kohdistuvat virheet ja epätasapainotilat? Kuinka voidaan psykiatriassa kuvitella, että ihmisen elimistö ja mieli kestää yli 10 kilon painonheilahteluja, kuukautistenloppumista tai rintojen vuotoa? Entä liikkumattomuus? Kuinka äkkiä ihmisen sydän loppuu? Mistä hoitohenkilökunta voi tietää minkä verran potilaan sydän tarvitsee liikuntaa ja pitääkö potilaan elimistön todellakin sopeutua yleiseen tarpeeseen? Miten voidaan kuvitella, että ihminen paranee kotiuttamalla jostain aivojen? energiavajeesta?
Varsinkaan jos hänellä ei ole tulevaisuuden suunnitelmia tai saa olla psyykkisen tilansa vuoksi. Lisäksi ihmisen aivot eivät välttämättä käy täysillä ja hän ei itse huomaa elimistönsä epätasapainotilaa. Toiseksi näissä lääkkeissä monesti vain suorittaa, kuuntelematta kehoaan ja sen hälytyssingnaaleja esim. kuumetta. Ymmärtävätkö kaikki potilaat kuinka tärkeää on esim. muuttaa elämänrytmiään?
Varsinkaan jos hänellä ei ole tulevaisuuden suunnitelmia tai saa olla psyykkisen tilansa vuoksi. Lisäksi ihmisen aivot eivät välttämättä käy täysillä ja hän ei itse huomaa elimistönsä epätasapainotilaa. Toiseksi näissä lääkkeissä monesti vain suorittaa, kuuntelematta kehoaan ja sen hälytyssingnaaleja esim. kuumetta. Ymmärtävätkö kaikki potilaat kuinka tärkeää on esim. muuttaa elämänrytmiään?
Vastaukset 10
Vanhimmat
kuoleman jatkuva läheisyys jättää ihmiseen? Kannattaako tällaiselle ihmiselle selittää, että minä hoidan sinua oikein, autan sinua toipumaan oikein? Tämänhän sanotaan vapauttavan voimavaroja muuhun, mutta mihin? Toipuminenhan edellyttää säännöllistä elämää, harrastuksia jotka ehkäisevät mm. mielentaantumista ja masentumista, ihmissuhteita eli kontakteja muihin ihmisiin. Laitoshoidossa itselleni tuli mieleen, että nämä ovat "järjestettyjä" kontakteja ja aiheuttavat siksi mahdollisia ongelmia tulevaisuudessa, toiseksi he ovat kumminkin sairaita ihmisiä. Kauhean vaativaa tuo psykiatria, kuluttavaa. Vielä sitten kun on nämä verkostotapaamiset yms. joista perhe tai etenkään potilas ei välttämättä koskaan toivu. Niin voi voi, missä on vaitiolovelvollisuus? Miksi tätä asiaa ei myöskään kunnioiteta?
mitään. Olisi mielenkiintoista, jos kertoisitte, mitä tarkoitatte? Vai onko nuo vain pienen piirin jutuiksi tarkoitettuja?
Paino nouseen 10 kg. Parantaako se potilaan itsetuntoa? Onko muiden ihmisten helpompi lähestyä häntä tässä tapauksessa ja millä mielellä? Millaisen kuvan he muodostavat tästä ihmisestä, itsestään huolehtivan? Jos hän on ollut kuntoutumiskodissa esim. hän saattaa olla aivan liian arka ilmaistakseen mielipiteitään tai vastaavasti aivan liian kärkäs tullakseen toimeen muiden ihmisten parissa, kysymys on kuitenkin suurperheestä.
Toiseksi lääkkeet väsyttävät hirveästi, potilas ei jaksa nousta aamuisin ylös sängystä, ei ehkä näe siinä mitään mieltä. Ylipaino liikkumattomuus pitkään jatkuneina on sydänkohtaus yms. riskitekijä. Myös astma saattaa puhjeta. Jos potilas vain toistamiseen kotiutetaan tai laitetaan kuntoutumaan ilman selkeää näkymää siitä, että elämäntilanne paranisi konkreettisesti (työ, uudet tuttavuudet, harrastukset ja niiden luomat ihmissuhteet) hän on tällaisessa jatkuvassa kierteessä. Toiseksi potilaan ei kannata jo ihmissuhteidenkaan kannalta muistaa koko aikaa olevansa sairas eikä tuoda sitä esiin, koska kaikki eivät osaa siihen suhtautua ja ajatus sairastumisesta mm. leimaamisen takia pelottaa heitä. On niin helppo tällaisessa tilanteessa sekä lähimmäisten, hoitohenkilökunnan sekä joskus potilaan itsensäkin piiloutua aivojen epätasapainon taakse ja kierre on valmis jatkuakseen.
Olen sitä mieltä, että terveydenhoitopuolella on paljon viallista ja ihan väärääkin suhtautumista.
Tässä ei nyt oloe kyse siitä, että olisin se "hullu" joka vihaa lääkäreitä, tms. Suhtaudun asiaan ihan asiapohjalta. Olen itse psykiatrinen asiakas, mutta en ole ollut koskaan laitoshoidossa. Psykiatrisessa sairaalassa kylläkin olen ollut töissä ja nähnyt siellä kuinka potilailla on kokeiltu jos jotakin kemiallisia aineita, joista on sit seurannut sivuvaikutuksina ties mitä. Juurikin painonnousua, flekmaattisuutta, väsymystä, jopa elämänhalun vähentymistä.
Etenkin pitkäaikaishoidossa olevien keskuudessa aika tyypillistä.
Ongelman ydin lienee siinä, ettei ole muka rahaa kuntouttaa ihmisiä. Vika on ihan muualla kuin sairaissa tai lääkäreissä.
Ongelma on enneminkin kulttuurin, talouselämän ja hallinnon sisäiset asenteet ja arvot.. toki ne peilaavat ehkä osittain yleistä vallitsevaa asennetta ja arvomaailmaa.
Ne, jotka eivät ole mukana tuottavassa kilpailussa eivät ole siis arvokkaita joihin pitäisi panostaa.. Näin päin minä asiaa katseklen ja olen pirun kiukkuinen siitä kohtelusta mitä monet ihmiset ylilääkitsemisen takia joutuvat kokemaan. Eräs lähisukulaiseni muuttui aikoinaan ihan zombieksi ja mummolleni tehtiin aikoinaan lobodomialeikkaus - suuntaa parempaan on kuitenkin odotettavissa, sillä nykyisin psykiatrisen terveydenhuollon rinnalle yhdenveroiseksi on nousemassa neurologia.. joka ei sit tarkoitakkaan enään, että poikkeavat yksilöt pitäisi huumata pois ns. normaalien tieltä,.. vaan kuntoutetaan ja annetaankin olla sitä mitä ovat.
Kouluissa on panostettu paljon erityisoppimseen ja -opettamiseen ja asioista alkaa olla saatavailla rutkasti tietoa sitä haluaville.
Eivät ongelmat tokikaan poistu kai koskaan, mutta niiden luonne muuttuu jatkuvasti ja potilasjärjestöjenkin kautta niihin voidaan vaikuttaa osaltaan.
Mielenterveysongelmaiset ja psyykkisesti sairaat, kuin myös neurologisista oireista kärsivät ovat valitettavasti ihmisiä, joilla on hirmu vaikeaa lähteä ajamaan omia ja vertaistensa etuja ja joskus tuntuu, että ne "normaalit" asettuvat ikäänkuin piruuttaan vastahankaan.. vaikka kyse onkin kaiketi täydellisestä tietämättömyydestä, kyvyttömyydestä nähdä asioita ja elämää jotenkin poikkeavasti käyttäytyvän omasta vinkkelistä ja siten sitä ei mitenkään ymmärretä.
Minun mielestäni on väärin määrätä heti tai hetikohta vahvoja troppeja mielenterveyspuolelle hakeutuneelle. Esimerkiksi että ensimmäisen tai toisen istunnon jälkeen määrätään jo stimulanttilääkitys, ensin Concerta, sitten Ritalin tai Dexedrine tai muu, eikä valvota yhtään vaikka ex-alko- ja muutenkin päihdeongelmainen vetää lääkkeensä turhan nopeasti ja odottaa vain päivää että saisi taas uuden satsin. Stimulanttien käyttöä pitäisi valvoa paremmin.
käyttämään? Nehän voidaan luokitella huumeiksi ja siten vahingoittaa mielenterveyspotilaalle niin tuiki tärkeää yleiskuntoa. Jokaisella mielenterveyspotilaalla on aivan samanlainen riski päihdeongelmaan. Myöskään neurologia ei mielenterveystapauksissa ole minkäänlainen ratkaisu, päinvastoin. Ihan samalla tavalla neurologinen kuntoutus käyttää mm. fysioterapiaa ja muuta vastaavaa. Niilläkin voi olla väärän lääkityksen kanssa kohtalokkaita seurauksia.
Nim. Kaikkeen mut onkin huijattu
mt-potilaalla kuin päihdeongelmaisella. Ehkä joillakin mt:llä ja neurologisilla jopa suurempi. Muistaakseni joka 5 ADHD:sta kärsivä ihminen oli päihdeongelmainen. He ovat myös mielenterveyspotilaita, koska ovat usein mm. hyvin yksinäisiä. Kuinka neurologinen ongelma voisi olla parempi esim. ympäristönsuhtautumisen kannalta? Se voi olla kauhean vaikea asia hänelle itselleen ja kostautua käytöksessä ympäristöä kohtaan ja siksi mahdollisesti täysin tarpeeton. Myös hoitomuodot saattavat olla vääriä. Ei voida ajatellaakaan, että lapsesta asti neurologista sairautta sairastanut ja sen mukaan hoidettu omaisi samanlaista, ehkä jollain tavalla vaativampaa kokemusmaailmaa kuin mt-potilas. Mt-potilas tarvitsee siis ihan erilaisia virikkeitä kuin neurologinen. Ja neurologinen potilas ei tarvitse itseään vihaavaa, ehkä syyllistävää mt-kuntoutujaa rinnalleen.
kävin viis vuotta sitten pari kertaa psykiatrilla kun olin aivan väsynyt ja palanut loppuun ja kärsin jonkin verran paniikkihäiriöstä, siihen lääkitys(kesti 5 vuotta ennenkö hermostuin täysin ja lopetin) mitään hyvää ei seurannut tästä, lähinnä vain ongelmia loppumattomiin ja ahdistusta ihan mielettömästi jota en ollut ennen kokenut niinkään paljoa!!! vieroitus kesti sitten puoli vuotta jonka aikana sain epilepsia kohtauksia, en erottanut olenko unessa vai todellisuudessa, pyörtyilin ja kaiken tämän jälkeen lääkärit vain totesivat että "olet vain liian masentunut etkä pärjää ilman lääkkeitä" kunnes olen nyt ollut jo kolme kuukautta ilman mitään lääkitystä ja elämä alkaa jälleen hymyillä! ottakaa oikeasti opiksi, älkääkä suostuko lääkitykseen heti. psykiatrit eivät voi tietää mikä auttaa ja mikä ei. itse sen parhaiten tietää.
Mitä psyykkisen sairauden jälkeen?
Koska suomalaisessa psykiatriassa potilailla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa, vaan heitä voidaan kohdella kuin koe-eläimiä, tälle käytännölle on maassamme pitkät perinteet, joita kunnioitetaan tänäkin päivänä kiitettävän voimakkaasti. Psykiatria on typeryyden oopperaa parhaimmillaan, sillä senhän tulisi olla psykologian ja lääketieteen yhdistelmä, mutta nykyisen käytännön mukaan tämä "tiede" rikkoo hoito ja lääkityskäytännön suhteen kaikkia mahdollisia ihmisen terveeseen toimintaan johtavia psykologisia periaatteita. Minun on hyvin vaikea nähdä, että tilanne muuttuisi millään muulla kuin pajavasaralla, jolla lääkäreitä kumautettaisiin mojovasti otsaan, sillä kova kolaus otsalohkoon voi tutkimusten mukaan muuttaa ihmisen persoonallisuuden, ja näimpä valkotakkiset apinatkin voisivat ehkä oppia ajattelemaan, vaikkakin todennäköisyys on kyllä melko pieni.