Minun isäni ja vanhin veljeni ovat asseja. Tämä on selvinnyt vasta hyvin myöhään aikuisiässä. Olen aina pelännyt isääni ja myös veljeäni, kun he huutavat. Molemmat vaikuttavat hirvittävän vihaisilta silloin.
Itselläni on ADHD-diagnoosi ja ilmeisesti hyvin herkkänä lapsena on reaktioni ollut kauhu, kun isäni on puhunut tarmokkaasti (hänen oma käsityksensä).
Nyt minun keskimmäinen poikani "karjuu" samalla tavalla, enkä pärjää hänen kanssaan. Minä menen ihan sekaisin, kun minulle huudetaan samaan sävyyn, kuin isäni aikoinaan. Poika on kiltti, sen tiedän, mutta sen tietäminen ei tässä nyt paljon auta.
Kommunikointi isäni ja veljeni kanssa on aina ollut mahdotonta, emme yksinkertaisesti ole ymmärtäneet toisiamme. Nyt tuntuu siltä, että tilanne on muodostumassa samanlaiseksi poikani kanssa ja se on minusta hirveää.
Minulla on onneksi Ritalin-lääkitys ja pystyn niiden avulla rauhoittamaan mieleni.
Miksiköhän tätä tänne kirjoitan, kai siksi, että tilanne on juuri nyt aika kamala ja olo kurja.
Itselläni on ADHD-diagnoosi ja ilmeisesti hyvin herkkänä lapsena on reaktioni ollut kauhu, kun isäni on puhunut tarmokkaasti (hänen oma käsityksensä).
Nyt minun keskimmäinen poikani "karjuu" samalla tavalla, enkä pärjää hänen kanssaan. Minä menen ihan sekaisin, kun minulle huudetaan samaan sävyyn, kuin isäni aikoinaan. Poika on kiltti, sen tiedän, mutta sen tietäminen ei tässä nyt paljon auta.
Kommunikointi isäni ja veljeni kanssa on aina ollut mahdotonta, emme yksinkertaisesti ole ymmärtäneet toisiamme. Nyt tuntuu siltä, että tilanne on muodostumassa samanlaiseksi poikani kanssa ja se on minusta hirveää.
Minulla on onneksi Ritalin-lääkitys ja pystyn niiden avulla rauhoittamaan mieleni.
Miksiköhän tätä tänne kirjoitan, kai siksi, että tilanne on juuri nyt aika kamala ja olo kurja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En nyt sit assina tiedä kykenekö siihen ylimainostettuun empatointiin, mutta sympatiani saat.
Oma tyttäreni on aikuisena sanonut, että kamalinta hänen lapsuudessaan oli kun huusin niin paljon.
Myönnän niin tehneeni.
Enään en huuda.
Kun selvisi mikä on vaivani laatu aloin opiskella sitä niin, että opin hallitsemaan ja hillitsemään oireistoani.
Toki ennenkin tunnistin itsessäni omia vikojani. Oli kurjaa kun meni hermot ja rääyin kuin oikohöylä milloin mistäkin.
Mut.. en minä aina huutanut.
Usein olin ihan iisi mutsi.
Jälkikasvu on sanonut, että olin ihan kiva äippä.
Hän on itsekin as-piirteinen ja huusi joskus pienenä niin, että oma pääni meinasi haljeta.
Herkkä kuulo, herkät muutkin aistit ja siitä se kierre sit jatkaa kulkuaan.
Minulla oli kylläkin isä joka karjui aina ja hän ei ole mikään as-oireinen.
Meillä on mutsi assi, enemmän sellainen autistisuuteen taipuvainen ja hän on ollut aika vaisu ollessaan melko introvertti.
Olen tavannut paljon asseja ja kaikki eivät käytä paljoa ääntä. Jotkut ovat hyvinkin vaisuja. Jotkut eivät puhu juurikaan mitään.
Sitä noissa as-kriteeristöissä sanotaan, että käytös voi yltää helposti psykoottistyyppiseksi jos as-oireinen hermostuu. Jos säikähtää, tai sit on ylikuormittunut.
Ilmeisesti tiedänkin huushollissa on meneillän sellainen vaihe, että diagnoosit on tehty vasta myöhemmällä iällä ja ennen on oltu ns. "normaalin" eli neurologisesti tyypillisten "kirjoissa" ?
Aiemmin homma siis tulkittiin joksikin muuksi, käytöshäiriöksi jonka syy oli tuntematon.
Nyt kun se on tiedetty niin kannattaa (mikäli haluat tilanteeseen korjauksen) tutkia perinjuurin ne olosuhteet, joissa elätte. Kun on tsekattu ne asiat ja tilanteet, joissa sitä kailottamista ja huutamista eniten esiintyy, niin kait niille voi jotakin tehdä ?
Vuosien mittaan on voinut kerääntyä jotakin traumoja, jotka voivat juontaa juurensa jostakin ties mistä sukupolvien takaa.
Se sinun jälkeläisesi, onko hän murkkuiässä ? Onko joitakin elämässä vaikuttavia, koulu- tai kiusaamisongelmia tms. ?
Nuoren ihmisen auttaminen on aina helpompaa kuin vanhojen. Isäsi ja veljesi karjumisia sinun ei enään tarvitse kait sietää ja et ole heistä vastuussa. Et heille mitään mahda.
Itse olen panostanut suhteeseeni oman jälkikasvuni kanssa, kuin myös tätinä koittanut jeesata suvun nuorta as-oireista ja aika kivasti on sujunut.
Oman, nyt aikuisen jälkeläisen kanssa on hyvät välit ja nyt kun tiedetään mistä kiikastaa, siitä voidaan puhua avoimesti ja me laskemme aika paljon leikkiäkin as-oireistolla.
Ei tämä elämä loppujenlopuksi mikään kuolemanvakava juttu ole.
Koita keksiä mitkä ovat niitä juttuja jotka saavat sen juniorin hyvälle tuulelle. Hyväntuuliset harvoin huutaa :)