Juhannus tuli ja meni. Samoin juomaa, osa jopa jäi. Mieheni heilui pe, la, su ja maanantain (poissa töistä) humalassa. Minä kestitsin vieraita, mikä sinänsä oli oikein mukavaa. Meillä on kaksi vuotias lapsi.
Kun juhlat olivat ohi tai vieraat su iltana poituneet ja lapsi nukkumassa, minä itkin ja katkerasti, pettyneesti. Mies on juonut lähestulkoon joka ilta ja viikonloput myös päivisin. Hoitaa kyllä firman ja asiansa on kai niinkutsuttu elintaso juoppo.
Minä olen ihan lopussa. Tyhjä. Itse juon viinilasin satunnaisesti. Kaikki tuntuu epätoivoiselta, lähteminen ja jääminen.
Kuten kuvaan kuuluu hän ei itse näe eikä halua keskustella asiasta tai vaikka haluaisikin ei pysty toteuttamaan yksin juomattomuutta. Onko siellä oikeasti joku perhe joka on toipunut yhdessä alkoholin otteesta koko elämään?
Kun juhlat olivat ohi tai vieraat su iltana poituneet ja lapsi nukkumassa, minä itkin ja katkerasti, pettyneesti. Mies on juonut lähestulkoon joka ilta ja viikonloput myös päivisin. Hoitaa kyllä firman ja asiansa on kai niinkutsuttu elintaso juoppo.
Minä olen ihan lopussa. Tyhjä. Itse juon viinilasin satunnaisesti. Kaikki tuntuu epätoivoiselta, lähteminen ja jääminen.
Kuten kuvaan kuuluu hän ei itse näe eikä halua keskustella asiasta tai vaikka haluaisikin ei pysty toteuttamaan yksin juomattomuutta. Onko siellä oikeasti joku perhe joka on toipunut yhdessä alkoholin otteesta koko elämään?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olin itse miehesi kaltainen 'elintaso-juoppo'. Oli oma yritys ja rahaa tuli ja meni. Alkoholi oli kuivioissa aina kun vaan mahdollista.
Selitin asian valheella, jonka mukaan raskas työ vaatii raskaat huvit.
Vuosia kului ja samaten viskiä ja brändyä. Sitten tuli konkurssi, meni firma, meni koti. Muutettiin vuokralle asumaan, rahaa ei enää ollut. Viski ja ravintolat vaihtuivat kotona juotuun kiljuun.
(Vasta nykyään tajuan kuinka paljon lapsetkin häpesivät oloaan).
Juominen jatkui, mukaan tulivat benzot lisäämään vauhtia alamäessä. Kunnes sitten olin niin loppu, etten enää jaksanut ja tajusin hakeutua hoitoon.
Nyt olen ollut täysin raittiina kuusi pitkää vuotta. Olemme rakentaneet uuden talon ja oma yritys työllistää minut sekä poikani, joka oli kaksi-vuotias kun ravintolakierteeni oli pahimmillaan.
Vaimo haki itselleen apua AL-anonista, ja käy siellä vieläkin joskus. Juominen on meidän perheessä käsitelty asia, siitä ei ole jäänyt kenellekään avonaisia haavoja. Sen käsittely onnistui hoitopaikassa oman toipumiseni yhteydessä.
Alkoholisti sairastuttaa läheisensä aina. Sinä olet joutunut piilottelemaan ja salailemaan sekä häpeilemään miehesi juomista. Olet joutunut valehtelemaan hänen takiansa, olet siivonnut jäljet, pessyt, hoitanut kuntoon ja tällä tavoin mahdollistanut, että juominen voi jatkua.
Kaikki tämä huolenpito on ollut miehellesi signaali, että hän voi jatkaa juomista ja itsekeskeistä elämäänsä.
Olet nyt elämäsi tärkeimmän ratkaisun edessä, sinun on päätettävä jatkatko miehesi juomisen mahdollistamista (ja tuhoat oman elämäsi) vai haetko itsellesi apua ja teet miehellesi selväksi, ettei näin voi jatkua.
Et sinä ole syntynmyt tänne itkeskelemään sitä, kun valitsemasi elämän kumppani sattuikin olemaan alkoholisti.
Alkoholismi on sairaus, ja sairastumisestaan alkoholisti ei ole vastuussa, mutta toipumisestaan hän on itse vastuussa.
Kiitos Junnu minunkin puolesta sanoistasi. Olen nähnyt tämän saman alkoholismin jo äitini kautta ja olen jo aikoja sitten lakannut ns. mahdollistamasta mieheni juomista. En selittele hänen poissaolojensa syitä kauniimaksi perhe tai muillakaan kutsuilla, josta hän toki suuttuu vimmatusti, en siivoa juoma juhlien sotkuja tai kanna pois kotoa tyhjiä pulloja. Kaiken sen on mies ruvennut hoitamaan itse.
Aivan kuten sanoit olen käännekohdassa, päättää täytyy nyt suuntaan tai toiseen, kaikki vaihtoehdot vain tuntuvat vaikeilta. Ehkä minun on ensin koitettava auttaa itseäni ja mentävä puhumaan jollekin. Itkut kun eivät asiaa juuri paranna. Kiitos siis sinulle vielä.
Emme ole täysin selvinneet alkoholiongelmista, mutta ehkäpä auttaa kun tietää, että joku muu tietää miltä tuntuu! Ja kiitos Junnu, olet vastaillut todella viisaasti moniin viesteihin!
Meillä ei enää juoda kovin usein, mutta sen pahimman putkenkin jälkeen tuntuu kestävän tosi kauan, ennenkuin luottamus palautuu. Enkä itseasiassa tiedä, onko ongelmakaan siis poistunut - kai alkoholi on ongelma niin kauan, kun se aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa toisessa osapuolessa.
Meilläkin on lapsia ja olen monasti itkenyt epätoivoisesti miettiessäni miten pärjäisin, jos tilanne kävisi sellaiseksi, että päättäisin lopulta jättää mieheni... Ahdistus on ollut mieletön ja siinä sivussa on pidettävä sitä kulissia pystyssä - tai ainakin lapsille on yritettävä järjestää kohtuu normaalia elämää. Onneksi niitä juomataukojankin on ollut, välillä elämä on tuntunut hyvältäkin ja on uskaltanut tehdä tulevaisuuden suunnitelmiakin.
Rehellisesti voin sanoa,että olen kyllä kai aika katkerakin: minun mieheni ei kovin paljon anteeksi pyytele, kätkee häpeänsä ehkä puhumattomuuteen. Ja aika usein hän tuntuu pitävän oikeutenaankin juomista! Olen aivan samaa mieltä Junnun kanssa, ettemme me puolisotkaan ole tänne syntyneet vain pahaa mieltä tuntemaan mutta sehän siinä juuri tuntuukin olevan niin vaikeaa! Sitä haluaisi yrittää, uskoa parempaan, antaa lapsilleen ehjän perheen, ei haluaisi heittää menemään niitä ihaniakin muistoja... Haluaisi nauttia elämästä perheenä, puolison kanssa! Ja sitten pettyy. On mahdotonta tietää ja ennustaa, muuttuuko elämä huonommaksi vai paremmaksi.
Olen itse oppinut laittamaan joitakin usein toistuneita juttuja toisesta korvasta ulos. En enää (ainakaan aina) hetkahda enkä tule vihaiseksi tai surulliseksi vaan koitan vain ajatella, että toisen elämää ei voi hallita, tehköön mitä tekee, minun ei tarvitse murehtia eikä hävetä hänen puolestaan. Koitan järjestää oman iltani mahdollisimman mukavaksi: hyvää lukemista, käsitöitä ym. Keskityn itseeni ja lapsiin enkä ole huomaavinani kun mies kämpii kotiin.
Junnu jos vielä jaksat vastata: miten sinun puolisosi jaksoi ja kesti juomisaikasi? Taidat olla poikkeuksellinen suomalainen sikäli, että tunnut pystyvän puhua ongelmista. Oikeasti kai jokainen meistä "mukana riutuvista" puolisoista haluaisi auttaa sitä juovaa osapuolta, jos vain olisikin olemassa rakentava puheyhteys ja ongelmasta voitaisiin yhdessä keskustella!
Kun luin viestisi, silmään tarttui taas kerran tuo niin tuttu ajatus:
"Ahdistus on ollut mieletön ja siinä sivussa on pidettävä sitä kulissia pystyssä - tai ainakin lapsille on yritettävä järjestää kohtuu normaalia elämää."
Meillä vaimo joutui toimimaan täysin samalla tavoin. Vähistä rahoistaan hän rakensi pienet synttärijuhlat, isommat lakkiaiset ja joulut lahjoineen. Kaiken tämän hän teki vain siksi, että lapsilla olisi ollut kohtuu normaalia perhe-elämää.
Vaimoni pakeni ankeaa eläämänsä työntekoon. Hän halusi tehdä töitä kaikki mahdolliset viikonloputkin, saadakseen lisätuloja ja päästäkseen pois katselemasta juomistani. Niiltä ajoilta tuo 'työnarkomania' on hiukan jäänyt päällekin. Töiden jälkeen hän teki pitkiä kävelylenkkejä, jotka yhdessä aika fyysisen työn kanssa pitivät hänet hyvässä kunnossa ja uuvuttivat iltaisin uneen.
Itsensä 'kovilla' pitäminen oli kai hänen tapansa paeta.
Olen usein verrannut alkoholistin puolison elämää johonkin vankileiri-elämään. Niissäkin oloissa ihminen yrittää elää 'mahdollisimman normaalia' elämää, viettää joulua tai synttäreitä ja joskus jopa yrittää nauraakin, vaikka puutetta olisi kaikesta.
Ihminen on hyvä selviytymään, kunhan saa pienenkin mahdollisuuden.
Vaimoni otti joskus alkoholia, mutta kun minä raitistuin, lopetti hänkin lähes tyystin. Hän kertoi ettei ole oikeastaan ikinä halunnut juoda, mutta minun takiani oli aina joskus ottanut.
Sillä tavoin hän pääsi joskus edes tanssimaan, kun suostui lähtemään kanssani ravintolaan.
Luulenpa, että jokainen alkoholistin kanssa elävä haluaisi auttaa puolisoaan. Luulenpa vielä, että nämä alkoholistin puolisot syyttävät itseään ainakin jossain määrin sen toisen juomisesta. Ainakin sukulaisten edessä juomista joutuu vähättelemään ja tuntemaan kuinka syyttävät katseet kohdistuvat puolisoon, kun ei saa alkoholistia lopettamaan.
Mutta juovaa alkoholistia ei voi auttaa, ellei tämä itse sitä halua. Tilanne on sama kuin jos yrittäisi repiä suohon vajoavaa ihmistä väkisin ylös. Auttaja päätyy ennenpitkää samaan silmäkkeeseen autettavan kanssa.
Tietoa alkoholismi-sairaudesta voi yrittää viedä, mutta kun juovilla alkoholisteilla on yleensä se kielto päällä, eli hän kyllä pärjää, no proplems.
Olen ennenkin ehdottanut tätä samaa konstia, eli jos tuntisitte jonkun raitistuneen alkoholistin, niin hän osaisi puhua samaa kieltä juovan alkoholistin kanssa. Se maailma kun on vailla järkeä ja perustuu täydellisesti valheelle.
Saanko vielä Junnu udella kauanko vaimosi "vankileiriä" kesti? On hienoa, että kaltaisianne pareja on olemassa! Kaiken se kestää, tuulen ja tuiskun! Siihen minäkin pohjimmiltani haluan uskoa, jaksatko sinä vielä uskoa, "laatikkoa"?
Tiedostan, että minullakin tuo omiin kiireisiin pako on ollut keino jaksaa ja nyt kesällä, kun työpaineet vähän hellittävät on enempi aikaakin keskittyä havainnoimaan ja ärtymään alkoholiasioista. Ja kai kesähelteet janottavatkin tavallista enemmän... On tärkeää, että itsellä on jotain, jossa voi edistyä ja joka vie eteenpäin. Vaikka toinen kuinka vetäisi mattoa jalkojen alta niin itsellä on elämässä suunta eteenpäin. Pienten lasten äiti ei helpolla pääse harrastamaan kodin ulkopuolelle ja välillä ne ovatkin kovin pieniä asioita: kukansiementen kasvattaminen, suuri palapeli, vieraaseen kulttuurin perehtyminen hyvän kirjan avulla jne. Itse olen pitänyt huolta, että minulla on aina hyvä kirja jemmassa siltä varalta, että yöllä herään örveltävään puolisoon ja joudun poistumaan paikalta. Ei harmita ihan niin paljon kun ottaa vain kirjan ja lukee itsensä uudelleen nukuksiin.
Syyllisyydestä: alkoholistit ovat kyllä tosi hyviä auttamaan tässä puolison syyllisyyden tunteessa. Vaikka kuinka tietää, että kännissä heitetyt kommentit pitäisi jättää omaan arvoonsa niin kyllähän se satuttaa! Olen monesti saanut kuulla kuinka syyllinen olenkin itseasiassa minä ja että oikeastaan olen muutenkin tosi huono ihminen. Itsetunto on kai alkoholistin puolisolla usein tosi alhainen. Aika pienistä murenista sitä välillä saa koota elämänsä taas joillekin raiteille. Ollaan "laatikkoa" siitä ylpeitä! Me ollaan aika vahvoja naisia! Ja pidetään kiinni omista unelmistamme.
Ystävät ovat asia, joka ainakin minun elämästäni puuttuu. Sosiaalinen elämä on näivettynyt kun vieraita ei enää halua kutsua ja kutsuihin vastaa mielellään kieltävästi - kun ei jaksa lähteä arvuuttelemaan pysyykö juominen aisoissa vai joutuuko häpeämään ja niitä syyllisiä katseita kestämään. Ja kun ystävien tapaamiseen liittyy usein kysymys: no mitäs teille kuuluu? - ja sehän on juuri se kysymys, jota haluaa välttää! Luin jostain naistenlehden hömppäpalstasta että kesästressiinkin auttaa ystävien kanssa jutustelu ja NAURU. Antaisin melkein mitä vain jos tiedossa olisi kahvihetki kavereiden (kenen?) kanssa ilman pelkoa viinasta, jutustelua grillimakkarasta, hyttysistä, uimisesta ja ihan tavallisista asioista, ja aimo annos naurua!
Katson ikkunasta harmaata maisemaa ja mietin, mistähän sitä tähänkin päivään repii iloa... Mutta kai me se löydetään "laatikkoa"! Voimia sinulle!
PS. uudelleen kun luin tekstini niin teenpä itsestäni kovin "vahvan" vaikutelman.... ei se kyllä niin ole, sen haluaisi olevan niin mutta todellisuudessa olen minäkin aika lyöty ja tunnen oloni turhaksi ja huonoksi
Juomiseni muuttui radikaalisti joskus 80-luvun lopulla. Tein töissä pitkää päivää ja aloin juoda lähes päivittäin, kun 'yömyssyjen' tarve vaan kasvoi.
Hoitoon hakeuduin vuoden 2000 keväällä, kun olin juonut itseni kai riittävän alas.
Kun poikamme oli 2-vuotias oli minulla menossa pahin kapakka-vaiheeni. Ja kun olin hoidossa, täytti poikani 12-vuotta. Tuolloin hän sai kertoa minulle kasvotusten, miltä juomiseni oli hänestä tuntunut kaikki nämä vuodet.
Eli sitä maanpäällistä helvettiä, sitä 'vankileiriä' kesti meidän perheessä 12-13 vuotta.
Naurattaa jo toi laatikkoa, mutta kai edes nimi täytyy säilyttää, niin tiedätte kuka puhelee..
Minä olen jo varmaan siirtynyt siihen vaiheeseen, että elän myös omaa elämääni, enkä vain murehdi. Mutta toisaalta en näe enää kummoisesti syitä pysytellä yhdessä pelkän tavan vuoksi. Tapaan ystäviä ja yritän käydä huviretkillä lapsen kanssa, mutta aina tärkein eli mieheni on joukosta pois. Se loukkaa, suututtaa, naurattaakin, kaikki tunteet käyvät ylikierroksilla.
Minä haluan myös uskoa vasta ja myötä kumpareisiin, muutten ainakaan tässä vaiheessa ole varma jaksanko vuotta, viittä vuotta tai tuleeko miehen halua raitistua ikinä. Vuosi sitten päätin, että mietin ja katson rauhassa vuoden. Vuosi on ollut huono. Olen taas antamassa uutta vuotta meille aikaa. (mieheni ei tästä tiedä, mutta se auttaa minua jaksamaan.) Toisaalta miettii lasta ja halua olla kokonainen perhe. Miten lapsen sielunelämä kehittyy jos isä on joka ilta humalassa? minä voin pahoin?
Voimia sinulle Meriikka! Onnea Junnu että olet pystynyt selvimään omat asiasi parhain päin!