Hittolainen huomaan olevana vähän päälle 20 vuotias nuori mies ja ilman ystäviä seurustelusuhteesta puhumattakaan. Syy on yksiselitteinen, pelkään muita ihmisiä ja kontaktin ottamista näihin. Kun kaverit lähtivät baareihin, minä jäin kotiin, nyt ei enää ole kavereita. Kaikilla on jo valmiit kaveriporukat, joihin tällainen nahjus ei voi enää tunkeutua, vaikka enpä edes uskaltaisi lähestyä ketään.
Periaatteessa itsetuntoni on hyvä, mutta pelkään etten osaa kohdata muita ihmisiä ja kammoan näiden reaktioita minuun. Tulos on yksinäisyys, joka luultavasti jatkuu koko loppuelämän.
Yksinäisyyteni on täysin omaa syytäni. Jos olisin tiennyt tämän, olisi yrittänyt teininä ottaa itseäni niskasta kiinni ja luoda ihmissuhteita, silloin kun aika oli otollinen. Nyt en enää siihen pysty. Olen varoittava esimerkki.
Periaatteessa itsetuntoni on hyvä, mutta pelkään etten osaa kohdata muita ihmisiä ja kammoan näiden reaktioita minuun. Tulos on yksinäisyys, joka luultavasti jatkuu koko loppuelämän.
Yksinäisyyteni on täysin omaa syytäni. Jos olisin tiennyt tämän, olisi yrittänyt teininä ottaa itseäni niskasta kiinni ja luoda ihmissuhteita, silloin kun aika oli otollinen. Nyt en enää siihen pysty. Olen varoittava esimerkki.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tätä valtavaa hosumista. Ihmiset ajattelevat kärjistetysti suurinpiirtein näin: "15-vuotiaana pakko vetää ekat kännit, vuosi sen jälkeen pakko menettää neitsyys/poikuus ja viimeistään lukiossa on hommattava se lopullinen kaveripiiri"
Lopullinen ja lopullinen.. Mikään ei ole lopullista! Koska tahansa voi saada / menettää kaverinsa. Sinulla ei ole ollenkaan liian myöhäistä päästä eroon yksinäisyydestä, jos olet hiukan päälle kaksikymppinen! Moni juuri sinun ikäisesi esimerkiksi muuttaa muualle työn tai opiskelujen perässä, jolloin tuttavapiiri menee ihan uusiksi.
"silloin kun aika oli otollinen"
- Väärin!Älä märehdi menneessä, ainoa otollinen aika on NYT!
Elä tätä hetkeä. Aikuiset luovat ihmissuhteita ihan yhtä lailla kuin teinitkin. Et sinä ole ainoa ihmisten suhteen arka ja ujo tässä maailmassa. Teitä on muitakin. Tutustukaa toisiinne. Aluksi vaikka netissä yms. Aloita pieni askel kerrallaan. Harjoittele arjessa tilanteita. Käy vaikka ulkoiluttamassa siskon/äiskän yms koiraa, siitä sitten alkuun:
- Onks se narttu?
- Ei tää on uros.
- Ai noh me jatketaan, tällä on juoksut.
- Okei, moi..
Hui miten vaarallista :) selvisit hengissä.
Sitten seuraavaksi vaikka sinne paikalliseen markettiin harjoittelemaan, esim:
- Anteeksi, mis teil on suodatinpaperit?
- Ne on tos.. ei siinä vaan seuraavas välikös, kahvien vieres.
- Okei, kiitti..
Huh huh. Jos et vieläkään ole kuollu, kannattaa vaikka kokeilla
- Hei anteeks rouva, missä on keskuspuisto?
- Noh, sehän ihan tuossa kadun päässä.
- Niinpä arvelinkin (olenhan asunut täällä jo 13 vuotta), kiittimoi!
No just joo olipas typerää... Pian huomaat että jännität ihan turhaan. Olet luonut kaikki muurit korvien väliisi ihan itse. Ja mikä hassuinta, ihan turhaan. Toisia ihmisiä on ihan turha jännittää. Pohjimmiltaan ne on ihan samanlaisia kuin sinä. Ei niitä loppuen lopuksi kiinnosta sinun ongelmasi hittojakaan. Tänne vaan tilanteisiin sekaan sotkemaan. Ei sinua kukaan sieltä kernelin juuresta tule hakemaan. Mutta pienin askelin kerrallaan, riippuen tilanteesi vaikeudesta. Ei heti tietenkään tarvitse mennä ketään kosimaan ;)
Noh, montako pysyvää ihmissuhdetta kuvaamallasi small-talkilla luotiin. NOLLA! Tai no, kaupan tädin kanssa pari sanaa vaihtamalla "ystävyys" kesti 5 sekuntia, siinä se. Tuo sun termi kiittimoi ei luo kovin pysyviä ihmissuhteita, vai miten kuvittelit seuraavan kerran tavata tuon kyseisen rouvan, kun sanoit kiittimoi yhden kysymyksen jälkeen. Tuskin rouva enää muistaa sinua 5 minuutin päästä. Ei kuule, sinä et tiedä yksinäisyydestä mitään jos tuollaisia puhut. Helppo se on noin kuvitella, jos on aina ollut riittämiin kavereita, eikä ole tarvinnut myöhäisiällä niitä hankkia väen vängällä. Toki myöhäisiälläkin onnistuu kavereita hankkimaan, jos on vanhoja kavereita, porukalla on helpompi tutustua uusiin ihmisiin, se kun on luonnollista. Yksinäisiä kaikki vähän oudoksuu, eikä oikein huvita tehdä tuttavuutta jos tyypillä ei ole ketään kaveria vaan on yksin liikkeellä.
Kaiken perusta on se kouluaika. Silloin luodaan se pohja myöhemmälle elämälle. Itsetunto rakentuu jo ala-asteella, myöhemmin tulee vain pieniä muutoksia. Jotkut ovat luonnostaan rohkeampia, se on luonnon laki. Rohkeat saavat äänensä kuuluviin ja hiljaiset jäävät nurkkaan, eikä heidän kanssaan kukaan leiki. Hiljaisia on kiusattu kautta aikain, syynä se että rohkeammat ovat usein julmempia ja röyhkeämpiä, eivätkä ole niin tunteellisia välttämättä kuin hiljaiset, jotka yleensä kätkevät tunteensa.
Eri asia on sitten täysin mykät, heille nuo kaupan tädille puhumiset voivatkin tuottaa vaikeuksia, mutta se nyt on vain marginaalinen osa. Suurin osa yksinäisistä osaa ja uskaltaa kyllä puhua, aina ei vain ole mahkuja siihen jos muut ovat äänessä, tai ei ole ketään kelle puhua. Kaupantädille kuitenkaan tuolloinkaan on turha mennä tekemään 5 sekuntia pidempää tuttavuutta. Eikä se varmasti parikymppistä ihmisenalkua kiinnostaisikaan jutella vanhuksen kanssa.
Lähde yksin jonnekin missä vain on muitakin ihmisiä (esim. kaupungille tai festareille tai puistoon tai johonkin ulkoilmatapahtumiin tms) ja ota hyvät juotavat mukaan.
Itse olen ainakin havainnut, että jos tyttöjä yrittää lähestyä selvinpäin, silloin jännittää liikaa jolloin joko ei uskalla ollenkaan mennä juttelemaan ja tutustumaan, tai jos joskus rohkeneekin niin reaktio on aika nuiva kun puhuttavaa ei oikein meinaa keksiä. Olut on vähän parempi, olutta juodessa uskaltaa useammin tehdä aloitteita vaikka muuten on melkein selväpäinen olo ja juttu ei kovin hyvin luista eivätkä tutustumisyritykset johda mihinkään. (paitsi miespuolisiin juttelukavereihin ja puolituttuihin alkaa pikku hiljaa tutustua paremmin jo pelkällä oluella.)
Viini on vielä parempi, viiniä juodessa tulee juteltuakin hyvässä hengessä ja välillä pitkiäkin aikoja ennen kuin toinen häipyy jonnekin.
Kaikkein paras valinta on kuitenkin viina. Silloin kun mukana on pullo Suomi-viinaa jota lantraa vaikka appelsiinimehuun, silloin on vähiten arkuutta ja tyttöjen reaktiotkin vaihtelevat eniten, toisinaan hymyilevät niin että hammasraudat näkyvät mutta toisinaan tulee avokämmenestä poskelle. Ja välillä on sellaistakin tapahtunut että tyttö suostuukin tulemaan mukaan kämpälle yöksi. Suosittelen Suomi-viinaa tai Tapioa.
Olen myös parikymppinen ja oikeastaan vasta viime aikoina tajunnut olevani yksinäinen. Olen viihtynyt aina melko yksikseni, mutta nyt kun ei ole enää perhettäkään ympärillä, on yksinäisyys hypännyt silmille. Olen muuttanut uudelle paikkakunnalle opiskelemaan - kaikki on siis uutta. Koulussa on toki muutamia ystäviä, mutta (vielä) emme juuri ole tavanneet koulun ulkopuolella. Tämä kesäloma on etenkin raastavaa. Ei kerta kaikkiaan ole ketään, jonka kanssa tehdä jotain, vaikka vain jotain yksinkertaista. Koulussa sentään näkee niitä tiettyjä ihmisiä.
Kontaktin luominen toisiin ihmisiin on minulle vaikeaa, ja vaikka toinen aloittaisi lähestymisen, olen siltikin hiljaisen ujo. Pelkäänkö ihmisiä? En tiedä, mistä varautuneisuuteni kumpuaa. Ehkä pelkään toisten ihmisten ajatuksia minusta.
Haluaisin puhua jonkun kanssa rennosti erilaisista asioista. Haluaisin elää ja kokea, yksin se ei oikein onnistu. Haluaisin muistella kavereiden kanssa koettuja hetkiä. Haluaisin samanhenkisen ihmisen. Ja vaikka kavereita olisikin, heidän on osattava todella suostutella minut mukaan. Tai itse on hyvin vaikea ruveta ehdottamaan kavereille jotakin tekemistä. Toki yksin voisi lähteä katselemaan esim. johonkin tapahtumaan, mutta minusta ei ole lähtijäksi yksin. Kai sitä pelkää olla siellä yksin, kaikkien ihmisten keskellä...Monesti manaan sitä, että kun olisi joku, jonka kanssa mennä sinne ja sinne. Eikö tämän opiskeluajan kaikkine opiskelutapahtumineen pitäisi olla sitä kaikkein antoisinta aikaa? Mistä löytyy yhteenkuuluvuutta?
"Jos olisin tiennyt tämän, olisi yrittänyt teininä ottaa itseäni niskasta kiinni ja luoda ihmissuhteita, silloin kun aika oli otollinen."
Mielestäni teiniys ei ole se välttämättömin aika, jolloin kaikki tuttavuudet olisi pitänyt luoda. Tosiaan se kaveriporukka saattaa jäädä, kun muuttaa toisaalle. Ja kaikesta huolimatta ei vielä ole myöhäistä löytää uusia tuttavuuksia - ehkä tämä on jopa parempi aika.
Lukioiässä kaverini alkoivat kokeilla baarielämää, minä en mennyt mukaan. Pian he eivät enää edes kysyneet minua mukaan, ja en sietänyt niitä hetkiä, kun he puhuivat illoistaan. Ehkä jotenkin jopa eristäydyin heistä näiden iltojen takia. Varmaan he ajattelivat tietävänsä vastauksen eivätkä enää kyselleet minua mukaan.
Niin, ja alkoholi tuskin tuo suurta helpotusta, vaikka joku sitä tuossa mainostaakin tai ehkäpä se on kirjoitettu vitsinä...itse ainakin tutustun mieluummin selviin miehiin. Humalaiset ihmiset pelottavat minua ehkä eniten.
Yksinäisyydessä on pulmaa kerrakseen. Jotkut päivät ovat erityisen raskaita, kun tuntuu että elämä menee yksin jotenkin hukkaan...nyt sen huomaa, että kaipaa seuraakin, vaikka viihtyy toisinaan yksinkin.
Kuulostaa melkoisen tutulta tarinasi... Olisi mukava ainakin kirjoitella. Olen 20 nainen, säpo: jesusfreak@ suomi24.fi (välilyönti pois tuosta).