Mä makasin sängyllä ja olisin halunnut kadota. Tuska oli paisunut niin suureksi etten mä enää halunnut olla mä tässä ja nyt. Mä toivoin että olisin vaan voinut haihtua savuna ilmaan. Poks vaan ja mua ei olisi olemassa. Mä en olisi ikinä nähnyt mitään, tehnyt mitään, enkä varsinkaan tuntenut mitään. Mä en vain yksinkertaisesti olisi ollut olemassa. Mutta siinä mä olin, elävänä, enkä kadonnut mihinkään vaikka kuinka olisi toivonut. Mä tunsin ja kärsin sitä hetkeä koko ruumiin voimin. Ei sitä päässyt pakoon.
Kun mä puoli tuntia sitten olin taas huutanut Jonnelle autossa ja se mulle takaisin, mä taas ajattelin että tää ei voi olla totta. Mä tajusin että keskustelulla nää ongelmat ei katoaisi. Meidän ongelmat ei olleet mitään selvitettäviä asioita joista olisi pitänyt puhua. Ei, ne ongelmat oli paljon syvemmällä. Ne olí meidän tunteissa. Ja tunteitahan ei puhumalla voi muuttaa vaikka niitä jauhettaisiin tuomiopäivään asti. Siksi kai mä nykyään huusin ja heittelin tavaroita. Kai mä luulin että mä sillä saisin ne meidän tunteet toisia kohtaa kaivettua jostain esiin. Kai mä ajattelin että ne tunteet löytyy sieltä lasin siruista. Pieleen meni. Sehän rakkaudessa se kaikista paras juttu onkin, se, että se on vapaaehtoista. Se siitä kahden ihmisen välisestä rakkaudesta niin kaunista tekeekin. Vapaaehtoisuus. Halu. Oma tahto.
Kun joku kirjoittaa rakkaudestaan, "siitä oikeasta" ja kaikesta sellaisesta, se on usein tosi kliseistä. Silti mä haluan yrittää jotenkin saada välitettyä tähän sen meidänkin rakkauden. Joku on joskus sanonut: "Rakkaus on ihailua, kunnioitusta ja intohimoa. Jos on saavuttanut niistä kaksi, se riittää. Jos on saavuttanut kaikki kolme ei tarvitse kuolla päästäkseen taivaaseen." Jonnen kanssa mä sain noi kaikki. Samassa paketissa. Mulla oli useita pitkiä seurustelusuhteita takana ennen Jonnea ja olin aika monen kohdalla luullut tietäväni mitä rakkaus on. Mutta vasta Jonnen kanssa mä tajusin mitä se voi parhaimmillaan olla. Mutta sitten vaan jotain tapahtui.
Usein toivoo, että voisi aloittaa kaiken alusta, puhtaalta päydältä, tyhjältä paperilta. Mutta kun ei, näillä on mentävä. Ainakaan kukaan ei voi sanoa ettei me oltaisi yritetty. Kyllä me yritettiin, vähän liiankin kanssa. Mutta valmista siitä ei tullut. Kun kunnioittaa toista, rakastaa, ihailee, on vaikea niellä sitä että meistä ei tulekaan sitten mitään. Jokaisen riidan hetkellä mä itkin niin että musta tuntui että silmät putoaa päästä. Tuntui että vaikka miten lujaa itki, se ei riitä. Se tunne kun tajuaa että tuo ihminen ei olekaan mulle se oikea vaikka haluaisinkin, on sydäntä raastava. Siinä tunteessa on hätää, epätoivoa, turhautuneisuutta. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Ja tietenkin mä syytän itseäni kaikesta. Tulen aina syyttämään koska minusta nää ongelmat alunperin lähti. En mä sitä tahallani tehnyt, se oli vain mun omaa epävarmuutta kaikesta. Kunpa jonain päivänä saisi uskoteltua itselle, että vaikka olisi käyttäytynyt miten, lopputulos olisi kuitenkin sama. Me oltais erottu joka tapauksessa. Mä haluaisin uskoa siihen koska itsensä syyttely käy ennen pitkää voimille ja tekee katkeraksi.
..ja niin edespäin..
Kun mä puoli tuntia sitten olin taas huutanut Jonnelle autossa ja se mulle takaisin, mä taas ajattelin että tää ei voi olla totta. Mä tajusin että keskustelulla nää ongelmat ei katoaisi. Meidän ongelmat ei olleet mitään selvitettäviä asioita joista olisi pitänyt puhua. Ei, ne ongelmat oli paljon syvemmällä. Ne olí meidän tunteissa. Ja tunteitahan ei puhumalla voi muuttaa vaikka niitä jauhettaisiin tuomiopäivään asti. Siksi kai mä nykyään huusin ja heittelin tavaroita. Kai mä luulin että mä sillä saisin ne meidän tunteet toisia kohtaa kaivettua jostain esiin. Kai mä ajattelin että ne tunteet löytyy sieltä lasin siruista. Pieleen meni. Sehän rakkaudessa se kaikista paras juttu onkin, se, että se on vapaaehtoista. Se siitä kahden ihmisen välisestä rakkaudesta niin kaunista tekeekin. Vapaaehtoisuus. Halu. Oma tahto.
Kun joku kirjoittaa rakkaudestaan, "siitä oikeasta" ja kaikesta sellaisesta, se on usein tosi kliseistä. Silti mä haluan yrittää jotenkin saada välitettyä tähän sen meidänkin rakkauden. Joku on joskus sanonut: "Rakkaus on ihailua, kunnioitusta ja intohimoa. Jos on saavuttanut niistä kaksi, se riittää. Jos on saavuttanut kaikki kolme ei tarvitse kuolla päästäkseen taivaaseen." Jonnen kanssa mä sain noi kaikki. Samassa paketissa. Mulla oli useita pitkiä seurustelusuhteita takana ennen Jonnea ja olin aika monen kohdalla luullut tietäväni mitä rakkaus on. Mutta vasta Jonnen kanssa mä tajusin mitä se voi parhaimmillaan olla. Mutta sitten vaan jotain tapahtui.
Usein toivoo, että voisi aloittaa kaiken alusta, puhtaalta päydältä, tyhjältä paperilta. Mutta kun ei, näillä on mentävä. Ainakaan kukaan ei voi sanoa ettei me oltaisi yritetty. Kyllä me yritettiin, vähän liiankin kanssa. Mutta valmista siitä ei tullut. Kun kunnioittaa toista, rakastaa, ihailee, on vaikea niellä sitä että meistä ei tulekaan sitten mitään. Jokaisen riidan hetkellä mä itkin niin että musta tuntui että silmät putoaa päästä. Tuntui että vaikka miten lujaa itki, se ei riitä. Se tunne kun tajuaa että tuo ihminen ei olekaan mulle se oikea vaikka haluaisinkin, on sydäntä raastava. Siinä tunteessa on hätää, epätoivoa, turhautuneisuutta. Ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Ja tietenkin mä syytän itseäni kaikesta. Tulen aina syyttämään koska minusta nää ongelmat alunperin lähti. En mä sitä tahallani tehnyt, se oli vain mun omaa epävarmuutta kaikesta. Kunpa jonain päivänä saisi uskoteltua itselle, että vaikka olisi käyttäytynyt miten, lopputulos olisi kuitenkin sama. Me oltais erottu joka tapauksessa. Mä haluaisin uskoa siihen koska itsensä syyttely käy ennen pitkää voimille ja tekee katkeraksi.
..ja niin edespäin..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika vahvasti painottaa tuskallisuutta. Sellainen hetkellisen ahdistuksen sarkastinen kuvaus. Hieman viilailtuna tuosta saisi aika vakuuttavan monologin.
Ole myös ystävällinen ja laita minun tekstiini palautetta.
Puhekieli ei sovi kerrontaan. Muutenkin aika tylsä ja tavanomainen raapustus. Tästä ei löydy mitään innostavaa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä nukahtanut 4
T. ®Sherlokki © 2006