Lapsena pitivät huolta isovanhemmat, vanhemmat ja täti tässä järjestyksessä. Sisaruksia ei ollut. Oli huoletonta.
Koulu sujui hyvin. Korkeakouluopinnot johtivat arvostettuun loppututkintoon. Edelleenkin oli aika huoletonta. Lamavuodet koettelivat työnsaantia, mutta sekin järjestyi.
Oli aika ajatella perheen perustamista, ja siinä vaiheessa alkoi tulla pilviä elämän taivaalle.
Vanhemmat erosivat yllättäen.
Perheeseen tarvitaan luonnollisesti mies. Osuihan niitäkin tielle, mutta ei kovin vakavasti otettavia. Ne muutama, jotka tuli jonkin aikaa otetuksi vakavammin, osoittautuivat aika reppanoiksi, jotka eivät sitä ennen eivätkä sen jälkeen kelvanneet kenellekään muulle.
Nyt ollaan nelikymppinen. Ei ole miestä, jonka kanssa voisi lähteä yhdessä mökille tai edes kävelylle, ei ole kotona repunkantajia, jotka kertoisivat, millaista oli koulussa. Työpäivän kulusta voi kotona kertoa vain seinille. Ei voi pitää kotieläintäkään.
Eipä kai enää voi paljoa kuvitella omalta osalta sitä onnea, jota äiti voi kokea. Sen onnen hyväksi voisi nyt luopua monestakin aineellisesta seikasta.
Tällaista kai tuo elämä on pakostakin seuraavat vuosikymmenet vanhenemisen myötä. Kaikki suuret ja ehkä juuri suurimmat toiveet eivät aina toteudukaan.
Kokeeko joku muu samaa?
Koulu sujui hyvin. Korkeakouluopinnot johtivat arvostettuun loppututkintoon. Edelleenkin oli aika huoletonta. Lamavuodet koettelivat työnsaantia, mutta sekin järjestyi.
Oli aika ajatella perheen perustamista, ja siinä vaiheessa alkoi tulla pilviä elämän taivaalle.
Vanhemmat erosivat yllättäen.
Perheeseen tarvitaan luonnollisesti mies. Osuihan niitäkin tielle, mutta ei kovin vakavasti otettavia. Ne muutama, jotka tuli jonkin aikaa otetuksi vakavammin, osoittautuivat aika reppanoiksi, jotka eivät sitä ennen eivätkä sen jälkeen kelvanneet kenellekään muulle.
Nyt ollaan nelikymppinen. Ei ole miestä, jonka kanssa voisi lähteä yhdessä mökille tai edes kävelylle, ei ole kotona repunkantajia, jotka kertoisivat, millaista oli koulussa. Työpäivän kulusta voi kotona kertoa vain seinille. Ei voi pitää kotieläintäkään.
Eipä kai enää voi paljoa kuvitella omalta osalta sitä onnea, jota äiti voi kokea. Sen onnen hyväksi voisi nyt luopua monestakin aineellisesta seikasta.
Tällaista kai tuo elämä on pakostakin seuraavat vuosikymmenet vanhenemisen myötä. Kaikki suuret ja ehkä juuri suurimmat toiveet eivät aina toteudukaan.
Kokeeko joku muu samaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jotain tuossa on tuttua, mutta itse olen päässyt maistamaan äitiyden onnea. Avioliitto särkyi, mutta hyvä niin ;) Ja tässä olen ihan tosissani.
Sitten on ihmissuhderintamalla tullutkin takkiin, niin että hirvittää, mutta kai näin on tarkoitus. Että sitten osaisin arvostaa häntä, jos ja kun joku on minun vierelleni tarkoitettu :D
Minä en ole korkeasti koulutettu, mutta koulutettu kuitenkin. On vain monen asian summa,
ettei pysty tekemään enää sitä työtä, johon on koulutettu. Etsin itseäni siis sillä rintamalla edelleen. Kun yksi ovi menee kiinni, löytää itsestään uusia kykyjä ja elämä jatkuu...
Elämä kantaa ja kaikella on tarkoituksensa. Sinunkin elämässäsi voi tapahtua vielä vaikka mitä "jännää". Kaikella on aikansa.
Tiettyjen elämänvaiheiden kautta ja avulla, ihminen oppii ainakin ymmärtämään vastaavassa tilanteessa olevia - ja ihan aidosti. Ei vain kirjaviisaudella.
Tsemppiä!