Mieheni lapset ovat hänen hoidossaan joka toinen viikonloppu ja kesäloman aikana viikkoja kerrallaan. Kivoja poikia ovat, mutta tuntuu siltä, että heidän lähiperheessään elämä on pyörii poikien tahdon mukaan. Ruoka ostetaan poikien mielihalujen mukaan (eli siis pelkkää jauhelihaa). Koskaan heidän ei tarvitse pyytää mitään - riittää, kun poika tulee huoneeseen ja huutaa "jano", niin vaihtoehtoja aletaan esitellä. Ruokahetkinä isä juoksee lähes koko ajan kaapilla täyttämässä poikiensa toiveita. Ja ruokailun jälkiä pojat eivät tietenkään siivoa pois - pöytä jää yhdeksi hävityksen kauhistukseksi.
Olen itse kasvattanut kaksi lasta aikuiseksi, ja meillä oli ihan eri meininki. Lapset oppivat pienestä pitäen pyytämään, kiittämään, tervehtimään, viemään astiansa ruokailun jälkeen tiskialtaaseen ja tyhjät jugurttipurkit roskikseen. He oppivat myös säännöstelemään annoksensa sillä lailla, että jaksoivat syödä, eli sitä iänikuista "mä en jaksa" -rutinaa ei juurikaan tarvinnut kuunnella. Mutta aikansa se kesti että oppivat: siinähän piti vanhempien (=minun, sillä olin yksinhuoltaja) heittäytyä keljuksi vanhemmaksi ja muistuttaa, motivoida ja välillä komentaa tiukasti. Ehkä näiden poikien äiti ja isä eivät halua näyttäytyä keljuina vanhempina, ehkä he luulevat pääsevänsä näin helpommalla.
Olen nyt katsellut jonkin aikaa viikonloppupoikieni temppuilua ruoan ja muun tapakasvatuksen kanssa, ja olen päättänyt että ei minun tarvitse tuollaista sietää. Eli alan kasvattaa heitä. nneksi poikien isä on kohtuullisessa määrin samaa mieltä - jonkin verran hän "ihailee" poikiensa kiukuttelua, minkä hän tulkitsee määrätietoisuudeksi vaikka kyse on itse asiassa vain pienen ihmisen vallanhalusta ja pyrkimyksestä manipuloida ympäristöään. Mutta eiköhän me tästä yhteisymmärrykseen päästä. Tilannehan saa vain aina suuremmat mittasuhteet, mitä suuremmiksi asiat muuttuvat iän myötä.
En minä poikien lähi-äidin kasvatusmetodeihin puutu, tehkööt mitä tekee. Enkä aio alkaa edes ilkeäksi äitipuoleksi - alanpahan vain toimia samalla tavalla määrätietoiseti ja johdonmukaisesti kuin tein omienkin lasteni kanssa. Ihan vaan itseni ja omien, toivottavasti tulevaisuudessa rauhallisempien ruokahetkieni takia!
Olen itse kasvattanut kaksi lasta aikuiseksi, ja meillä oli ihan eri meininki. Lapset oppivat pienestä pitäen pyytämään, kiittämään, tervehtimään, viemään astiansa ruokailun jälkeen tiskialtaaseen ja tyhjät jugurttipurkit roskikseen. He oppivat myös säännöstelemään annoksensa sillä lailla, että jaksoivat syödä, eli sitä iänikuista "mä en jaksa" -rutinaa ei juurikaan tarvinnut kuunnella. Mutta aikansa se kesti että oppivat: siinähän piti vanhempien (=minun, sillä olin yksinhuoltaja) heittäytyä keljuksi vanhemmaksi ja muistuttaa, motivoida ja välillä komentaa tiukasti. Ehkä näiden poikien äiti ja isä eivät halua näyttäytyä keljuina vanhempina, ehkä he luulevat pääsevänsä näin helpommalla.
Olen nyt katsellut jonkin aikaa viikonloppupoikieni temppuilua ruoan ja muun tapakasvatuksen kanssa, ja olen päättänyt että ei minun tarvitse tuollaista sietää. Eli alan kasvattaa heitä. nneksi poikien isä on kohtuullisessa määrin samaa mieltä - jonkin verran hän "ihailee" poikiensa kiukuttelua, minkä hän tulkitsee määrätietoisuudeksi vaikka kyse on itse asiassa vain pienen ihmisen vallanhalusta ja pyrkimyksestä manipuloida ympäristöään. Mutta eiköhän me tästä yhteisymmärrykseen päästä. Tilannehan saa vain aina suuremmat mittasuhteet, mitä suuremmiksi asiat muuttuvat iän myötä.
En minä poikien lähi-äidin kasvatusmetodeihin puutu, tehkööt mitä tekee. Enkä aio alkaa edes ilkeäksi äitipuoleksi - alanpahan vain toimia samalla tavalla määrätietoiseti ja johdonmukaisesti kuin tein omienkin lasteni kanssa. Ihan vaan itseni ja omien, toivottavasti tulevaisuudessa rauhallisempien ruokahetkieni takia!
Vastaukset 4
Vanhimmat
HEI!
Toivon todellakin, teidän kaikkien vuoksi, että onnistut suunnitelmissasi!
Pettymykset ja takapakit kuuluvat elämään, ja mielestäni lasten tulee oppia, ettei kaikkea haluamaansa saa, ainakaan heti =)
Olet ilmeisesti jo sen ikäinen, että osaat suhtautua elämään huumorilla, etkä menetä hermojasi heti, jos ei pojat sinua aluksi usko..
Tämän päättelin siitä, että sinulla itselläsi on aikuisia lapsia!
Tokihan tuo pitkäjänteisyys on myös luonnekysymys,mutta olen itsessäni ainakin huomannut pientä joustumista vanhemmiten....
Siis tsemppiä teille ja koitahan saada mieskin ymmärtämään asiasi tärkeys! Lähiäitihän sen toivottavasti jossain vaiheessa hoksaa ihan itse..
ja voihan olla, ettei äitinsä poikia niin palvelekaan kuin isänsä?!
Totta, ikää on sen verran että en vähästä hermostu.
Luulen, että tässä meidän ongelmassamme törmää kaksi vastakkaista lapsikäsitystä. Itse tein lapset tarkoituksella aika nuorena, olin rento mutta jaksava ja pystyin pitämään pääni, kun voimia riitti. Turhista en edes viitsinyt nipottaa. Viikonloppupoikieni vanhemmat sen sijaan tekivät nämä lapsensa jo vakaassa keski-iässä, jolloin kaikki on monin verroin vaikeampaa. Olen ollut huomaavinani, että myöhään lapsensa tehneillä on usein jonkinlainen taipumus hemmotella lapsiaan - lapset nostetaan jalustalle maailman tärkeimpinä ja ihmeellisimpinä olentoina. Lisäksi usein on niin, että pitkään uraa tehneet ihmiset suhtautuvat kasvatukseen jotenkin oudon akateemisesti ja etääntyvät käytännöstä. Myös jaksamisen kanssa on vähän niin ja näin: on rasittavaa toimia papukaijana ja jankuttaa, että tee näin äläkä noin - mutta ikävä kyllä se vain on tehtävä. Nuorena sitä kyllä jaksoi!
Kiitos kannustuksesta. Mies ymmärtää kyllä yskän. Luulen, että suurempi ongelma piilee poikien lähikodissa, mutta siihen en puutu.
Mieheni nuorin 9 v. lapsi hallitsee kiukuttelullaan aivan käsittämättömällä tavalla lähiperhettään ja isompia sisaruksiaan(!?). Pelkästään syöminen kestää heillä 2-3 tuntia. Sisarukset kaatavat hänelle maidot ja antavat lautaset jne, koska hän ”ei osaa”. Tämä on johtanut mm. siihen, että kun lähiperhe lähtee lomareissulle, niin tämä nuorin lapsi tulee aina meille, kun hän on ”liian pieni matkustamaan”. Kylässä jouluruokapöydässä kaikki ruoka oli pahaa ja kun pöydästä noustiin, niin alkoi huuto, että hänen on kauhea nälkä! Ja se huuto kesti koko kyläreissun ajan. Tilanne oli yhtä tuskaa jokaiselle osapuolelle, taatusti myös tälle huutavalle lapselle.
Me pidämme johdonmukaisesti kiinni siitä, että tämä nuorin syö samaan aikaan kuin muutkin ja samaa ruokaa kuin muutkin, menee nukkumaan kun sanotaan jne. Ja tämä työ on kannattanut. Meillä hän on juuri niin hyväntuulinen ja reipas poika kuin hänen ikäkautenaan vain olla ja voi.
Tänä keväänä hän sitten hoksasi, että hän soittaa äidille, kun ei meillä saa tahtoaan läpi. Alkuun äiti haki sitten pojan kotiin, kunnes hoksasi, että näin hän menettää vapaaviikonloppunsa. Nykyään äiti ei enää ”pääse” hakemaan poikaa kotiin kesken tapaamisen. Eli tämäkin tilanne on rauhoittumassa.
Eli antakaa lapsille turvalliset rajat. Pojat taatusti rauhoittuvat ja näin takaatte sekä heille että itsellenne mukavia ruokailuhetkiä ja mukavaa yhdessäoloa muutenkin.
Olet onnekas siinä, että miehesi pojat ovat pieniä vielä.Heidät saa vielä oppimaan.
Omalla kohdallani miehen pojat olivat tuossa 10-12 vuotiaita(Nykyään 15-17v). Mitään käytöstapoja ja toisten huomioimista heillä ei ole ollut, eikä ole edelleenkään.
Heitä en saa laittamaan edes tiskejään koneeseen, vaan he jättävät ne lavuaariin, koska he tekevät näin kotonaankin. Tämäkin taas tuottaa minulle paljon ylimääräistä työtä.Eikä tässä edes kaikki. Mies ei poikiaan saa minkään komennuksen pariin, koska "he pahoittavat mielensä".Eli ensin mies komentaa ja senjälkeen menee "pusuttelemaan" ja hyvittelemään.....voi sentään...ei ihme, etteivät ne mitään ikinä usko!
Oma poikani on miltei samassa iässä(käy nyt kesätöissä)mutta vie tiskit koneeseen ym. eli koulutus hänen kohdallaan on ok.
Nämä vaan ilmeisesti ovat eläneet "pellossa".
Nämä pojat eivät usko isäänsäänkään, vaan huutelevat tälle, kun mies jotain poikia patistaa tekemään. Eli auktoriteetti mieheltä puuttuu....