Haluaisin tietää, että onkohan lääkkeet ainut keino selvityä peloistani. En saa ratkaistua ongelmaani ainakaan kohtaamalla pelkoni. Tälläisissa tilanteissa itsetuntoni huononee entisestään.
Tulen ahdistuneeksi melkein kenen kanssa ja missä vaan. Yleisin oireeni on punastuminen ja sydämen jyskytys. Usein kun olen jännitynyt puhe takkuilee ja sanoista saattaa puuttua kirjaimia tai en saa oikeeta sanaa päähäni. Ja usein niissä tilanteissa ihmiset alkavat esim. nauraa kun sanon ihan vääriä sanoja. Tälläinen puheen takkuilu on peritty äidiltäni. Äitini ei kuitenkaan häpeä sitä.
En tiedä mistä jännitymiseni johtuu, mutta luulisin että pelkään tekeväni tai sanovani jotain tyhmää. Pelkään epäonnistuvani joka asiassa ja koska epäonnistun aina en pääse kierteestä pois. Minua ei ole oikeestaan kiusattu koskaan ja olen aina kuulunut suosittuihin porukoihin.
Saatan aivan yhtäkkiä punastua jopa vanhempieni tai ystävieni seurassa. Yritän usein junassa tai muissa julkisissa paikoissa välttää joutumasta istumaan vastakkain jonkun vieraan ihmisen kanssa. Pelkään usein vieraiden ihmisten tuijottavan minua ja menen punaiseksi ja alan hätääntyneenä räplätä esim. kännykkää. Punastun usein jos tapaan jonkun tutun kadulla, kun huomaan punastuvani en pysty kunnolla keskustella. Kun työtoverit tulevat kesätyöpaikalla juttelemaan menen punaiseksi. Olen ollut samassa kesätyöpaikassa 5 vuotta ja tuntenut kaikki työtoverit niin kauan. Pelkään usein, että joudun vastaamaan puhelimeen ja muut kuulevat mitä puhun. Pidän usein kännykkää julkisilla paikoilla äänettömällä. Punastun usein jopa kaupan kassalla vaikka siihen ei olisi mitään syytä.
Oireeni on alkanut ylä-asteella. Aluksi esitelmät sujuivat hyvin, mutta sitten aloin ajattelemaan jännitystä ja ääni alkoi täristä ja ajatteleni kaikkien ihmisten huomaavan jännitykseni. Silloinen poikaystäväni sanoi, että en pysty katsomaan häntä silmiin. Sen jälkeen olen ruvennut ajattelemaan silmiin katsomista. En pysty enää katsomaan edes vanhempiani silmiin.
Lukiossa en pystynyt enää pitämään esitelmiä oikeestaan ollenkaan. Kurssiarvosanoihin vaikutti se, että en ollut tarpeeksi mukana tunnilla. Pelkäsin aina lukiossa että minulta kysytään jotain.
18 vuotta täytettyäni juominen on alkanut lisääntyä ja en voi olla suuressa kaveriporukassa ilman alkoholia. Jos en ole juonut mitään alkoholipitoista olen aivan hiljaa. Ja jos joku kysyy minulta jotain tai mainitsee edes nimeni menen aivan punaiseksi.
Olen ollut nykyisen poikaystäväni kanssa 4 vuotta ja asumme myös yhdessä. Hänen kanssa pystyn olemaan melko luonnollinen, mutta en pysty katsomaan silmiin kuin hetken. Jos emme ole nähneet pitkään aikaan punastelen kun tapaamme. Poikaystäni ei tiedä, että ahdistus on minulle näin iso ongelma ja leikittelee usein puheellani ja tuo esiin huonot puoleni. Hän on myös sen verran ujo ettei kehua minua kuin kännissä. Olen sanonut siitä kyllä poikaystävälleni. Tiedän kyllä, että hän rakastaa minua tällaisena kuin olen.
Nyt olisi aika hakea johkin jatko-opiskelemaan, mutta melkein kaikkiin joihin haluaisin vaaditaan esiintymiskykyä. Ylioppilastodistukseni ei ole kovinkaan hyvä joten mahdollisuuksia on melko vähän. Hoitoala minua kiinnostaisi mutta esim. terveydenhoitajalta vaaditaan esiintymiskykyä.
Nykyään minulla on todella huono itsetunto ja huomaan itsessäni vain huonot puolet. Ajattelen myös usein että mitä muut ajattelevat minusta.
Kaveriporukkaani kuuluu räväköitä ja puheliaita ihmisiä ja tunnen itseni aivan mitättömäksi. Kaikki sanovatkin aina että olen hiljainen.
Ajattelen myös usein mitä muut ajattelevat minusta.
Kertokaa vinkkejä jolla pääsisin ahdistuneisuudesta ja saisin paremman itsetunnon. Tämä saattaa kuullostaa sekavalta, mutta tämä on ainut paikka mihin voin avautua. En halua puhua peloistani kellekkään ystävälle, koska he ei tiedä miten vakavaa tämä on ja väittää heillä olevan samanlaisia ongelmia vaikka todellisuudessa ne on paljon lievempiä (ehkä punastelua joskus mitä tuskin päällepäin näkee).
Tulen ahdistuneeksi melkein kenen kanssa ja missä vaan. Yleisin oireeni on punastuminen ja sydämen jyskytys. Usein kun olen jännitynyt puhe takkuilee ja sanoista saattaa puuttua kirjaimia tai en saa oikeeta sanaa päähäni. Ja usein niissä tilanteissa ihmiset alkavat esim. nauraa kun sanon ihan vääriä sanoja. Tälläinen puheen takkuilu on peritty äidiltäni. Äitini ei kuitenkaan häpeä sitä.
En tiedä mistä jännitymiseni johtuu, mutta luulisin että pelkään tekeväni tai sanovani jotain tyhmää. Pelkään epäonnistuvani joka asiassa ja koska epäonnistun aina en pääse kierteestä pois. Minua ei ole oikeestaan kiusattu koskaan ja olen aina kuulunut suosittuihin porukoihin.
Saatan aivan yhtäkkiä punastua jopa vanhempieni tai ystävieni seurassa. Yritän usein junassa tai muissa julkisissa paikoissa välttää joutumasta istumaan vastakkain jonkun vieraan ihmisen kanssa. Pelkään usein vieraiden ihmisten tuijottavan minua ja menen punaiseksi ja alan hätääntyneenä räplätä esim. kännykkää. Punastun usein jos tapaan jonkun tutun kadulla, kun huomaan punastuvani en pysty kunnolla keskustella. Kun työtoverit tulevat kesätyöpaikalla juttelemaan menen punaiseksi. Olen ollut samassa kesätyöpaikassa 5 vuotta ja tuntenut kaikki työtoverit niin kauan. Pelkään usein, että joudun vastaamaan puhelimeen ja muut kuulevat mitä puhun. Pidän usein kännykkää julkisilla paikoilla äänettömällä. Punastun usein jopa kaupan kassalla vaikka siihen ei olisi mitään syytä.
Oireeni on alkanut ylä-asteella. Aluksi esitelmät sujuivat hyvin, mutta sitten aloin ajattelemaan jännitystä ja ääni alkoi täristä ja ajatteleni kaikkien ihmisten huomaavan jännitykseni. Silloinen poikaystäväni sanoi, että en pysty katsomaan häntä silmiin. Sen jälkeen olen ruvennut ajattelemaan silmiin katsomista. En pysty enää katsomaan edes vanhempiani silmiin.
Lukiossa en pystynyt enää pitämään esitelmiä oikeestaan ollenkaan. Kurssiarvosanoihin vaikutti se, että en ollut tarpeeksi mukana tunnilla. Pelkäsin aina lukiossa että minulta kysytään jotain.
18 vuotta täytettyäni juominen on alkanut lisääntyä ja en voi olla suuressa kaveriporukassa ilman alkoholia. Jos en ole juonut mitään alkoholipitoista olen aivan hiljaa. Ja jos joku kysyy minulta jotain tai mainitsee edes nimeni menen aivan punaiseksi.
Olen ollut nykyisen poikaystäväni kanssa 4 vuotta ja asumme myös yhdessä. Hänen kanssa pystyn olemaan melko luonnollinen, mutta en pysty katsomaan silmiin kuin hetken. Jos emme ole nähneet pitkään aikaan punastelen kun tapaamme. Poikaystäni ei tiedä, että ahdistus on minulle näin iso ongelma ja leikittelee usein puheellani ja tuo esiin huonot puoleni. Hän on myös sen verran ujo ettei kehua minua kuin kännissä. Olen sanonut siitä kyllä poikaystävälleni. Tiedän kyllä, että hän rakastaa minua tällaisena kuin olen.
Nyt olisi aika hakea johkin jatko-opiskelemaan, mutta melkein kaikkiin joihin haluaisin vaaditaan esiintymiskykyä. Ylioppilastodistukseni ei ole kovinkaan hyvä joten mahdollisuuksia on melko vähän. Hoitoala minua kiinnostaisi mutta esim. terveydenhoitajalta vaaditaan esiintymiskykyä.
Nykyään minulla on todella huono itsetunto ja huomaan itsessäni vain huonot puolet. Ajattelen myös usein että mitä muut ajattelevat minusta.
Kaveriporukkaani kuuluu räväköitä ja puheliaita ihmisiä ja tunnen itseni aivan mitättömäksi. Kaikki sanovatkin aina että olen hiljainen.
Ajattelen myös usein mitä muut ajattelevat minusta.
Kertokaa vinkkejä jolla pääsisin ahdistuneisuudesta ja saisin paremman itsetunnon. Tämä saattaa kuullostaa sekavalta, mutta tämä on ainut paikka mihin voin avautua. En halua puhua peloistani kellekkään ystävälle, koska he ei tiedä miten vakavaa tämä on ja väittää heillä olevan samanlaisia ongelmia vaikka todellisuudessa ne on paljon lievempiä (ehkä punastelua joskus mitä tuskin päällepäin näkee).
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lääkkeet ei ole välttämättä ainut mutta paras keino!
On olemassa sellaisia ryhmiä missä noita sosiaalisia vuorovaikutustilanteita harjoitellaan. Psykodraama oli muistaakseni nimitys tuolle. Siellä on koulutettu terapeutti ohjaamassa pientä ryhmää ja siellä voi käsittääkseni turvallisesti käsitellä noita sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä tunteita eli häpeää ja pelkoa. Häpeää taitaa sullakin olla tuolla ahdistuksen takana ja saattaa selittää tuota ahdistusta osin. Häpeähän syntyy monesti pettymyksestä vuorovaikutuksen suhteen sosiaalisissa tilanteissa ihan pienestä pitäen.
Lääkkeillä voi saada tuon kierteen katkaistua ja sitä kautta pidemmän päälle muutettua tuota tilannetta ja sitten, kun tilanne on tarpeeksi muuttunut niin jättää pois.
ihanku olis ollu mun kirjoitettu teksti! oon 24v. ja opiskelen erittäin sosiaalisella alalla, harjoittelujaksot vielä edessä. eilen aloitin lääkkeen syönnin - päätin tehdä asialle todellakin jotakin - ja tässä odotellaan ja toivotaan, että paha olo; ahdistus, paniikki ja pelko mitkä ilmenevät esim. juuri tuona nolona punastumisena.. parantuisi. toivotaan parasta.
sinulle suosittelisin lääkitystä. sulla näyttää olevan kuitenkin asiat suht hyvin elämässä ja vaikutat kirjoituksesi perusteella tasapainoiselta, fiksulta ihmiseltä. tuskin lääke pahasta on. terapia, esim. edellä mainittu psykodraama olisi myös hyvä, jos paikkakunnaltasi sellainen löytynee ja aikaa on!
siispä, älä hyvä ihminen kärsi vaivoissasi vaan mene lääkäriin ja juttele hänen kanssaan! tsemppiä!!! :)
että en ole ainut jolla on tällainen ongelma..Täytynee sitten mennä oman lääkärin puheille. Pelkään vain että lääkäri ei ota asiaa vakavasti ja sanoo että kyllä se ohi menee...Tsemppiä myös sinulle nuori nainen! :)
Minä olen pitkään kärsinyt tuollaisista jännittämisistä, peloista ja paniikista. Aiemmin en kertonut kenellekään, ainoastaan miehelleni muutama vuosi sitten. Hänelle se oli yllätys. Niin hyvin olin sen salannut ja voin sanoa, että ongelmani on hallinnut elämääni aikalailla. Mutta noin vuosi sitten päätin kertoa ensin eräälle ystävälle, sitten toiselle ja kolmannelle ja läheisillenikin. Nyt sen tietää jo aika moni. Et tiedä miten helpottunutta elämäni onkaan, voin reilusti sanoa ja muut voivat ottaa sen huomioon. Ei heidän käyttäytymisensä tai asenteensa muuttunut yhtään, päinvastoin siinä kävi. Samoja ystäviä ollaan edelleen, mutta uutena on tullut se, että muutkin uskaltavat kertoa ongelmistaan ja heikkouksistaan minulle ja onpa lähipiiristä löytynyt samanlaisiakin ihmisiä. Mm eräs, jonka olen tuntenut lapsesta saakka ja jonka kanssa olen ollut ystävä ja paljon tekemisissä. Hänen tarinansa on hyvin samanlainen kuin omani.
Siispä avautuminen kannattaa, sen myötä voi jopa kadota terä ongelmaltasi. Kokeile ihmeessä, aloita vaikka poikakaveristasi, jostain ystävästäsi..
Tsemppiä !