Tietyt ongelmat toistuvat ihmissuhteissani: olen miettinyt ja koettanut analysoida mitä näissä tilanteissa oikein tapahtuu mutta en silti ole pystynyt järkeistämään miksi aina käy näin.
En yritä tuoda itseäni mitenkään erityisemmin esiin, en ole mikään porukan huomionkerjääjä, en ärsytä tahallani ketään, en tyrkytä omaa seuraani kenellekään, luen tilanteita tarkkaan ja haistelen ilmapiiriä. Kuitenkin usein käy niin että muut höpöttelevät keskenään ja luovat äkkiä oman pikku piirinsä ja tuntuu että jos satun kysymään tai kommentoimaan jotain niin se onkin jotenkin outoa tai että tungen heidän reviirilleen. Enkä mielestäni kysele tai kerro mitään kovin outoa, ihan tavallisia asioita.
Mun asiat eivät ole menneet niinkuin olen suunnitellut eikä siksi huvita avoimesti kertoilla niistä. Tästä syystä en ole kertonut ihmisille oma-aloitteisesti paljoa itsestäni mutta jos joku kysyy jotain mun omista asioista niin kyllä aina vastaan mutta en halua tehdä niistä numeroa.
Olipa sitten kyse harrastus- tai työporukasta niin tuntuu että siltä osin kun asiat joista jutellaan eivät koske itse työtä tai harrastusta niin minut suljetaan sen ulkopuolelle.
Olen mielestäni kohdellut ihmisiä kiltisti, en murjota, enkä ole töykeä ja olen asioista innostunut. Kuitenkin usein huomaan että minuapa ei huolitakaan porukkaan. On käynyt mielessä että kun elän aika hiljaista elämää niin se ei taida kelvata muille. En myöskään ole suunnattoman ruma joten luulisin ettei minua ainakaan siksi kartella.
Olisikohan kellään näkökulmaa tähän?
En yritä tuoda itseäni mitenkään erityisemmin esiin, en ole mikään porukan huomionkerjääjä, en ärsytä tahallani ketään, en tyrkytä omaa seuraani kenellekään, luen tilanteita tarkkaan ja haistelen ilmapiiriä. Kuitenkin usein käy niin että muut höpöttelevät keskenään ja luovat äkkiä oman pikku piirinsä ja tuntuu että jos satun kysymään tai kommentoimaan jotain niin se onkin jotenkin outoa tai että tungen heidän reviirilleen. Enkä mielestäni kysele tai kerro mitään kovin outoa, ihan tavallisia asioita.
Mun asiat eivät ole menneet niinkuin olen suunnitellut eikä siksi huvita avoimesti kertoilla niistä. Tästä syystä en ole kertonut ihmisille oma-aloitteisesti paljoa itsestäni mutta jos joku kysyy jotain mun omista asioista niin kyllä aina vastaan mutta en halua tehdä niistä numeroa.
Olipa sitten kyse harrastus- tai työporukasta niin tuntuu että siltä osin kun asiat joista jutellaan eivät koske itse työtä tai harrastusta niin minut suljetaan sen ulkopuolelle.
Olen mielestäni kohdellut ihmisiä kiltisti, en murjota, enkä ole töykeä ja olen asioista innostunut. Kuitenkin usein huomaan että minuapa ei huolitakaan porukkaan. On käynyt mielessä että kun elän aika hiljaista elämää niin se ei taida kelvata muille. En myöskään ole suunnattoman ruma joten luulisin ettei minua ainakaan siksi kartella.
Olisikohan kellään näkökulmaa tähän?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tässä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtymä
Mutta siis vain yksi mahdollinen monien muiden joukossa. Olen itse diagnosoitu as-oireinen ja iloinen siitä, että muutama vuosi sitten kun noista asioista alkoi tulla suomeen uutta tietoa, jota alettiin popularisoida sain itselleni selityksiä moniin aiempaa elämääni vaivanneisiin ongelmiin.
Etenkin just tuohon sinun mainitsemaasi ongelmointiin sosiaalisissa tilanteissa, joissa niin helposti kokeentuu, että jää ihan ulkopuolelle jos läsnä on useampia ihmisiä.
Vaikka olen nainen, niin sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmat korostuvat juuri naisporukoissa. Miesten kanssa tulen paremmin juttuun, tosin aina olen parhaimmillani sellaisessa tilanteessa, jossa on vain yksi ihminen kerrallaan.
Tuo mies nais juttu sai omalla kohdallani selityksensä kun luin Simon Baron-Cohenin kirjan: Se oleellinen ero.
Siinä tarkastellaan naisten ja miesten ajattelun erilaisuutta vertaillen neurologisesti tyypiilisen väestön edustajien ajattelutapoja autistisiin ja aivovammapotilaisiin, joilla on ongelmia empatointikyvyssä.
Miehet ajattelevat pääsääntöisesti systemaattisemmin kuin naiset ja naiset ovat enemmän empatoivia. Kun itse lukeudun autistiseen ihmistyyppiin, siksi kait minun on helpompaa tulla juttuu ja ymmärtää miehistä suoraviivaisempaa ajatuksenjuoksu, joka on jotenkin rationaalisempaa.
Sellaisissa kouluaikojen tyttöporukoissa ja aikuisiän naisporukoissa, joissa kommunikaatio tapahtui jotenkin tunnepohjalta fiilisteelen, kiertoilmaisuja käyttäen ja niin, että oli paljon tulkinnanvaraa ja olisi pitänyt osata olla jotenkin sellainen myötäsukainen kiinnittämättä huomiota sanottuun.. se vain ei suju minulta. Huomioni kiinnittyy aina asioiden sisältöön enemmän kuin asioiden sanojiin.
Muutoinkin as-oireisena koen sosiaaliset tilanteet usein hyvin ahdistavina. Sitä on vaikeaa selittää, mutta ihmisten kanssa ei ole aina kovinkaan helppoa koittaa olla, jokin siinä vain "tökkii", vaikka pidän ihmisistä yleensä. Se ei siis perustu mihinkään kokemiini traumoihin, tms. Niin on ollut ihan elämäni alusta asti ja näyttää olevan hamaan loppuuni asti.
Vain sellaiset tilanteet, joissa on selkeä tehtävänkuvaus ja yhteistoiminta tapahtuu jotenkin säännönmukaisesti, niissä ei kokeennu sitä epämääräistä negatiivista latausta, joka usein työntyy pintaan, etenkin jos ihmiset ns. seurustelevat vailla mitään johdonmukaista tarkoitusta.
Aika usein tulee jopa sellainen häpeän tai noloudentunnekin muiden puolesta kun he juoruilevat toisista seläntakana tai tuntuvat puhuvan ihan höpöjä.
Minulle tyypillistä on käyttäytyä muiden mielestä sopimattomasti kun sanoa töksäyttelen välillä jotakin.. ja aiheutan muille noloja tilanteita kun en ole kiinnostunut niistä, etenkin naisille tutuista kirjoittamattomista säännöistä, joiden myötä sopii puhua toista ja tehdä toista.
Jos jossakin olisi naiskulttuurikoulutusta, jossa annettaisiin moisesta opetusta niin meneisin heti.
Voi olla, että lähtisin sieltä kauhusta paeten pois, mutta itsestä tuntuu, että se on jokin ihan vieras osa-alue elämässä. Sellainen johon minulla ei ole ikinä ollut edes mitään mahdollisuutta edes kurkistaa.
Tässä nyt oli siis yksi näkökulma. Ehkä ihan väärä ?
Itse olen ihmetellyt ihan samaa. Tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin kavereita, mutta kun menen tilanteeseen, jossa on muita ihmisiä, niin keskityn vain kuuntelemaan heitä, enkä osaa sanoa itse mitään. Tai jos minulla joskus olisi jotain sanottavaa, niin odotan niin kohteliaasti puheenvuoroa, etten keskeyttäisi ketään muuta, että lopulta puheenaihe on käsitelty ja siirrytty seuraavaan, enkä vieläkään ole ehtinyt avaamaan suutani. Haluaisin aina olla kahdestaan toisen kanssa, jotta pystyn kommunikoimaan vapaasti. Heti jos paikalla on useita ihmisiä, tunnen itseni ulkopuoliseksi ja jotenkin huonommaksi ja tylsemmäksi kuin muut, enkä jotenkin kehtaa esittää omia mielipiteitäni. Jälkeenpäin mietin, miksi kaikki taas syrjivät minua, mutta luulen, että vika on omien korvieni välissä. Keskityn ehkä liikaa miettimään näitä asioita sen sijaan, että olisin rennosti ja vapautuneesti oma itseni. Luin tuon toisen vastaajan linkistä tuosta as-jutusta, mutta ei tuntunut tutulta, sillä omasta mielestäni ainakin olen hyvinkin empaattinen ja ymmärrän muiden tunteita ja ajatuksia vähän liiankin hyvin, niin että omat tarpeeni jäävät niitten varjoon. Itsetuntoni on myös erittäin huono. Vaikka TIEDÄN olevani aivan yhtä fiksu, hyvännäköinen ja yhtä tärkeä kuin muutkin, niin silti minusta yleensä, etenkin sosiaalisessa kanssakäymisessä, TUNTUU, että muut ovat minua parempia ja luulen, että se vaikuttaa aika paljon ihmissuhteisiini. Tuntuu, ettei ole mitään yhteistä muitten kanssa, kun kaikilla muilla on lapsia ja kaikki muut ovat samalla alalla tai ovat ainakin jotain sukua keskenään. Tarkemmin ajateltuna porukassa on muitakin lapsettomia ja joku työskentelee juuri vastaavassa paikassa kuin minäkin eivätkä läheskään kaikki ole sukulaisia. Siis minä olen vaan jotenkin muuten erilainen tai suoraan sanottuna sopeutumaton!
Tuosta empatian puutteesta as-oireistona..
Vaikka noissa as-oireistomääritelmissä puhutaan toistuvasti as-oireilevan kyvyttömyydestä tuntea empatiaa muita kohtaan, siinä täytyy olla joku väärinkäsitys.
Ongelmia voi olla yrityksessä yhdistää aistimaansa ja muodostaa kommunikatiota, mutta ei ole vielä diagnosoitu kait ketään, joka ei jollakin tavalla tuntisi myötäelämisen kykyä omista lähtökohdistaan.
Monet as-oireiset puuhastelevat paljon altruististen avustusjuttujen parissa, joiden päämääränä on auttaa muita ihmisiä.
Empatia käsite on hyvin epäselkeä ja epämääräinen.
Olen yrittänyt löytää siitä virallista määritelmää, mutta sellaista en ole löytänyt.
Olen käynnistänyt aiheesta monia keskusteluketjuja eri palstoilla, mutta mitään yleispätevää kriteeristöä vain ei tunnu kokoontuvan vaikka asiaa kuinka monen ihmisen joukolla on yritetty väsätä.
Empatia / myötäeläminen / sympatia.
Noita sit vexlataan ja käännellään ja mitään täsmällistä määritettä vain ei synny.
On päivänselvää, että ihminen joka joko yli- tai alireagoi asioihin ja jonka sietokyvyssä on herkkyyttä, on ongelmaisempi myötäelämään muiden, ei samantasoisten olemisia.
Lisäksi as-oireinen on usein ns. omissa ajatuksissaan. Koska yksi oireiston osa on taipumus juuttua omiin kiinnostuksenkohteisiinsa, se vaikuttaa myös. Ns. hajamielisyys, omissa ajatuksissaan oleminen estää tarkkailemasta muita intensiivisesti.
Kun as-oireiluun liittyy suorien, välittömien sosiaalisten tilanteiden vierastamista, sekin vaikuttaa. Jos as-oireileva kokee olonsa tukalaksi, ahdistuneeksi tai stressaantuneeksi kun on paljon porukkaa koolla, ei sekään voi olla vaikuttamatta osaltaan siihen, että ote seurustelutilanteesta herpaantuu ja sen empatoinnin esiintulo voi jäädä toteutumatta.
Oltuani jo useamman vuoden aktiivisti mukana as-vertaistoiminnasaa ja muutoinkin aktiivisti monissa as-asioita sivuavissa projekteissa ja tavattuani paljon as-oireisia, vertaisiani, en voi sanoa, että olisin kokenut heitä jotenkin empatiakyvyttömiksi.
En ole kokenut itseänikään sellaiseksi - päinvastoin.
Useimmiten kokemukseni omasta empatiakyvystäni ovat sitä, että empatoin, myötäelän ja symppaan ihmisiä hyvinkin paljon.
En vain aina osaa reagoida joidenkin ns. tavallisten, vallitsevien kulttuurinormien mukaan ja stressaannun niin helposti ja huomioni kiinnittyy johonkin muuhun kuin jotkut muut sen haluaisivat kiinnittyvän.
Etäempatoinnissa assit ovat usein mestareita.
En tiedä onko se tahallista vai tahatonta ?
(Voidaanko nt.(neurologisesti tyypillisistä) ihmisistä sanoa ovatko he tahallaan vai tahattomasti empaattisia.. missä kulkee ihmisen oman, suhteellisen vapaan tahdon rajaamisen määreet ?)
Monet assit tekevät sellaisia juttuja, joista on paljon hyötyä ja iloa muille sit kun aikaa on vierähtänyt.
Käsitteiden kanssa on usein ongelmia kun ne muokkaantuvat ajan kanssa ties mistä, sitten niiden historia unohtuu, ne yleistyvät ja niitä aletaan pitää itsestäänselvyytenä ja *pim*.. kohta jo jokaisella onkin niistä hiukan erilainen käsitys ja epäselvyyksiä syntyy.
Assivertaistoiminnassa, olipa kyse sit kuukausitapaamisista, jostakin vapaa-ajan viikonlopun vietosta, jonkin kurssin yhteydessä kohtaamisesta.. en ole kokenut mitään sellaista myötäelämiskyvyttömyyttä, joka viittaisi nimenomaan empatian puutteeseen.
Sosiaalisten tilanteiden sokeutta sensijaan olen kohdannut paljon.
Sorrun siihen itsekin tämäntästä kun innostun niin intensiivisesti jostakin mieltäni askarruttavasta asiasta, kun päässä pyörii jotakin, johon ajatukset ovat kiinnittyneet ja on noita muitakin ongelmia sit välillä, ties miten epämieluisia sosiaalisia kohtaamisia välillä kun on hälinää ja hässäkkää ja aistit ylikuormittuneita.
On myös vielä muuan muu seikka, joka omalla kodallani aiheuttaa jonkinlaista "syrjäytymistä".
Kun muut rupattelevat jotakin jonninjoutavaa, tai juoruilevat ja panettelevat muita, yms. koen oloni erittäin ahdistuneeksi. Yleensä sanoa paukautan siitä jonkin huomioni ja siinä sitä sit ollaan, seuraani aletaankin kaihtaa kun olen taas se suorasuu.. ja mitä ilmeisemmin jotenkin epäluotettava sen "jengin" jäseneksi.
Kaikesta huolimatta minulla kuitenkin on sosiaalisia kontakteja ja niitä ystäviksi luokiteltaviakin.
Miten se ystävyys nyt sitten määritelläänkin ?
Itse koen ystävyyden sellaisena tasa-arvoisuutena ihmisten erivertaisuudesta huolimatta. Ystävyydessä pitää olla luottamusta (lähes 100%) ja oikeudenmukaisuus, kuin myös vastavuoroisuus ovat ihan pakollisia.
Tuttuja olisi tarjolla kavereiksi vaikka kuinka paljon. Mutta olen kait itse aika kranttu ? En huoli ystävikseni ihmisiä, jotka eivät täytä noita edellämainittuja kriteerejä.
Niin.. ja viihdyn myös itsekseni aika hyvin.
Tiedän toki, että olen itse tavallaan "syyllinen" (joskin vältän tuota syyllisyystermiä, sen negatiivisuuden vuoksi). Kun sitä uppoutuu omiin juttuihinsa ja juuttuu ties mihin nysväilyihin ja mielenkiinnon kohteet vievät myötään ja tulee välillä haahuiltua ties mitä - en tietenkään voi edes olettaa, että joku olisi olemassa reservissä vain minua varten.
Lapsena ja nuorempana koin, että vika on muissa, mutta nyt tajuan, että vika on oireistossani ja koitan tasapåainotella näiden asioiden kanssa ja koitan säädellä reagointiani yms.
Aika monet tutuistani ymmärtävät tämän jutun.
Ja ne muutamat, jotka voin lukea ystävikseni, he ovat hyväksyneet ja olleet jopa huojentuneita siitä, että omituiselle käyttäytymiselleni on löytynyt selkeä ja virallisesti hyväksyttävä syy.
En ole tällainen piruuttani tai välinpitämättömyyttäni, tm. epämääräisestä syystä.
Olen myös treenannut sellaista, että saatan keskittyä ihan oikeasti ajattelemaan muita jossakin konkreettisessa läsnäolotilanteessa. Kysyn itse mitä kuuluu ja sehän toimii.
Ihmiset ilahtuvat kun saavat kiinnostusta osakseen.
Eikä minun tarvitse näytellä tai teeskennellä. Vaikka en ehkä kykene kovin intensiivisesti paneutua jonkun yksityiselämään ( en koe sitä muutoin edes fiksuna tai sopivana käytöksenäkään että "työntäisin nenäni" jonkun intiimeihin asioihin) voin silti luontevasti kuunnella vastoin aiempaa "päällepäsmäröintiäni", omien juttujeni suoltamisia.
Usein olen btw. onnistunut hoksaamaan ihan käyttökelpoisia ratkaisuvisioita jonkun ongelmiin.
Se on mielestäni ihan ok. juttu ja kyllä sen voi luokitella myös siksi etäempatiaksi.
Näin täälä kertaa täsmenetelyä.
Minulla on aina ollut vaikeuksia olla mukana ns. porukoissa. Tähän asti elämääni olen ollut aika osaamaton sosiaalisissa tilanteissa. Vaikka olen pyrkinyt olemaan tuttavallinen ja ystävällinen uusissa tilanteissa, ovat muut haistaneet jotain outoa ja tehneet alitajuiset johtopäätöksensä. Tätä tapahtui peruskoulusta lukion ja armeijan kautta yliopistoon: joka paikalla olen saanut lopulta kavereita mutta kun tulee puhe jostain sosiaalisista asioista, vaikka menoista, niin huomasin olevani ulkopuolella paria poikkeusta lukuunottamatta. Aistin, että olin sopivaa kouluseuraa mutta vapaa-ajalle minun seuraa ei kaivattu. Myös sukulaisten parissa on tapahtunut samaa. Serkut, joiden kanssa olin hyvissä väleissä lapsena, ovat muodostaneet oman sosiaalisen verkkonsa jonka ulos olen jäämässä.
Kun tulin yliopistoon ajattelin että nyt olisi hyvä aika aloittaa elämä puhtaalta pöydältä mutta miten kävi: jo toisena päivänä ollessamme eräässä tutustumisillanvietossa huomasin että eräässä vaiheessa tuolit vaan vietiin ympäriltä ja jäin ihmettelemään pöytään yksin. Vieläkin muistuu mieleen silloinen hämmennykseni: "Taas tapahtui näin". Noh, nyt opiskelujen aikana kuitenkin olen saanut vähitellen kaveripiiriä kokoon ja ensimmäistä kertaa koen että minulla on ystäviä. Itseluottamusta on roimasti enemmän verrattuna vaikka 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Mutta jonkin sortin epäilys ihmissuhdekyvyistäni kummittelee taustalla kaikesta huolimatta.