itse odotin juhanni-kihloja, kuten myös olen odottanut jo muinakin spesiaalipyhinä (toisin sanoen kaikkina sellaisina päivinä, kun tarkoittavat meille parina jotain)... eipä vaan kuulunut... tuskin koskaan kuuluukaan.
Ollaan oltu yhdessä 11 vuotta, 7 asuttu saman katon alla. On vihjaistu ja sanottu suoraan... vastaus on ollut vain että mitäs niillä sormuksilla väliä. Itsestä tuntuu siltä, että onpas tylyä kun se kerran minulle jotain merkitsisi!
Sanottakoon vielä että ollaan molemmat hyvin toimeen tulevia, akateemisia ja vakituisissa töissä. Minkään perus-hommelin ei siis pitäisi estää kihlautumista/häitä/lapsia... vaan taitaa olla väärä mies minulla seurana.
pienestä se vääryys on kiinni. Olisiko oikeampi sellainen jonka kohdalla tuo asia olisi oikein, mutta muuten asiat väärin. Rakastatko häntä oikeasti. Ehkä käytät häntä vain hyväksi.
"On vihjaistu ja sanottu suoraan"
Vaatiminen on eri asia kuin keskustelu. Oletko koskaan kysynyt, mitä miehesi haluaa ja mitä hän asiasta ajattelee?
Odotin ja odotin. Vuodet vieri. Keväällä keskusteltiin asioista pintapuolisesti, edelleenkään miehellä ei kiirettä avioliiton suhteen (7 vuotta oltu yhdessä) eikä tuntunut kunnioittavan minun visiota avioliiton merkityksestä ja tärkeydestä. Noh, ei auttanut muuta kun vihdoin vihjata reilulla otteella, ostin asunnon ja muutin pois. Suhde toimii paremmin näin, jatkuvaan paapomiseen ja passaamiseen olinkin kyllästynyt. Eipähän tartte avioliittoa odottaa! Aika näyttää kuinka käy, pakko oli mielestäni jotain ratkaisua asiaan saada.