Lähinnä Ashtonin perhe, Kaikenkarvaiset ystävät ja Foylen sota. Niissä on meneillään sota. Ihmettelen vähän, onko kaikki suurin piirtein totta? Heillä ei ole pulaa ruuasta, ravintolat auki ja tanssiminen on sallittu. Äitini on kertonut, että Suomessa oli sota-aikana tanssiminen kielletty. Ruokaa sai vain kortilla ja sai jonottaa ikuisuuden. Noissa englantilaisissa sarjoissa porukka elää melkein samalla tavalla kuin rauhan aikana.Ainoastaan pimennys taisi olla Suomessakin. Onko palstalla ketään, joka olisi elänyt jo sota-aikana ja tietäisi vähän tarkemmin? Äitini ei elä enää ja itse olen syntynyt 1945.
englantilaisista
sarjoista
171128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä meitä on vielä jäljellä.
Kaikkea piti tosiaan jonottaa. Meillä oli sellainen pahvinen lokerikko, jossa oli ne kupongit, joilla sai esim. maitoa,munia, vaatteita, kengät, mitä minäkin vuonna.
Omalla astialla käytiin maitoa kaupasta.
Ikkunat piti pimentää, koska kadulla kulki sellainen vahti, joka huomautti, jos valo näkyi ulos.
Pommitusten tullessa, piti kipaista kellariin. Apulaisemme haavoittui, kun hän jäi sulkemaan ovea. Naapurin koira kuoli samassa pommituksesta, koirasta keittivät sitten saippuaa.
Toivottavasti en enää näe sitä aikaa. Olen sinua vain 7 v. vanhempi, mutta muistan ajan.
Tanssiminen oli kiellettyä. Kotihippoja pidettiin kyllä. Kukapa sellaista voisi estää. Sodan jälkeen pidettiin ohjelmallisia iltamia. Väkeä niihin veti ilmoituksissa teksti, jossa ilmoitettiin että tunti tanssia lopuksi.
Sitten oli melkein kaikki tavara kortilla. Tupakka, sokeri, liha, vaatteet, fillarin kumirenkaat, maito, leipä ja mitä niitä olikaan. Kahvia ei ollut olemassakaan. Oli korviketta eli rukiinjyviä, jotka oli rännärissä paahdettu kahvinväriseksi.
Makeisia ei ollut, joskus harvoin oli kaupassa lakupötköjä. Sitten oli kuivattuja ja pilkottuja porkkanoita. Myytiin pusseissa nimellä Namimuruja.
Olikohan vuosi 1948, kun kaupoissa oli tarjolla kaikkia mahdollisia karkkeja. Muistan Pectus ja Eukalyptus pastillit.
En nyt keksi mitä muuta kirjoittaisin.
Hei epätietoinen
Olen itse 'vasta' 45v, mutta innokkaana sota historian tutkijana, voinen Sinulle kertoa hieman
Brittein saarten tilanteesta sota-aikana.
Brittein saarille huolto pelasi aika paljon paremmin, vaikkakin oli 'piiritetty' saari sodan puoleen väliin saakka, kuin Suomella, joka taas sijaitsee aika pohjolan perukalla.
Kyllä Englannissakin säännöstely oli voimissaan, esim.bensiini, öljy, muutamat ruokatarvikkeet, mutta ymmärrät varmaankin, että heidän valuutta tilanteensa sekä liittolaiset, jotka heillä olivat, takasivat että ei tilanne siellä ollut yhtä paha, kuin meillä täällä Suomessa.
Britit eivät myöskään olleet niin 'puritaanisia', esim. tanssi ym. säännöksissään, koska sen katsottiin nostavan kansan mielialaa ja samalla ei niin surtu tilannetta rintamilla.
Tietysti myös Englannissa joutui jonottamaan jotain hyödykkeitä, mutta sanalla sanoen, heidän huoltonsa oli erinomaista, koska olivathan he silloin vielä suuria 'isäntiä', esim. Intia, joka itsenäistyi vasta sodan jälkeen.
Toivottavasti tästä oli apua Sinulle.
Yst.terv: Sami
Kiitos vastauksesta! En ymmärrä, miksi minua asia kiinnostaa vasta nyt. Johtuu ehkä juuri noista mainitsemistani tv-sarjoista. Sen muistan "pula-ajasta", että kävin joskus 50-luvulla ostamassa äidille kaupasta ruskealla kupongilla joko kahvia, tai sokeria. En muista kumpaa se oli, mutta oli kuulemma viimeinen tuote, jossa piti olla kuponki.
Tilastot väittävät että pahimmoillaan briteillä olisi ollut noin viikon elintarvikkeet ja polttoaine?! 1941/42.
Tietysti yksityisillä ja yrityksillä oli jemmoja!
Pahin häiriötekijä oli viskin jakelun rajoittaminen.
Kaljahanojakin kuristivat.
Tarttivat tietty ohrat rehuksi, jotkut ihmisetkin jopa käyttivät ravinnokseen.
Kun saattuetoiminta puri ja sukellusvenetorjunta tehostui parani huoltotilanne.
Jenkkien myötä tuli kaikkea!
Tuskin niitä voi verrata meidän tilanteeseemme, varsinkin 1942 kun pojat eivät, yllätys kyllä, päässeetkään heinään 1941 eivätkä toukotöihin 1942.
Jo ennen sotaa Suomi oli tuontiviljasta riippuvainen.
Sota-aikana vilja saatiin Saksan kautta Jugoslaviasta, ilmeisesti lähinnä Serbiasta.
mustanpörssinkauppa. Sai lihaa, voita, kankaita ym. kun vain oli millä ostaa.
Silloin rikastui moni toisten kurjuuden kustannuksella.
Onneksi heitä joutui osa syytteeseen. Tiesin omallakin paikkakunnalla muutamia, jotka joutuivat vankilaan.
Minä olin 10 vuotias, kun sota loppui. Muistan kuitenkin sota-jan erittäin hyvin.
Meidän perheessä puutteessa elettiin, mutta joten kuten siitä sentään selvittiin.
Olet oikeassa u-boot. Mutta siinäkin varmaan sodan
aikaiset tilastot 'valehtelevat', koska kuten kirjoitit, oli eri suur-yrityksillä varastot suhtkoht hyvässä jamassa 41-42 ja tietysti tilanne parani eteenpäin mentäessä.
Pubeissa tietysti hieman nyrpisteltiin, koska olutta ei saanut rauhan ajan tahtiin, mutta olut tuopposen jos toisenkin, kyllä pystyi päivittäin nauttimaan. Kahvi ja tee eivät mielestäni olleet niin kortilla, kuin meillä ja liha tuotanto oli aika hyvässä jamassa ( lampaankasvatus jne ). Brittannia oli jo silloin teollisuus maa, toisin kuin Suomi, joka eli vielä metsistä ja maataloudesta, joten Briteillä ei se raaka-aine pula niin koskettanut, kuin meillä.
Olen muutaman kerran ollut Englannissa, kun siellä on juhlittu voiton päivää ja onhan se hieman erillaista, kuin meillä. Ok, voittajille voittajan kunnia ja hävinneet itkeköön, mutta mielestäni Suomessakin sodan päättymistä voisi jo nykyään juhlistaa ilon päivänä, kuin murheen. Tottakai kaatuneiden muistopäivä on eri asia, kuten se on jokaisessa sodan käyneessä maassa. Toivottavasti en nyt saa kimppuuni Teitä sodan ajan kokeneita, mutta muistakaa, että tämä on vain minun henk.kohtainen mielipiteeni.
Olen sinua vain kaksi vuotta vanhempi.
Sen vain tiedän, että elintarvikkeiden säännöstely Isossa Britanniassa jatkui vielä monta vuotta sen jälkeen, kun se Suomessa oli jo loppunut. Luulen, että Englannissa tanssiminen oli sallittua, sillä vihollinen oli kauempana kuin Suomessa. Hälytykset voitiin tehdä aikaisemmin.
Kaipa niissä sarjoissa muu juoni on tärkeämpää, ja ruoan puutteen korostaminen ei sopisi juoneen. Se on sitä taiteellista vapautta.
Joka tapauksessa englantilaiset sarjat ovat paljon realistisempia kuin amerikkalaiset ja paljon huolellisempaa työtä. Lavastukset, puvut, värit, autot, junat, meikit, kampaukset ja kaikki muutkin asiat antavat aidontuntuisen vaikutelman.
Olen joskus miettinyt, miksi on niin paljon englantilaisia sarjoja menneilta vuosikymmeniltä. Luulen arvaavani syyn: Ne säilyttävät myyntiarvonsa, kun ne eivät ole sidottu nykypäivään. Siinä ei tietystikään ole mitään pahaa. Ne ovat usein paljon kalliimmalla tavalla tehty kuin amerikkalaiset vastaavat. Kilpalu on kovaa niiden kahden maan TV-tuotantojen välillä.
sota-aikana olivat maalla asuvat ja kaupunkilaiset hiukan eri asemassa. Maalla oli omasta takaa maitoa, voita, perunoita muita kasviksia, lihaa, marjoja jne. Kaupunkilaiset joutuivat ostamaan kaiken.
Meidän perhe asui maalaiskylässä ja isä kävi kyllä töissä, mutta senverran oli maata, että välttämättömät elintarvikkeet saatiin kasvatettua. Yksi lehmäkin oli, joten maitoa saatiin melkein läpi vuoden. Sikuria kasvatettiin kahvin korvikkeeksi/lisäkkeeksi ja ruista paahdettiin sekaan.
Muistan, kuinka äiti laittoi minut kauppaan ostoksille. Lappu oli kauppiaalle, koska olin vasta varmaankin viisi-kuusi-vuotias. Kauppaan oli tullut ensimmäiset karamellit sodan jälkeen. Kauppias houkutteli minua ostamaan niitä ja minähän sorruin houkutukseen. Eihän pikkutytöllä ole kykyä arvioida tuollaista; kauppias teki mielestäni väärin! Sain mukaani pikkuruisen pussillisen ruskeita mantelin kokoisia ja näköisiä, kovia, ällöttävän makuisia makeisia. Yksi sokerikuponki niihin tärvääntyi. Arvelin, ettei äiti olisi iloinen ylimääräisistä ostoksistani, joten pistelin matkalla poskeeni karkit; ei ollut todistuskappaleita! No, huomasihan äiti sokerikuponkiin tulleesta aukosta ja rahanmenosta, että olin tehnyt itsenäisiä ostopäätöksiä; piiskaa sain!
Niiden alkuperää en muista, mutta ne olivat vaaleanvihteitä pötkylöitä, joissa oli tummemman vihreitä raitoja. Se oli vielä sitä aikaa, kun kaikki oli kortilla. Muistan maun, mutta en saa mieleeni sen nimeä (olisikohan se spearmint, ei ainakaan piparminttu.) Samaa esanssia käytetään vieläkin. Ne olivat reilusti pahan makuisia. Söin yhden, ja siihen se jäi.
En ole milloinkaan oppinut pitämään mistään liian makeasta. Täytekakun syöminen oli lapsena pelkkää tappelua. En millään pystynyt syömään sitä. Kaikkein kamalinta oli kääretorttu. En voinut käsittää miten joku saattoi imeskellä sokeripalaa.
Joskus 40-luvun lopulla sai jätepaperin keräämisesta karkkia. Ne olivat hedelmäkarkkeja, ja ne olivat kyllä minun suuhuni sopivia. Niillä oli houkutteleva nimi: "Jäte-Joonas". ;) - Vielä nytkin pidän hedelmäkarkeista, vaikken muista välitäkään.
Se sinun kauppiaasi oli siihen aikaan melko yleinen ilmiö. Lapsia houkuteltiin ostamaan ties mitä roinaa, ja heidän vähäiset pienet rahansa menivät hukkaan. Silloin oli vielä joitakin kauppiaita, jotka olivat täysiä ketkuja. Kuittia ei saanut, asiakas oli aina väärässä, myytiin pilaantuneita elintarvikkeita eikä niitä suostuttu vaihtamaan. - Minä muista lapsuudesta lihavan kauppiaan, joka ihan oikeasti hieroi käsiään yhteen ja sanoi lipevästi hymyillen: "Mitähän saisi olla". Hän oli kuin vanhasta suomalaisesta elokuvakomediasta.
Olen syntynyt 1948, mutta äidin juttuja muistan äitini (1918 – 2003).
Äiti oli varakas kaupunkilaistyttö ja osti mustasta pörssistä hamekankaita ja korkokenkiä.
Äiti asui isän kotona maatalossa, isä oli rintamalla. (1912 - 1984.)
Oli erilaisia töitä joita kaikkien piti tehdä mm. hakata puita joku määrä, määrä.
Vaari hakkasi talon naisten osuuden.
Sokerin sijasta käytettiin hunajaa, se ei ollut säännöstelty ja mummolla oli mehiläisiä.
Äiti inhosi loppuelämänsä hunajaa.
Jauhot kastikkeeseen bruunattiin uunissa (kuiva ruskistus) rasvaa ei ollut, voi oli säännösteltyä. Äiti inhosi niin tehtyä kastiketta.
Ruoka oli säännösteltyä palkollisilta, ja lihat pidettiin tiiviisti komerossa, josta isäntäväki kävi leikkaamassa vain itselleen.
Omenia ja tomaattia oli niin, ettei äiti halunnut niitä syödä enää muulloin.
Nälän pelko sai ihmiset syömään loppu elämänsä liikaa. Ehkä oikeaa nälkää nähneet selvisivät paremmin?
Riisitauti oli lastentauti isoissa ikäluokissa sodan jälkeen, minulla 3vuotiaana. Äidin suu oli lähinnä
( 154 cm ja 120 kg) ja olin syksyllä syntynyt, joten Luojan aurinko ei päässyt asiaa autamaan.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/d_vitam.html
http://www.lastenendokrinologit.net/potilaille/riisitauti.html
http://www.lastenendokrinologit.net/kirja/kalsium.html
Saippuaa keitettiin teurasjätteistä lipeän kanssa, ollessani lapsi.
Syötiin suuria annoksia. Ruoka oli kehnoa, eikä siitä saanut tarvittavia kaloreita eikä vitamiineja muulla tavalla. - Se syömistottumus jäi sitten "päälle", vaikka ruoka alkoi olla parempaa. Sen jälkeen sitten alkoi yleinen lihominen.
Pula-aikana syötiin paljon hienommin kuin nyt. Oli lavastettava ruokapöytä näyttämään hyvältä, kun ruoka oli huonoa ja niukkaa. Halvoissakin ravintoloissa oli kristallilasit, valkoiset liinat, kukkia pöydällä, hienot aterimet, kankaiset lautasliinat, tarjoilijat edustavissa univormuissa jne. Ja ruoka oli surkeaa. - Myöhemmin isäni väitti, että ravinolassa hänen kana-annoksensa oli tehty variksesta. Tiedä sitten oliko se totta, mutta ilmeisesti kanaa ruoka ei ollut.
Minun äitini ei ostanut periaatteelisista syistä mitään mustasta pörssistä. Äidin veli asui ulkomailla, ja lähetti joskus raakoja kahvinpapuja, jotka sitten paahdettiin kotona. Paketin matka saattoi kestää puolikin vuotta.
Riisitauti oli sen ajan vitsaus. Meillä oli pieni kasvimaa, jossa viljeltiin vihanneksia. Itse olen säästynyt riisitaudilta. - Sitävastoin sain voimakkaan allergisen reaktion saatuani ensimmäisen kerran kananmunaa. Äiti luuli, että kuolen ja vei minut sairaalaan. Sen jälkeen ei ole ollut mitään kananmuna-allergiaa.
Koska isä oli sodassa, niin en muista häntä ollenkaan varhaislapsuudestani.
Itse asiassa oli ilmeisesti hyvinkin suuria eroja paikkakunnittain. Koska me asuimme pääkaupunkiseudulla, niin meillä oli niukempaa kuin esim. länsirannikolla.
Vanhempani asuivat n.50 km päässä Helsingistä. Eli kuuluisan kehäkolmosen ulkopuolella.
Jos löydät jostain kirjan Paimen Piika ja Emäntä, se on rehellistä kertomista maalaiselämästä.
Kaikki eivät ole hyviä, eivätkä kaikki ole pahoja.
Äiti osti periaatteesta kaiken Mustasta pörssistä. Maksoin siitä moraalisen laskun aikanaan.
Äidin ainoa sisarus/veli kaatui samoin kuin isän toinen veli.
Äiti menetti kaksi poikaa -41 ja -43 syntyneet.
mutta vanhemmat ihmiset ovat kertoneet, ettei tanssiminen ollut sallittua.
Kenen kanssa tytöt olisivat edes tanssineet kun nuoret miehet olivat rintamalla. Sodan jälkeisen ajan muistan, jolloin kahvia ja sokeria ei saanut kuin kortilla.
Tänään leikkasin matonkuteita, sillä ulkona ei voinut tehdä mitään kun meillä päin satoi koko päivän. Kälyni sanoi, ettei hän viitsisi leikata matonkuteita, se on niin vaivalloista. Itse taas ajattelin, että kun minulla on kangaspuut ja vanhoja vaatteita jää paljon tähteeksi, niin miksei niitä voi hyödyntää. Eivät kelpaisi enää kenellekään pitovaatteiksi, mutta ovat mattotarpeiksi aivan hyviä. Tuli mieleen pula-ajasta, sillonhan kuulemma uusiokäytettiin kaikki. Vaatteita paikattiin ja käännetiin nurin.
Äidilläni, sekä tädeillä oli ollut jonkunlaiset paperikengätkin. En muista nähneeni niitä, sillä ilmeisesti ne eivät kestäneet kovinkaan kauaa, että joku pari olisi jäänyt muistoksi.
Isäni haavoittui 1941 hyökkäysvaiheessa ja oli sairaalareisulla puoli vuotta.
1942 huoltotilanne oli muutenkin huono ja pahiten se koetteli kaupungissa lapsensa kanssa sinnittelevää naisihmistä.
Ruokaa ei saanut rahallakaan!
Maalaiset näyttivät mahtinsa!
Palattuaan invalidisoituneena ja komennettuna kuljetuskomppaniaan vääpeliksi, muuttui tilanne.
Oli vehnäjauhoja, voita, sokeria ja jopa suklaata.
Saksalaisilta mustasta pörssistä.
Myöhemmin isäni kirjoitti omavaltaisesti ajomääräykset kahdelle kuorma-autolle etelä-pohjanmaalle, hakemaan yhden uuden tuttavansa sukulaisten organisoimia ohrajauhoja.
Puolet jauhoista meni mustaan pörssiin ja toinen puoli omaan käyttöön, tuttaville ja lahjuksiin.
Osasta veitikat tekivät rankkia ja keittivät pontikkaa.
Äitini kertoi sen olleen puolen vuoden juopotteluputki.
Niin ne tilanteet vaihtelivat!
Aika ikävän kuvan annat talollisista. Äitini oli maatalon tytär ja sieltä läksivät miehet sotaan, vain vanha pappa jäi kotiin naisten ja lasten kanssa. Kaksi parasta hevostakin vietiin, toinen vain palasi, sairaana sekin. Äidin veli kaatui rintamalla. Naiset tekivät kaikki raskaat työt ja tuottvat ruuan myös rintamalle. Sodan jälkeen tilalliset luovuttivat paljon maitaan evakkojen asuttamiseen.Lottia ja sotatoimialueella olleita naisia on kyllä palkittu, mutta kotirintamanaiset on unohdettu. Näköjään vieläkin valheellista kuvaa levitetään.
Talollisia oli myös monenlaisia. Rengit pääsivät vähemmällä, Piiasta käytettiin muukin kuin työ. Likka pistettiin kiertoon, kun vatsa sitten nousi pystyy. Kotikylässä oli näitä lehtolasten äitejä kolme. Lapsia oli kaikkiaan kuusi.
Vaikka ruoka oli palkanosa, söi isäntäväki omat murkinansa ja liha oli todella komerossa, sitä ei väen pöytään nostettu.
Sota tai pula-aika ei sitä muuta.
Todella ihmisiä on ja oli monenlaisia.