Argh, tuntuu että pää levee... Viime kuukaudet ollu joku ihan järjetön ahdistus päällä että mitäs jos jompikumpi vanhemmista kuolee. Homma sai alkunsa siitä ku psykiatrian työntekijä päätti vähän "herätellä" (ku olen 23v ja kuppaan vielä kotona masennuksineni) ja kysyi että "mitäs sitten kun sun vanhemmat kuolee?". Nyt sitä ajattelee sitten taukoamatta ja kohta kai pimahdan lopullisesti. Eihän ne porukat nyt ole "vasta" kuin jotain 47v mut pelko kohdistuu lähinnä äitiini, kun kummatkin mummoni ovat kuolleet ja äidin puolella lienee muutenkin jotain perinnöllistä taipumusta aivoverenvuotoon yms...
Jokaisenhan se täytyy vanhempansa joskus haudata, mutta turhankin ennenaikainen stressaaminen asiasta vie ne viimeisetki mehut elämisestä.
Jokaisenhan se täytyy vanhempansa joskus haudata, mutta turhankin ennenaikainen stressaaminen asiasta vie ne viimeisetki mehut elämisestä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
psykiatraian työntekijälle kerro miltä sen lausahdus Susta kuulosti! Joskus ei nuo ammattiauttajatkaan aina tajua mitä suustaan päästävät, tuo oli minusta niin paha moka Sua kohtaan, ellei anteeksi pyydä ja selitä niin vaihda työntekijää/auttajaa!
Kohta vuosi käyty samalla "terapeutilla" ja vaikka alusta asti tuntunu ettei ehkä niin synkkaa niin siltikään ei ole saanu (kaiken muun ohella) sanottua että haluais ehkä vaihtaa toiseen työntekijään yms. Myöhäistä kai se nyt tässä vaiheessa enää on.
Tuntuu että tää "terapia" on aiheuttanu vaan lisää kaikenmaailman paineita ja stressiä, kuten vaikka ny tää pelko vanhempien kuolemasta. Vaikka se kuolema tuliskin vasta vaikka 20 vuoden päästä niin ajattelen sitä jo valmiiksi, etten tulisi kestämään sitä tilannetta. Itsaritkin alkanu pyöriin päässä, että helpompi ku tappasin itseni ennenku vanhemmat kuukahtaa. Muutamia viikkoja sitten napsahti ja jopa jo yritinkin vetämällä yliannoksen eri mielialalääkkeitä mitä nyt laatikosta sattui löytymään.
Omaan kämppään muuttamisestakin tuli kauhee stressi ton terapian takii, joka päivä käy jotain päänsisäistä kamppailua että "pitäs muuttaa muttaku ei uskalla/halua". Ja tääki lähti siitä ku se terapeutti jankkas "mikset muuta omaan kämppään? varmasti pärjäisit". Toisaalta sitä ajattelee että sama kai se vaikka asuiskin elämänsä kotonaan, on vanhempien apuna jne. mutta toisaalta taas tällanen ei mahdu tähän yhteiskunnan muottiin. Huoh.
tahtoo kulua ja vuodet vieriä, nopeemmin ku edes tajuaakaan. Tuli tässä itsellekin jonkulainen herätys, että herranjestas sitä on jo 30vee poikamies ja vanhemmatkin päälle 6-kymppisiä. Mihin katosi se "huoleton" lapsuus ja nuoruus? Enkä tämän enempää ole saanut elämässäni aikaiseksi? Itselläni myös vähän huolena, että miten mahdan päästä niinkin läheisten omaisten kuin vanhempien kuoleman yli sitten kun se aika koittaa. Viimeistään silloin huomaan olevani tässä maailmassa ihan yksin joutavanpäiväisen elämäni kanssa.