Voiko terapeutille avautua ongelmistansa kirjallisena, kun minulle niistä ongelmista puhuminen on niin mahdottoman vaikeata, eli jos vaikka kirjoittaisi paperille ongelmistaan ja antaisi terapeutin lukea sen siinä vastaanoton alussa? Tai ei kai tuossa mitään ongelmaa pitäisi olla, vai? Pääsisin ainakin alkuun helpommin.
Ja voisiko joku kertoa muutenkin vähän miten se homma toimii, kun en ole ikinä missään vastaanotolla käynyt. Kenelle minun pitäisi varata aika, terapeutille, psykiatrille, psykologille? Mitä siellä tehdään ja miten edetään? kiitos.
Ja voisiko joku kertoa muutenkin vähän miten se homma toimii, kun en ole ikinä missään vastaanotolla käynyt. Kenelle minun pitäisi varata aika, terapeutille, psykiatrille, psykologille? Mitä siellä tehdään ja miten edetään? kiitos.
Vastaukset 18
Vanhimmat
sillai tulis kaikki mieltä painavat asiat esille. Ainakin itse jos vaik lääkäris käyn aina tahtoo joku kysymys unohtuu ja sit jälkeenpäin harmittelen kun en muistanut sitä siellä. Muutenkin vois ihmiset itselleen vaik jonkinlaisen muistilapun kirjoittaa, jotta varmasti tulisi kaikki asiat selvitettyä. Toimii niin lääkäris, työnhaus,virastoasiois tms. jos paljon kysyttävää, aina tahtoo jokin asia unohtua!
hei kaveri,
kuule asia on ihan kuin luulet. kyllä voit kirjoittaa. ja on jopa suotavaa, koska näin säästät rahaa turhilta jutuilta siellä vastaanotolla kun ne voi lukea lääkäri jo etukäteen jotta tietää miten edetään.
Suosittelen sua kääntymään aina psykiatrin puoleen jos on kyse vähänkin vakavista asioista. Voit esim. kirjoittaa sähköpostia kuten minäkin teen. Ainut asia varmaan, että jotta voisit toimia näin, niin sulla pitää olla kontakti lääkäriin ja sellaiseen joka ymmärtää sua. Kaikki lääkärit kun ei varmaan ymmärrä. Kokeile.
Kyllä ehdottomasti voit kirjoittaa ja on mukavampi kun asiat edistyy kun menet vastaanotolle eikä siellä pohdita mitäs sitten ja sitten tyyliin...
terv. mies joka sairastaa epilepsiaa ja neuroosia
Eikä se idea ole juuri se että saisit sanottua ne asiat mitkä mieltä painaa, nimen omaan juuri ne mitkä sattuu.. koska hänellä on vaitiolovelvollisuus (rikkoja saa 5 vuotta linnaa).
näin juuri ,sitä tarkoitin itsekin. Asiat pitää kertoa avoimesti eikä salailla. pääasia, että kertoo. mutta asia on myös niin että kirjeitse ei erittäin salaisia asioita voi kertoa tietoturvallisuuden vuoksi.
sun pitää ensin valoittaa vähän asioita , jotta lääkäri ymmärtää, että todella tarvitse apua. salaisimpia asioita älä vaan kerro kirjeitse, vihjaa...
Onhan sekin aina tietysti mahdollista että terapeutille lähetetty kirje joutuu vieraisiin käsiin. Mutta se ei liene kovin yleistä.
Oleellista onkin se miten tieto kulkee terapeutilta eteenpäin. Yleensä suullisesti ja aika monelle viranomaiselle ja usein muillekin, eikä tästä jää sinulle mitään todistetta. Tietysti laki määrää terapeutille vaitiolovelvollisuuden ja rangaistukset sen rikkomisesta. Jotta rangaistus voitaisiin määrätä pitää syyte näyttää toteen, ja sehän onkin viranomaisen kohdalla tosi vaikeaa. Viranomainen kun ei koskaan tunnusta virheitään, oli ne miten ilmeisiä tahansa, sanoo vain kansalaisen olevan vainoharhainen ja hoitoa vailla ja alkaa "huolehtia kansalaisen oikeudesta saada hoitoa kun tämä ei itse kykene sitä tekemään".
Miksi kenenkään pitäisi levitellä yksityisasioitaan muille? Yksityisasiat ovat yksityisasioita. Jos kerrot erittäin salaisia asioita terapeutille, luotat häneen erittäin paljon. Arveletko että terapeutilla ei ole koskaan missään tilanteessa aikomusta tai kykyä käyttää sinulta saamiasi tietoja sinua vastaan? Arveletko että terapeutin ja sinun intressit ovat aina samansuuntaisia tai ei vastakkaisia? Arveletko että terapeutti on täysin riippumaton muusta yhteiskunnasta ja virallisesta systeemistä? Arveletko että muu virallinen systeemi on intresseiltään samansuuntainen kuin sinä tai ainakin ei-vastakkainen? Jos vastasit kaikkiin edellä esitettyihin kysymyksiin myöntävästi niin onko terapeutti sinun arviointikyvyllesi sokea piste? Jos on niin kysy itsentäsi miksi näin on ja mistä lähtien näin on ollut?
Terapian suurin ongelma on se että se tarjoaa vapaan pääsyn potilaan persoonaan ohi suojausten. Tämä taas tarjoaa terapeutille mahdollisuuden kartoittaa persoonasi heikkoja kohtia tulevaa käyttöä varten. Kartoitus ei tapahdu avoimesti. Terapiassa ventovieras ihminen muuttuu sinun parhaaksi ystäväksesi kuin nappia painamalla vaikka muutoin ystävyyden rakentuminen voi kestää vuosiakin. Terapiaystävyys on siis liian hyvää ollakseen totta. Puhuessaan ihminen ei viesti pelkästään sanoin vaan enimmäkseen sanattomasti (puheensävy, ilmeet ja eleet). Keskustelussa kysymyksen ja vastauksen väliin mahtuu vain pari sekunttia, sinä aikana ei ehdi miettiä rivien väliin mahdutettuja tarkoitusperiä, toisin kuin kirjoitettaessa. Lisäksi sanottu sana on kuin ammuttu luoti, sitä ei saa takaisin.
Miksi kenenkään pitäisi omistaa elämäänsä arpisten haavojensa aukirepimiseen ja kauan sitten tapahtuneitten takaiskujen märehtimiseen? Miten se parantaa sinun tämänhetkistä ja tulevaa elämääsi. Menneitten märehtiminen aiheuttaa itsesäälissä rypemistä joka tuhoaa yhteistyökykysi mikä taas ennenpitkää tekee sinusta todella yksinäisen.
hei,
oliko tuo kyseinen vastaus mulle vaan kysyjälle. Olen eri mieltä sun kanssa varsinkin viimeisestä kohdasta. se ,että repii auki vanhat asiat on ainut tapa selviytyä koska muutenhan ne jää sisälle sieluun. oletko itse kokenut mielenterveysongelmia. epäilen.
taidat olla joku sairaanhoitaja joka luulee tietävänsä asiat paremmin kuin potilas itse.Mutta osittain olin samaa mieltä. Se, mitä puhuin kirjesalaisuudesta tarkoitti sitä, että postissa joku voi avata kirjeet kuten sitäkin tapahtuu erityisesti esim. rahakirjeiden osalta niin miksei myös näissä asioissa kun uteliaisuus oikein vaivaa.
saa kirjeen käteensä, kun menen vastaanotolle. Ei siis joudu matkalla vääriin käsiin. Terapeuttini säilyttää kirjeitäni jonkin aikaa ja antaa ne sitten mulle. Kirjeissä ei myöskään mainita nimeäni.
Itselläni on vaikeukisa puhua. Jos en kirjoittaisi, tuijottelisimme terapeuttini kanssa toisiamme, tai kaipa hän puheliaana jotain puhumista keksisi. Olen aspergern enkä käytä juuri ollenkaan eleitä enkä ilmeitä. En myöskään kykene tulkitsemaan muiden ilmeitä ja eleitä, en edes välttämättä huomaan niitä.
Mua kirjoittaminen terapeutille on auttanut pahinpina aikoina pysymään hengissä.
hei,
hyvä kun selvensit. onko tuo aspesgern pysyvä sairaus vai oire joka häviää joskus? Onko se sitä että on ilmeetön. Missä iässä ja miksi sellainen tulee? Sorry jos loukkasin jotenkin. tsemppiä terapeutin suhteen . ymmärrän pointtisi.
Kyseessä on siis Asperger, siis Aspergerin oireyhtymä. Kuuluu autismin kirjoihin. Googlettamalla saat paljon hyvää tietoa.
Arvostelet terapiaa tietämättä koko asiasta YHTÄÄN MITÄÄN! sinulla on terapian perusajatus todella hukassa, minkä viimeisissä lauseissasi tuot julki. etkö tiennyt että jos menneisyyden traumoja, vaikeita elämäntilanteita, laiminlyöntejä jnnejne. ei käy läpi, ne aktivoituvat joka kerta, kun henkilö törmää vastaavanlaiseen tilanteeseen, lopulta riittää tarpeeksi stressaava tilanne laukaisemaan menneisyyden pelot nykyhetkessä. terapiassa käydään, jotta henkilö voisi käydä nämä asiat turvallisesti läpi niin, että voi jatkossa elää eheämmin. Sanot myös: "Terapian suurin ongelma on se että se tarjoaa vapaan pääsyn potilaan persoonaan ohi suojausten". tuo on suurta hölynpölyä, oikeasti, kun et tiedä psyyken toiminnasta juuri mitään, niin miksi jaat täällä erheellistä tietoa ihmisille, jotka kaipaavat apua? terapiassa tehdään töitä, ehkä vuosia, että asiakkaan puolustusmekanismit toimivat niin että niistä on terapiassa hyötyä. miten ajattelet terapeutin pääsevän ohi psyyken puolustusmekanismien ja miksi näin edes tapahtuisi? Ja lisää tulee: "Terapiassa ventovieras ihminen muuttuu sinun parhaaksi ystäväksesi kuin nappia painamalla vaikka muutoin ystävyyden rakentuminen voi kestää vuosiakin. Terapiaystävyys on siis liian hyvää ollakseen totta". terapiassa EI TODELLAKAAN ole kyse ystävyydestä. pelottava ajatuskin. terapeutit eivät muodosta ystävyyssuhteita terapoitavien kanssa ja suurin osa potilaista tämän kyllä tietää, eivätkä todella hae terapiasta mitään ystävyyssuhdetta. ja vielä, onko sinulle tullut mieleen että terapeuteuksi kouluttautuvat yleensä henkilöt, joilla on interessi auttaa muita? mitä muita intressejä terapeuteilla on? kuulostat erittäin epäluuloiselta ihmiseltä, pitäisikö käydä vähän keskustelemassa jonkun kanssa?
"Arvostelet terapiaa tietämättä koko asiasta YHTÄÄN MITÄÄN!"
Traumoihin yms. asioihin vastasin alempana olevassa edellisessä viestissäni (vars. alin kappale).
Taidamme käyttää erilaista kieltä. Psykologiaan kuuluu tietty orwelilainen uuskieli jossa sanojen merkitys on oleellisesti muutettu systeemille edulliseen muotoon.
Psyyken puolustusmekanismilla tarkoitan tässä tapauksessa epäluuloa, varautuneisuutta ja muuta tunteenomaista etäisyyttä. Minusta on selvää että ventovieraisiin ihmisiin suhtaudutaan aina ainakin jonkin verran varautuneesti, vaikka se ei aina olekaan avointa ja näkyvää sillä syytöksillehän pitää olla näyttöä. Selvä kai että kaikki ihmiset eivät ole luottamuksen arvoisia, niin miksi terapeutti muodostaisi poikkeuksen. Puolustuksella tarkoitan siis salaisuuden verhoa joka peittää heikot kohdat.
Onko terve epäluuloisuus sinulle jotenkin tabu? Epäluulo on järjen ääni joka sanoo kehen VOI luottaa ja kehen EI. Sinä se et ainakaan selviäisi päivääkään pankinjohtajana kun kaikki talousrikolliset ottaisivat suuren velat ja jättäisivät ne maksamatta. Silloin joko pankin johto puuttuu asiaan tai pankki menee vararikkoon. Toisaalta luotonmyöntämisen tyrehtyminen tyrehdyttäisi myös korkotulot ja näin pankki joutuisi rahavaikeuksiin. Asiakkaan luotettavuus pitää aina näyttää toteen, kun hänen luotettavuutensa varaansa lasketaan paljon. Näiden kahden ääripään väliltä pitää etsiä sopiva kompromissi. Se on kyllä kieltämättä raskasta mutta kun vaihtoehtojakaan ei ole. Tervetuloa todellisuuteen.
Terapiassa voidaan keskustella hyvinkin salaisista asioista, joten keskinäinen luottamus (=ystävyys) olisi tarpeen. Jos luottamusta ei ole saattaa terapeutti sumentaa potilaan järjen kemiallisesti (pakkolääkityksellä) jotta potilas ei kykenisi olemaan varuillaan, mutta näin ainoastaan mielisairaalapotilaille. Minusta tälläinen on potilaan henkistä raiskaamista mutta psykologian mukaan kai se kuuluisa "potilaan etu".
Ystävyys on luotamusta, mutta luottamus on ansaittava ja siihen voi kulua pitkäkin aika. Ainakin minä pyrin pitämään yksityisasiani sisäpiirissä enkä levittele niitä ulkopuolisille, varsinkaan viranomaisille. Minulle raja-aita yhteiskunnan ja sisäpiirin välillä on ihan luonnollinen asia eikä se ole kannanotto yhteiskunnan puolesta tai sitä vastaan.
"terapiassa tehdään töitä, ehkä vuosia, että asiakkaan puolustusmekanismit toimivat niin että niistä on terapiassa hyötyä."
Tarkoitatko puolustusmekanismilla tapaa jolla torjutaan kielletyt ajatukset?
"terapiassa EI TODELLAKAAN ole kyse ystävyydestä."
Oikeastaan ei olekaan. Oikea ystävyys on aina molemminpuolista. Terapeuttihan ei terapiassa levittele yksityisasioitaan tai muuten luota asiakkaaseen, enkä ole sitä vaatimassakaan. Pitäkööt yksityisasiansa. Terapiaystävyys on eräänlaista yksipuolista "ystävyyttä". Jos potilas erehtyy kiintymään terapeuttiin, terapiasta tulee hänelle henkinen helvetti.
kirjoittanut terapeuttilleni jo neljä vuotta. Olen huono puhumaan, mutta kirjottamalla saan sanottavani "sanottua". On toiminut hyvin.
En ole tosin käynyt missään pitkäaikaisessa terapiassa, mutta rampannut psykiatrieilla ja psykologeilla ja laitan paerille asioita ja kirjoitan välillä kirjeitse ongelmistani.
Suullista ulosantia on vaikka kuinka kun olen ylipuhelias.. mutta en osaa ilmaista kuitenkaan itseäni hyvin ja oleelliset hukkuu puhetulvaan.
Siis ihan hyvä konsti ja ehkä myös aika hyvä sitä auttajaa kohtaan. On jotakin konkreettista eikä tarvitse hänen tehdä muistiinpanoja niin paljon. Saat myös itse esiin ne asiat jotka askarruttaa.
Lykkyä tykö :)
Kiitoksia teille. Tuntuu tosiaan paljon helmpommalta jos kirjoittaisi asioista, kun voisi kirjoittaa kaikki vaikeimmatkin asiat(tai ainakin melkein) ja sitten vaan antaa sen kirjoituksen sille psykiatrille. Silloin se "kirpaisisi" vain kerran, jonka jälkeen niistä asioista olisi varmaan paljon helpompi puhuakkin.
kirjoita ihmeessä. toisille sopii kirjoittaminen, toisille puhuminen, joillekin maalaminen... mene avoimin mielin vastaanotolle ja jätä vastuu sille työntekijälle. itse suosittelisin psykologia, jollet ole lääkityksen tarpeessa. psykologit ovat terapauttisempia usein kuin psykiatrit ja keskittyvät hoidossa muuhunkin kuin lääketieteeseen.
Onko paikkakunnallasi matalan kynnyksen mielenterveystoimisto vai ainoastaan psykiatrian poliklinikka? Polille tarvitaan lääkärin lähete, sinne ei muuten pääse. Miel.t.toimistoon pääsee helpommin esim. soittamalla ja varaamalla ajan tai viemällä kirjeen sinne ja antamlla yhteystiedot, että voivat ohjata oikeanlaisen avun piiriin.
Itse tarvitsin apua traumoihin ja pelotti terveyskeskuslääkärille meno, joten lähetin hänelle kirjeen postissa ja kerroin siinä vaikemmat ongelmat. Sitten piti varata aika kyseiselle lääkärille, joka jutteli vain noin viisi minuuttia ja laittoi lähetteen psyk.polille.
Terapiassa kirjoitan silloin tällöin kysymyksiäni ja ajatuksiani paperille ja niistä sitten jutellaan ääneen. Jos ei ole tehnyt mitään rikoksia, ei pitäisi olla tietoturvaongelmia.
Mielestäni kirje on jopa parempi tapa tietoturvan kannalta, koska siinä voi harkitusti kertoa itsestään asioita ja silloin niitä ei väännellä miksikään, vaan asiat ovat todistetusti paperilla. Puhumalla terapeutti saattaa itse päätellä vastauksiani väärin, koska puhumalla ei kerkiä ajatella asioita perusteellisesti ja voi antaa väärinymmärrettäviä vastauksia.
Vanhojen asioitten kaivelu on ollut terapeuttista, koska olen saanut paljon tietoa, miten olen joutunut väärinkohdelluksi tai hylätyksi ja että kokemukseni ovat olleet normaaleja traumaattisiin tilanteisiin reagointitapoja. Minua on siis helpottanut suunnattomasti, että olen päässyt vihdoinkin puhumaan ihmiselle, joka ymmärtää ja tietää asioita.
On käynyt jopa niin päin, että olen kuvitellut, että tunteeni tai tekoni tai reagontitapani ovat sairaampia kuin itse asiassa ovatkaan. Takana traumakokemuksia, masennusta ja sosiaalinen fobia. Tiedän siis, että on lieviä mielenterveysongemia, mutta ne ovat parantumaan päin, sillä haluan käsitellä asiat ja parantua. Psyk.polilla olen saanut rohkaisua, että olen menossa parempaan suuntaan ja tunnen, että siellä tuetaan. Ei ole mitään salaliittoja minua vastaan.
Toivon sinulle rohkeutta kirjoittaa asioita alkuun pääsemiseksi, mutta puhuminen on sitten ainakin yhtä tärkeää.
"Vanhojen asioitten kaivelu on ollut terapeuttista, koska olen saanut paljon tietoa, miten olen joutunut väärinkohdelluksi tai hylätyksi ja että kokemukseni ovat olleet normaaleja traumaattisiin tilanteisiin reagointitapoja."
Oletko tosiaankin joutunut väärinkohdelluksi ja hylätyksi? Vai olisiko tässä tapauksessa kyse valemuistosta. Olisikohan terapeutti istuttanut sinulle valheellisen muiston.
http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/valemuisto.html
(vinkiksi vain että uut:n vastaava artikkeli on poistettu netistä)
Terapeutin motiivi voi olla kauna jotakuta sinulle läheistä ihmistä kohtaan. Kaunan ei välttämättä tarvitse olla henkilökohtaista, kyse voi olla terapeuttia lähellä olevan tahon (vaikkapa joku toinen psykologi tai sossu) kaunasta.
Toki terapeutteina esiintyy kaikenkarvaisia oppimattomia "asiantuntijoita" ja ties mitä petollisia äkkirikastujia. Mutta myös täysin oppinut terapeutti voi kohdella asiakastaan väärin. Kyse on nyt moraalista, ei niinkään ammattitaidosta.
Ilmeisesti terapeutti yrittää etsiä sinun tuntemuksille ja usein epätarkoille muistoille sellaisia selityksiä jotka joko ovat systeemille eduksi tai ainakin eivät ole systeemille vaaraksi. Jos viranomainen moittii toista viranomaista hän joutuu ennenpitkää vaikeuksiin. Tästä terapiasta voinee käyttää nimitystä psykologinen aivopesu. Terapeutti siis aivopesee sinua jotakuta inhokkiaan vastaan.
Näin valemuistojen istuttaminen saattaa lisätä juuri sitä sisäistä tuskaa, johon haet helpotusta terapiasta.
Onhan se helppoa etsiä syntipukkia omille raskaille ja vaikeille tuntemuksilleen, mutta rakentavampaa olisi miettiä mitä pitäisi tänään tehdä jotta pääsisin elämässä eteenpäin. Mennyt on mennyttä eikä sitä voi enää jälkikäteen muuttaa. Toki virheistään pitää ottaa opiksi, ettei virheitään toista. Syntipukin etsintä on ominaista vastuuttoman ihmisen ajattelulle, oma syyllisyys pyritään vierittämään toisten niskaan, minkä jotkut kokevat "terapeuttiseksi" eli helpottavaksi.
Ihan mielenkiintoista tuo valemuistoteoria, joka voi monessa tilanteessa ollakin totta. Omalla kohdallani asia ei kuitenkaan ole kuvittelua, koska sen on varmistanut läheisin ihmiseni (jota voisin syyttää, mutta en syytä, koska ymmärrän silloisen tilanteen). Läheiseni tietää hylkäämiskokemukseni, joka johtui olosuhteista, joihin koko perhe ei saanut mistään apua, vaikka sitä pyydettiin (30-40 vuotta sitten).
Minua on kuitenkin helpottanut se, että ymmärretään, mistä osittain johtuu pitkäaikainen masennukseni ja sos.fobiani. Masentunuthan usein syyttää itseään kaikesta, mutta nyt olen saanut tukea ja ymmärrystä omalle tilanteelleni sekä toivoa, että parannun.
Hylkäämisen kokemukseni eivät ole ainoita traumoja, vaan lisäksi on kaksi perheenjäsenen kuolemaa (nuoria ihmisiä), joten syyt mielen järkkymiseen ovat todellisia. Kuolemat ovat tapahtuneet omalla aikuisiälläni, joten muistot ovat selkeitä ja asioista on jauhettu pajon jäljelle jääneitten kanssa. Ei siis ole painettu tieten tahtoen unohduksiin, vaan on käsitelty niitä.
Liian läheisten kanssa menneitten käsittely ei johda eteenpäin. Ulkopuolinen, jolla on tietämystä traumaattisista kuolemista, voi ohjata eteenpäin samalla synkällä uralla tallaamisesta.
Terapeuttini ei ole myöskään läheisiäni vastaan, vaan ymmärtää, että ongelmat muodostuivat monien tekijöiden summasta. Terapeutti ei myöskään puolusta lääkäriä, joka aiheutti toisen kuolemista. Sekin tapahtuma oli monen tekijän summa - ei syytä eikä puolusta. Asiat otetaan tapahtuneina asioina. Emme kumpikaan etsi syntipukkia, vaan helpotusta kokemilleni asioille ja saan helpotusta, kun asat sanotaan ääneen.
Surua ei voi noputtaa sanomalla, että älä muistele menneitä. Surun yli pääsee vain suremalla ja läpikäymällä tapahtuneita. Tulevaisuuteen pystyy suuntaamaan vasta sitten, kun pahimmat traumat on käsitelty. Olen siis saanut hyvää apua psyk.polilta ja tarkoitus on mennä eteenpäin, eikä mässäillä marttyyriudella. Tämä siis henk.koht. kokemuksena.