I
Astuin saunasta viileään veteen
Veden sylissä uppouduin
Silmät kiinni
Kesään
Lintujen laulu korvissani
Niityllä heinänkorsien pyhä liike ja sointi
Iholla kylmän kihelmöinti
Nousen vedestä
Tuulessa
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
Astelin ripein askelin
Huojahdin vasten vanhan saunan seinää
Hengitin riemuisasti avatessani ovea
Nauran olkapäätäsi vasten
Vieläkö heitetään kipallinen vettä
Vieläkö ihosi kestää
Kyllä vain rakkaani kunnes linnut vaikenevat
Ja ulkona visertävät linnut
II
1.
sukelsin virtaavaan puroon
matkustin raiteilla yössä
vailla kasvoja edessäni
joille minun olisi pakko kertoa
ja puolustella miksi olen täällä
minä uppouduin puutarhan syliin
olemassaoloni oikeutukseen
vailla ainoatakaan ansiota joilla olisin voinut
ostaa yön hiljaisuuden ja tuikkivien tähtien
lahjat
annettiin käsiini tyhjiin
2.
minä muistelen suloista yötä
läsnäolon virtaavaa
tyyneyttä
nyt sinun kasvosi edessäni
nainen
joka aina vaadit selittämään
kaikki asiat joihin sanani eivät riitä
3.
ja taas olen sanojen maailmassa
pudonnut kiskoilta
hämäryyteen
minä etsin oikeita lauseita
tehdäkseni itseni tiettäväksi
III
1.
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
Ne kertovat laulullaan
me emme koskaan vaikene
tästä laulustamme
Iholla tunto
oikea rakkautemme kestää ikuisesti
eikä se sammu pois
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
2.
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
IV
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
Ja ne kertovat laulullaan
että jokainen rakkaus
aina hetkessään tuntuu ikuiselta
Ja sitten kun rakkaus pirstoutuu
sielussa tuntuu näin aina
käy kauneimmalle se kuihtuu ja kuolee
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
V
1.
onhan armo täälläkin niin toki ja tässä juuri
mutta kunpa voisimme elää
sitä todeksi toisiamme rakastaen
ilman vaatimusten hirvittävää painetta
- tätä -
joka pusertaa sielumme lyttyyn
ja vaientaa lintujen laulun
se sulkee silmämme tähtien valolta
vaikka ne loistavat
meille
2.
niin sanoista versoo kipujen maailma
ohdakkeisia teitä
joilla kuljen itseni haavoille
ja sieluni näännyksiin
VI
Kaikessa tässä
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
Astuin saunasta viileään veteen
Veden sylissä uppouduin
Silmät kiinni
Kesään
Lintujen laulu korvissani
Niityllä heinänkorsien pyhä liike ja sointi
Iholla kylmän kihelmöinti
Nousen vedestä
Tuulessa
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
Astelin ripein askelin
Huojahdin vasten vanhan saunan seinää
Hengitin riemuisasti avatessani ovea
Nauran olkapäätäsi vasten
Vieläkö heitetään kipallinen vettä
Vieläkö ihosi kestää
Kyllä vain rakkaani kunnes linnut vaikenevat
Ja ulkona visertävät linnut
II
1.
sukelsin virtaavaan puroon
matkustin raiteilla yössä
vailla kasvoja edessäni
joille minun olisi pakko kertoa
ja puolustella miksi olen täällä
minä uppouduin puutarhan syliin
olemassaoloni oikeutukseen
vailla ainoatakaan ansiota joilla olisin voinut
ostaa yön hiljaisuuden ja tuikkivien tähtien
lahjat
annettiin käsiini tyhjiin
2.
minä muistelen suloista yötä
läsnäolon virtaavaa
tyyneyttä
nyt sinun kasvosi edessäni
nainen
joka aina vaadit selittämään
kaikki asiat joihin sanani eivät riitä
3.
ja taas olen sanojen maailmassa
pudonnut kiskoilta
hämäryyteen
minä etsin oikeita lauseita
tehdäkseni itseni tiettäväksi
III
1.
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
Ne kertovat laulullaan
me emme koskaan vaikene
tästä laulustamme
Iholla tunto
oikea rakkautemme kestää ikuisesti
eikä se sammu pois
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
2.
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
IV
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
Ja ne kertovat laulullaan
että jokainen rakkaus
aina hetkessään tuntuu ikuiselta
Ja sitten kun rakkaus pirstoutuu
sielussa tuntuu näin aina
käy kauneimmalle se kuihtuu ja kuolee
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
V
1.
onhan armo täälläkin niin toki ja tässä juuri
mutta kunpa voisimme elää
sitä todeksi toisiamme rakastaen
ilman vaatimusten hirvittävää painetta
- tätä -
joka pusertaa sielumme lyttyyn
ja vaientaa lintujen laulun
se sulkee silmämme tähtien valolta
vaikka ne loistavat
meille
2.
niin sanoista versoo kipujen maailma
ohdakkeisia teitä
joilla kuljen itseni haavoille
ja sieluni näännyksiin
VI
Kaikessa tässä
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
Vastaukset 32
Vanhimmat
kunnolla lukea alusta loppuun
ja siten myös irrallinen kokonaisuus
ei ole mikään tehokeino läkähdytää lukijat
sanavirralla...
mutta koska tässä on useampi runo, eihän niitä tarvitsekaan lukea yhteen pötköön. En vaan viitsinyt tehdä useaa erillistä aloitusta ja että runot tavallaan on hajanaisia johtuu kyseisen kehittelyn luonteesta. Tahdoin nimenomaan kuvata hajanaisia ajatuksia ja muistoja jotka limittyvät toisiinsa. Silloinkin kun kaikki hajoaa voi nousta kipujensa kanssa rikkinäisen maailman ylle, mutta se edellyttää että ensin kohtaa rikkinäisyytensä ja antautuu maailman todellisuuteen - muuten haahuilee tossut vinossa utupilvien päällä, eikä ole tosiasiassa noussut yhtään mihinkään. Sellaista.
Kiitti sulle ja moi. :-)
I
Astuin saunasta viileään veteen
Veden sylissä uppouduin
Silmät kiinni
Kesään
Lintujen laulu korvissani
Niityllä heinänkorsien pyhä liike ja sointi
Iholla kylmän kihelmöinti
Nousen vedestä
Tuulessa
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
Astelin ripein askelin
Huojahdin vasten vanhan saunan seinää
Hengitin riemuisasti avatessani ovea
Nauran olkapäätäsi vasten
Vieläkö heitetään kipallinen vettä
Vieläkö ihosi kestää
Kyllä vain rakkaani
Ja ulkona visertävät linnut
II
sukelsin virtaavaan puroon
matkustin raiteilla yössä
vailla kasvoja edessäni
joille minun olisi pakko kertoa
ja puolustella miksi olen täällä
minä uppouduin puutarhan syliin
olemassaoloni oikeutukseen
vailla ainoatakaan ansiota joilla olisin voinut ostaa
yön hiljaisuuden ja tuikkivien tähtien
lahjat
ne annettiin käsiini tyhjiin
minä muistelen suloista yötä
läsnäolon virtaavaa
tyyneyttä
nyt sinun kasvosi edessäni nainen
joka aina vaadit selittämään
kaikki asiat joihin sanani eivät riitä
ja taas olen sanojen maailmassa
pudonnut kiskoilta
hämäryyteen
minä etsin oikeita lauseita
tehdäkseni itseni tiettäväksi
- - -
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
Ne kertovat laulullaan
me emme koskaan vaikene
tästä laulustamme
Iholla tunto
oikea rakkautemme kestää ikuisesti
eikä se sammu pois
Me rakastamme toisiamme
siihen asti kunnes
linnut vaikenevat
Ja nyt me kuuntelemme yhdessä
kuinka kaikki linnut
kauniisti meille visertävät
- - -
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
- - -
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
Ja ne kertovat laulullaan
että jokainen rakkaus
aina hetkessään tuntuu ikuiselta
Ja sitten kun rakkaus pirstoutuu
sielussa tuntuu näin aina
käy kauneimmalle se kuihtuu ja kuolee
Katson käsiäni arpeutuvia
joissa häilyvät sanat
kuin kuiskaukset
Kaikkien lintujen vaiettua
on jäljellä enää
lepattava muistojen sonaatti
- - -
onhan armo täälläkin niin toki ja tässä juuri
mutta kunpa voisimme elää
sitä todeksi toisiamme rakastaen
ilman vaatimusten hirvittävää painetta
tätä joka pusertaa sielumme lyttyyn
ja vaientaa lintujen laulun
se sulkee silmämme tähtien valolta
vaikka ne loistavat meille
- - -
niin sanoista versoo kipujen maailma
ohdakkeisia teitä
joilla kuljen itseni haavoille
ja sieluni näännyksiin
- - -
Kaikessa tässä
Nousen
Sydän laulua tulvillaan
Maan korvessa kaikkien kipujeni kanssa
Yläpuolelle maan
mutta, jos on paljon sydämellä, vaikea sitä kai on ihan pieneen tilaan puristaa. Ainakin se puristaminen veisi enemmän aikaa. Kuinka tahansa, pidin runoistasi; eläviä voimakkaita, aitoja tunteita.
1.
Olen yhdelle kaverille velkaa 30 euroa
Toiselle kaverille 35 euroa
Kolmannelle 60 euroa
Ja veljelleni Terolle 50 euroa
2.
Tein kirjojen myyjälle tarjouksen kirjoista
ja luokittelin ne kiinnostukseni mukaan:
1. kirjat jotka kiinnostaa
2. kirjat jotka kiinnostaa jonkin verran
3. kirjat jotka kiinnostaa vain vähän
4. muut (kirjat jotka ei kiinnosta)
Lopuksi kyllä totesin että myös ryhmässä 4
on joitain kirjoja
jotka saattavat kiinnostaa hieman
3.
Onko nyt jo myöhäistä,
onko liian pimeää?
Vaikka kaikki sammuisi
toistan Hänen nimeään
4.
öblö lö böhö blö
5.
Neuroottinen rakkaus
perustuu ennen muuta siihen, että toinen tai molemmat
"rakastavaiset"
ovat jääneet riippuvaisiksi vanhemmistaan,
jolloin he siirtävät ne tunteet, odotukset ja pelot,
joita heillä on ollut isäänsä tai äitiään
kohtaan, aikuisena rakastamaansa toiseen henkilöön; näin yhteen
liittyneet ihmiset eivät ole kyenneet vapautumaan
lapsenomaisista riippuvuussuhteistaan ja
etsivät aikuisenakin tyydytystä
näihin liittyville
tarpeillee
n.
Tunne-elämän kehitys on jäänyt kahden
tai kolmen tai kahdentoista
v
uoden ikäisen lapsen tasolle, v
aikka ehk
ä sosiaalisesti o
nkin saavutettu virallista ikää vastaava
taso.
Vaikeammissa tapauksissa tämä tunne-elämän epäkypsyys
johtaa yhteisöllisen toimintakelpoisuuden
häiriöihin; lievemmissä tapauksissa
ristiriitaa esiintyy
vain henkilökohtaisten tunnepohjaisten
ihmissuhteiden alueella.
(Erich Fromm: Rakkauden vaikea taito. Sivu 129).
6.
intin tin sintin tin
tant tara tarant tara tarant ta
allaa ba haba hallaa
blö böhö lö öblö
Ethän nyt mennyt ihan sekaisin
ethän?
itse tein
tomaattibasilikavalkosipulipaahtoruisleipää
nyt
keskellä
kesän kauneinta yötä
kun linnunlaulu herätti
vaikka en
nukkunutkaan
valkeat lakanat yön avaruudessa
lepattavat pyykkipojilla ripustettuina
mielen lauteet
joilla jännitteinen odotus hihkuu hurraten
tulevan tappion hetkeä
verensyöksynä maidonvalkeaan kitaraan
jännityksen lauetessa
kieliä helkyttävä jatkumo
muistikuvien katkonainen tulvavesi
* * *
sanoilla on funktionsa
niin kuin käsillä
jotka hapuilevat kaukaista
tarttuvat silittäen
saavat aikaan ihonalaisia räjähdyksiä
koskettavat kevyesti kuin höyhen
herkimpiä alueita
lyövät mustelmille sydämen kammiot
lopulta sanoilla
on aina funktionsa
* * *
niiden rauetessa tyhjiin jää hiljaisuus
joka ei tuntuisi tältä
jos ei olisi ensin puhuttu
* * *
naputtavat pöytää
nousevat ohimoille silmien harhaillessa
lähestyvät näppäimistöä ja etääntyvät taas
ovat ikäänkuin itsetiedottomat
etkä huomaa niiden voimaa vaikka
jatkuvasti teet niillä työtä
samanlaisia kuin kädet
ovat sanatkin
mitä vielä sanoisin?
* * *
yölläkin on tarkoituksensa
liitoskohdassa
sointuvien sanojen välillä tai
ehkä jopa keskeisenä merkkinä jolla
tarkoitusta korostetaan
valkoiset lakanat yön avaruudessa
* * *
minä puhun huuliasi vasten
puhun napasi alapuolelle
ja minä puhun ohimoillesi
puhun sydäntesi mustelmiin
vaikka ainoastaan latelen sanoja näyttöruudulle
ja ainoastaan pidän käteni taskuissa
en kosketa sinua mutta sanat koskettavat
tätä minä tutkin niin kuin retkeilijä
joka on kiinnostunut muodoista
sinun muodoistasi:
rinnat nenänkaari olkapäät
häpykukkulan muoto
sellaisena kuin ne ilmenevät paperilla
* * *
mitä tarkoittaa sinä
on jo sinänsä
erittäin mielenkiintoinen aihe
personapronomini
tämä personifikaatio
jossa lukevien silmien läpi
lauseet kohdentuvat
minuksi sielun imupaperilla
* * *
verensyöksy:
mustat kirjaimet
hieroglyfit
* * *
kenestä oikeastaan puhut
hänestä vai jostakin toisesta?
aina itsestäni
kuten en voi irroittaa sanoja
jotka suustani lähtevät
näiltä huuliltani
kaikki mitä sinusta puhun tai sinulle
on aina ainoastaan
hän
illuusiokerrosvoileipä putoaa murusina
syliisi - ilman täyteyttä
vain tyhjiä basilikaruukkuja
jotka ovat kädet ryöstäneet
ja ahneet suut
upottaneet
illuusiokerrosvoileivänväliin
ranteet pakottavat
suonen sykkiessä elämänvirtaa
päästä varpaisiin
varpaista päähän
tämän kautta koskettaen
kylmän ruudun takaa
ilman ihon todellista kosketuspintaa
vain yksinäinen kerrosvoileipä
haista home
sanoi runoilija toiselle
heidän katsellessaan herkullista leipää
ravintolan aamiaispöydässä
hasta la vista
suomeksi se on koti
mistä tiedät itkuni määrän?
mistä tiedät sieluni vereslihan riekaleet?
mistä voit tietää kohtaanko sinut vai en?
mistä sinä muka KAIKEN tiedät?
on vain yksi nimi ylitse muiden
ja Hän tietää!
. . .
mistä tiedät itkuni määrän?
mistä tiedät sieluni vereslihan riekaleet?
mistä voit tietää kohtaanko sinut vai en?
mistä sinä muka KAIKEN tiedät?
. . .
Juuri tätä tarkoitin.
Tarkoitan että tämä juuri oli runollisen tutkimukseni kohde.
Sanojen ymmärtäminen ja / tai epäymmärtäminen. Asioiden suhteet toisiinsa - sekä myös minä joka näistä kirjoittaessani tarkkailen kirjoittavaa itseäni ja aistimuksiani.
Runosi ilmaisee oikein hyvin asian keskeistä luonnetta.
Sitten vielä tuo runon loppuosa
on vain yksi nimi ylitse muiden
ja Hän tietää!
on hyvin tärkeä myöskin. "On vain yksi ylitse muiden" sanoo kristitty. Eikä kuitenkaan ole? Koska: näin sanoessaan hän tekee Hänestä myös lauseen osoittaakseen kuin pistona toiselle jotakin, vaikka: HÄN EI KOSKAAN HYLKÄÄ (sisältäen viestin sinä kyllä hylkäsit). Apropoo. Onko Jumala sitten mukana sellaisessa sanapelissä? Ei ole. Siinä lauseessa jonka sanot. Siinä ei ole Jumalaa, oikeastaan et edes viittaa Häneen vaan otat "Hänet" mukaan osoittaaksesi jotakin aivan muuta? Et Jumalaa ja Hänen tarkoituksiaan vaan omia tarkoituksiasi. Ja taas olemme tässä. Pohdimme mitä toinen on tarkoittanut ja luulee ymmärtävänsä ja tietävänsä. Sitä pohtiessamme sidomme hänet ajatuksiimme, kuten hän on sitonut meidät ajatuksiimme ymmärtäessään - luullessaan ymmärtävänsä, ja sehän on yksi ja sama sikäli että ymmärtäminen on tiedostamisen, ajatuksen prosessi hänessä. No niin, onko se jonka olemme ajatuksiimme sitoneet todellinen ihminen. Ei ole. Se on se millaiseksi hän muodostuu. Eksistentialistista sanankäyttöä harjoittaakseni: ei oleva-itsessään vaan oleva-minulle. Kun kyse on hänestä onkin aina kyse minusta. Kuinka. Koska vain oman havaintoni kautta hän tulee olevaksi MINULLE. Havaintoni ulkopuolella hän on sellainen kuin on: aito ja tosi. Mutta sellaisena en voi häntä havaita.
Ja nyt kaikessa tässä kuitenkin on Jumala ylitse muiden.
Tällä tavalla tahdomme
1. kirjoittaa runoa, jossa sekä ilmaisemme tunteitamme että myöskin tahdomme pukea ilmaisumme tavalla tai toisella viehättävään muotoon päteäksemme. Ja näin tehdessämme tunteemme usein banalisoituvat ilmauksissaan kun sekoitamme aidot tunteemme siihen kuinka niitä ilmaisemme.
2. myöskin saarnata omaa elämänfilosiaamme, vakaumustamme, uskoamme ja muita tärkeäksi katsomiamme asioita
tällä palstalla, näistä sanasekamelskoista saa aina jotain :)
pump badabada pump badabada pump
voinko tavoittaa hänet joka keittiössään tekee
tomaattivalkosipulipaahtobasilikaruisleipää
kesäisen aamuyön linnunlauluisena hetkenä
auringon noustessa hitaasti kattojen ylle
nyt vielä hämärässä
en voi
sillä se minkä tavoitan on aina
ainoastaan hän
ah mikä sanahirviö
tomaattipaahtosipulibasilikavalkoruisleipä
kuin itkuinen muuri välillämme on mikä meitä yhdistää
sormenpäistämme tihkuvin kyynelin
sydänten taukoamaton syke
pump badabada
pump badabada pump badabada pump
voinko tavoittaa hänet joka keittiössään tekee
tomaattivalkosipulipaahtobasilikaruisleipää
kesäisen aamuyön linnunlauluisena hetkenä
auringon noustessa hitaasti kattojen ylle
nyt vielä hämärässä
en voi
sillä se minkä tavoitan on aina
ainoastaan hän
sanahirviö
tomaattipaahtosipulibasilikavalkoruisleipä
kuin itkuinen muuri välillämme on mikä meitä yhdistää
sormenpäistämme tihkuvin kyynelin
sydänten taukoamaton syke
pump badabada
kunnes viimein viimeinen bada
jonka vaiettua jokainen on vain mikä on
Hauska ja sitten ei kuitenkaan. On sinulla sanomisen lahja.
pump badabada pump badabada pump
voinko tavoittaa hänet joka keittiössään
tekee tomaattivalkosipulipaahtobasilikaruisleipää
voinko olla vierellään kesäisen aamuyön linnunlauluisena hetkenä
auringon noustessa hitaasti kattojen ylle
nyt vielä hämärässä
en voi
sillä se minkä tavoitan on aina
ainoastaan hän
sanahirviö
tomaattipaahtosipulibasilikavalkoruisleipä
kuin itkuinen muuri välillämme mikä meitä yhdistää
sormenpäistämme tihkuvin kyynelin
on sydänten taukoamaton syke
pump badabada kunnes viimein viimeinen bada
jonka vaiettua jokainen on
Kuunteletko vain sanoja
Kohtaamatta häntä joka puhuu
Sieluni itkee
Kohtaatko hänet vain tunteiden ja mielikuvien kautta
Joita hänen sanansa sinussa synnyttävät
Minne minä jään
Kuunteletko vain sanoja
Kohtaamatta häntä joka puhuu
Sieluni itkee
Kohtaatko hänet vain tunteiden ja mielikuvien kautta
Joita hänen sanansa sinussa synnyttävät
Minne minä jään
Taivaallisiin käsiin
pienen pienenä
kuvittelin kaikenlaista
tein omaa haavemaailmaani
pakenin todellisuuden
karua realismia
paperinukkejen leikkatuihin
etsien naistenlehdistä
uusia kauniita kiiltokuvia
ajelin keltaisella jopollani
shakkiruutuhuivi kaulassa
viiksivallumarsuni kanssa
kuljettaen sitä
siinä pyöräni
etukorissa
olin niin onnellinen
vain viiksivalluni ja minä
pysähdyin välillä
keräämään
hänelle voikukanlehtiä
ja taas
jatkoimme matkaa
mutta
enää en ole
pienen pieni
tyttönen
on aika vihdoin
hypätä pois
pilvenhattaroiden päältä
todellisuuden kirpaisevaan
karuun totuuteen
ilman satukirjoja
ilman paperinukkeja
ja myös - ilman suloista marsuani
Kohtaamatta minua joka puhun
Kuuntelet vain sanojani
Sanoja joissa sieluni itkee
Mutta et sinä sieluani kuule etkä kohtaa
Vain mielikuvat ja tunteet
Joita sanani sielussasi synnyttävät
Itkeekö sinunkin sielusi
Me itkemme toistemme ohi yössä
Kadottaen toisemme sanoihin
Joilla toisiamme vapisevin sormin haparoimme
Kun emme uskalla luovuttaa pois
Emme koskaan voi saada
Jos emme uskalla vaieta todellisuuden edessä
Omat kasvomme kohdataksemme
So long
...
joo mutta miks todellisuus
on sulle aina karu
siinäkö ne vaihtoehdot pulu on
joko unelmien pilvenhattaroita
tai sitte karua hiekkakenttää joka työntää santaa
ja sontaa silmät täyteen
oops? eiks se voi olla niin että just
nimenomaan!
totuuden riipaisevilla kentillä
myös elämän kauneus löytyy
ilman illuusioiden hattaroita
naistenlehtien
romantiikkaa
voi vietävä sentään pimu!
se on ollu sun aitoo elämää kun
sä olit snadi flicka
porilaisittain sanoen:
sää olit pikku tyttö mut sit sää kasvoit aikuseks
poro poro
ja mitä satakuntalainen sanoo linja-autopysäkillä
kun tuuli tempaisee katoksen irti?
katos katos katos
kuulehan nyt sie
uskaltaisitpa kerran omana itsenäsi
huomata kuinka arvokas olet
ilman niitä marsujasi
- - -
siinä kaikki
Tätä on vaikea kommentoida kokonaisuutena, koska se on niin pitkä. Yritetään nyt kuitenkin pitää ajatuksia sen verran koossa.
Alkuun en päässyt heti kiinni: tuntuu, että selität liikaa. Esimerkiksi lauseen "Nousen vedestä" voisi sanoa aistimusten avulla niin, että lukija ihonsa ja tunnemuistinsa välityksellä ymmärtäisi, että juu, nyt se nousi vedestä. Runoa lukiessani haluan itsekin oivaltaa sen, mikä oivallettavissa on. (Tämä riippuu tietenkin paljon runon tyypistä). "--heinänkorsien pyhä liike ja sointi" on minun mieleeni. Hieno. Viimeinen säkeistö kokoaa ensimmäistä runoa mukavasti. Lopetuksesta on hyvä siirtyä seuraavaan.
Toisen osan ensimmäisestä runosta pidän tässä kokonaisuudessa eniten. Vaikka sen runomuoto on melko hajanainen, jonkinlaisen rytmin pystyy tavoittamaan. Ko. runossa ajatus on viety hyvin loppuun ja lukijalle jätetään tilaa. Heität vielä lukijalle hienoisen ärsykkeen, kun toinen säkeistö ei lopukkaan, vaan viimeiseksi tulee säe: "annettiin käsiini tyhjiin". Loppuun pysähtyy hetkeksi, ja jatkosta odottaa jotain hätkähdyttävää. Toinen runo kuitenkin sortuu tavallisuuteen. Ilman ensimmäistä runoa se saattaisi vaikuttaa paremmalta, mutta sen rinnalta lässähtää vaisuksi. Kolmas runo jatkaa kivasti toisen runon ajatusta. Tiivistäisin sitä kuitenkin entisestään. Lukija ei enää tässä vaiheessa tarvitse paljon, saadakseen langanpäästä kiinni. Röyhkeästi vaikka näin: pudonnut kiskoilta// minä etsin oikeita lauseita/tehdäkseni itseni tiettäväksi. Tai jotain. Ymmärsit varmaan, mitä ajan takaa.
Kolmannessa osassa keriydytään takaisin alkuun, mikä on hyvä lukijan kannalta. Tällä tavalla on helpompi pysyä mukana pitkän runoelman hengityksessä. En ole oikein varma, pidänkö ensimmäisestä runosta. Ensimmäisessä säkeistössä, joka myös toistuu, on jotain kutkuttavaa. Luultavasti tämä johtuu kokonaisuuden ensimmäisen osan (aivan alku siis) lopetuksesta, joka palautuu tässä mieleen. Takaisin kolmanteen osaan: Ottaisin ensimmäisestä säkeistöstä pois korostukset "yhdessä" ja "kauniisti meille". Niiden poistaminen rikkoo ehkä vähän rytmiä, mutta samalla säkeistöstä häipyisi turha "on ihanaa rakastaa, kun linnut laulelee" -imelyys. Imelyydessä ei ole mitään pahaa, mutta juuri tähän se ei sovi, koska lauseiden takana väikkyy vakavampi tarkoitus. Tuskin haluat, että rivien välit peittyvät sokerihuurujen taakse. (?) Toisen säkeitön pitäisi olla pysähdyttävämpi: lukija kaipaa kunnollista hengähdystä ennen kuin jotuu taas palaamaan ensimmäisen säkeistön toistoon. Mielestäni toinen säkeitö toimisi paremmin tiivistettynä. Toinen runo heittää lukijan häkellyttävästi aivan toisiin ulottuvuuksiin. Se saa jälleen muistamaan runon alun ja odottamaan, että runon seuraavat osat kokoaisivat kaiken järkeväksi kokonaisuudeksi. Mielestäni ihan hyvä veto tähän paikkaan.
Neljäs osa on ihan hyvä sellaisenaan. Pientä epäloogisuutta on säkeiden "Kaikkien lintujen vaiettua" ja "Ja ne kertovat laulullaan" välillä, mutten välittäisi siitä juuri tässä kohdin. ("Ja ne kertovat laulullaan" on kuitenkin ihan hyvä jatkumo kolmanteen osaan). En sorki enenmpää.
Viidenteen osaan minulla ei ole mitään lisättävää. Pidän siitä toiseksi eniten, heti toisen osan ensimmäisen runon jälkeen. Varsinkin toinen runo on kerrassaan kaunis lopetus ensimmäisen runon kipeän kaipauksen jälkeen.
Viimeinen osa kokoaa taas toistolla ja, mikä parasta, jättää toivon leijumaan lukijan hämmentyneeseen mieleen.
Yhteenveto: kokonaisuuden kannalta toistoa kannattaa kenties joissakin kohdin miettiä tarkasti. Tiivistämistä kaipaa myös osin. Jättää hyvän fiiliksen. Näin pitkäksi toimii hyvin. Hienoja mielenmaisemia. Toivottavasti pysyit yhtään perässä. Yritin jaotella mahdollisimman selkeästi: kappale per osa (osaksi nimitän tuollaista roomalaisella numerolla merkitsemääsi runojen ryhmää). Kiitos.
Kiitos sulle. Luin tekstisi nopeasti vilkaisemalla läpi ja palaan siihen myöhemmin. Nyt pitää mennä. On jo liian paljon kaunista päivää tärveltynyt höpinään.
HYVÄÄ päivänjatkoa ja kaikkea tärkeää. :-)
Kiitti kommenteistasi Hessu-kissa. Saat minulta ystävällisen halauksen ja miehisen rohkaisun.
Tsemppiä äijä.
Krhm. Tuon ensimmäisen runonhan minä kirjoitin ensin originaalina tänne:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017488672
Ja lähdin samassa ketjussa sitä muokkaamaan
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017489644
> Runoa lukiessani haluan itsekin oivaltaa sen, mikä oivallettavissa on. <
Tämä on totta. Lukijan omille tuntemuksille ja ajatuksille pitäisi jättää tilaa syntyä...
> Tuntuu, että selität liikaa. <
Jos runo muuttuu selittämiseksi se ei enää ole asian kuvaamista vaan selittämistä, ei puhuttele enää sisintä vaan muuttuu filosofiseksi pohdiskeluksi, mikä ei varsinaisesti ole runon tarkoitus. Näin minä(kin) ajattelen. Käsittääkseni runon tarkoitus on kuvata asioita joita ei voida selkeästi rajata eikä ymmärtää järjellisesti mutta tajutaan intuition ja tunteen kautta. Tietysti runoja on monenlaisia, kuten toteat. Ja kun kyse on minun runoistani, niin useissa runoissani selittelen kyllä ihan tarkoituksella, niissä on tavallaan kaksi ulottuvuutta: on runo itsessään (jolloin runoilija tekstin tekijänä on näkymättömissä) ja toisaalta sitten se runoilija joka runoa kirjoittaa eli yleensä minä (paitsi joissain tapauksissa kuviteltu runoilija, josta luon ajatuksissani mielikuvan), ja tämän myötä annan runoon tulla näkyviin myös selittämisen tarpeen kuinka runoa kirjoittava (minä tai kuvittelemani runoilija) samalla selittää runoilemaansa ja sen takana olevia ajatuksia itselleen ja/tai toiselle. Saitkohan ajatuksesta kiinni?
Tämä tietysti tekee runoistani jokseenkin pirstaleisia ja hajanaisia.
Ne ei todellakaan ole yhden hetken eheitä tuokiokuvia yleensä vaan on limittäin ja sisäkkäin monen hetken ja muiston tapahtumat ja vaikutelmat. Ja kun jokin kuva tai tunnelma tuntuu eheltä rikon sen mielelläni seuraavassa lauseessa.
Tällä tavalla tahdon että lukija kohottaisi katseensa runon luomasta illuusiosta ja saisi kosketuksen ei ainoastaan runon kuvaamaan tapahtumaan (tässä tapauksessa kesäinen uinti purossa ja saunahetki) vaan myöskin johtuisi ajattelemaan että tämä on jonkun kirjoittama ja se joku elää elämäänsä jossakin, ja että myös minulla joka luen on oma elämäni jota en saa hukata sanallisiin tunnelmointeihin.
Runojen kautta voidaan kosketella voimakkaita tunteita ja niinpä ne voivat johtaa tunnekeskeisen ihmisen rypemään yhä vain syvemmälle epärealistisissa päiväunissaan joissa toisen ihmisen realistinen kohtaaminen ja arjen vastuullisuus on toisarvoista: kaikki mikä tuntuu tarpeeksi kiehtovalta ja ihmeellisen ihanalta on oikeasti hyvää ja suurenmoista, siinä on suorastaan jumalallinen glooria, kirkkauden sädekehä - mitä siitä jos perheet sen seurauksena hajoavat ja lapset jäävät heitteille, pääasia että nousemme jumalallisissa tunnelmissa korkeuksiin.
Runo kuten kirjallisuus yleensä aina voi siis johdatella ihmisen tunne-elämää lähes mihin suuntaan tahansa kun annetaan hänen omille kokemuksilleen voimakas ja koskettava muoto.
Tämä on aihealue joka useinkin tulee pohdiskeluna läpi runoissani.
Runoni kuitenkin on sellaisia hetkessä syntyviä, yleensä miltei tajunnanvirran kaltaisia tapahtumia joita harvoin hion millään tavalla jälkeenpäin. En siis pyri luomaan mahdollisimman hyviä ja runoina onnistuneita tekstejä. Ne on vaan tällaisia purkauksia ja usein leikillisiä ja itseironisia litanioita joissa on kyllä vakava puolensa elämän kipeytenä. Jos pyrkisin tekemään julkaisun asia olisi toinen ja varmaan keskittyisin muotoon ja rytmiin enemmän.
- - -
Ensimmäisessä runossa en oikein pidä kohdasta "kohoaa sieluni // tuulessa" tai "nousen vedestä // tuulessa" mutta kun en osannut tuota paremminkaan. Sana "tuulessa" tuli mieleeni heinänkorsien liikkeestä mutta liittyy myöskin kylmän kihelmöintiin iholla ja sitten tavallaan tämä ajatus että sielussaan nousee tuulessa yläpuolelle korpimaan vaikka samalla kulkeekin sekä symbolisesti (elämän raskas korpi) ja konkreettisesti (metsäsauna puron varrella) maan "vaivojen" keskellä.
Runolla muuten on todellinen kokemus lähtökohtana. Juhannuspäivänä olin ystäväni kanssa hänen veljen luona maalla ja siellä lämmitettiin vanha hatara mutta hyvälöylyinen sauna josta kävin ihanan viileässä hitaasti virtaavassa purossa uimassa heinikon keskellä.
Seuraavat runot ovatkin sitten toistensa lomaan hajotettuja pirstaleita.
II 1-3 ja V 1-2 olivat alkujaan yhtään ja samaa runoa. Tämä oli sikäli poikkeuksellinen runo että kirjoitin sen ensin paperille enkä suoraan nettiin - yleensä kirjoitan runot suoraan nettiin yhdeltä istumalta. Vasta yöllä siirsin sen paperilta tänne palstalle ja siinä vaiheessa ryhdyin kehittämään tekstiä tällaiseksi useasta runopirstaleesta koostuvaksi runoelmaksi. Tällöin syntyi myöskin runopari III 1 ja IV.
III 1 ja IV ovat oikeastaan yksi runo.
Näin ollen koko runoelma I - VI koostuu kolmesta pirstotusta runosta.
Näin yritin ehkä luoda vaikutelman kuinka ihmisen kokemusmaailmassa monet keskenään ristiriitaiset tuntemukset ja muistikuvat vuorottelevat ja limittyvät, ja kuinka yksi muistikuva vaikuttaa myös siihen miten suhtaudumme toiseen muistikuvaan.
- - -
Runoparissa Me rakastamme toisiamme Katson käsiäni arpeutuvia (III 1 ja IV) on lähtökohtana jälkimmäinen runo: Katson käsiäni arpeutuvia / joissa häilyvät sanat / kuin kuiskaukset / Kaikkien lintujen vaiettua, jne.
Oikeastaan tämä on se tunnetila josta käsin koko runosikermä (I - VI) tapahtuu vaikka se ei ehkä selkeästi tulekaan näkyviin.
Tilanne on siis se että on ollut rakkaus ja tuo rakkaus on pirstoutunut, mutta samalla tavalla kuin jo silloin, menneissä päivissä ja niiden kokemuksissa, runon minähenkilö nousi kipujensa kanssa maan korvessa yläpuolelle maan, samoin nousee hän vielä nytkin. Kipeydestä huolimatta siis toivo vahvistuu lopussa: yhä vieläkin, KAIKESSA TÄSSÄ, on sydämeni laulua tulvillaan.
- - -
Vaikka tilanne nyt onkin se että linnut ovat vaienneet, että ollaan siis tilanteessa IV, runoilija haluaa ENSIN muistuttaa miltä tuntui KUN linnut vielä lauloivat, silloinhan tuntui etteivät ne koskaan voisi vaieta.
Näin ollen "on ihanaa rakastaa kun linnut laulelee" -imelyys kuuluu kuvaan. Sillä tavalla umpirakastunut ihminen yleensä kokee hempeimmillään jolloin koko luonto tavallaan heijastelee hänen ihanaa ja katoamatonta rakkauttaan: on kuin linnutkin laulaisivat vain minulle ja hänelle vakuuttaen meitä lempemme kestävyydestä. Tässä imelyydessä on mukana aimo annos näkymätöntä itseironiaa koska tilanne runon kirjoittamisen hetkellä on jo se että linnut ovat vaienneet, kuten runoparin jälkimmäinen osa sitten ilmaisee.
Tavallaan III 1 ja IV toistensa pareina ovat siis saman asian eri puolet.
Aivan samoin kuin rakastumisen huumassa koettu yhteenkuuluvuus ainutkertaisuudessaan voi tuntua ikuisesti kestävältä ja ainutlaatuiselta myös rakkauden menettäminen yleensä tuntuu yhtä voimakkaasti murskaavalta. Ennen oli kokemus että tällainen rakkaus ei koskaan voi päättyä ja nyt on kokemus ettei kestävää rakkautta koskaan voi olla olemassa ja että kaikki kaunis väistämättä aina ja joka tapauksessa tuhoutuu traagisesti. Myös tässä on mukana itseironiaa.
En ole itsekään ihan tyytyväinen kyseisen runoparin muotoon mutta ilmaistu ajatus kaksine puolineen kuuluu olennaisesti tähän runoelmaan. Jos olisin jäänyt hiomaan tekstiä olisin varmaankin saanut ilmaistua asian iskevämmin. Runoparin alkuosaan (ah ikuinen rakkautemme lintujen viserryksessä!) olisi voinut vielä vähän lisätä imelyyttä, mahdollisesti, ja loppuosa (kaikki linnut aina vaikenevat ja lopulta olet yksin arpeutuvien käsiesi kanssa) voisi olla raadollisuudessaan vieläkin synkempi. Nyt se tuli tuolla tavalla.
- - -
"kaikkien lintujen vaiettua" ja "ne kertovat laulullaan":
"ne kertovat laulullaan" en enää ajatellut niinkään lintuja, jotka nyt ovat vaienneet, vaan häilyviä sanoja jotka ovat kuin kuiskaukset arpeutuvissa käsissä. Ne mitkä tässä nyt laulavat eivät ole linnut. Lintujen vaiettua äänessä ovat HÄILYVÄT SANAT asettaen aikaisemman rakkauden räikeään valoon ja kuiskauksissaan tavallaan mitätöivät menneen onnen. Se on runoparin jälkimmäisessä osassa oleva laulu.
Voidaan myös ajatella että lintujen vaikeneminen (äänettömyys) on se mikä nyt laulaa häilyvien sanojen kaltaisina kuiskauksina.
- - -
Toistosta ja tiivistämisestä.
Parin lukukerran jälkeen tulin itse aivan samaan tulokseen että toistoa on liikaa. Erityisesti tuossa runoparissa jonka kummassakin osassa on yksi toistuva säkeistö. Mikäli kyseessä olisi täysin erillinen runo toisto voisi olla paikallaan mutta osana tällaista pitkää runoelmaa toisto tuntuu kömpelöltä ja pitkittää lukukokemusta liikaa.
Muuten kyllä en osaisi näitä paljonkaan tiivistää ja kokemukseni on että jos lähden tiivistelemään koko runo muuttuu luonteeltaan toiseksi.
Kommenttisi tuntuvat asiallisilta ja johdonmukaisilta. Kiva että jaksoit analysoida. Erityisen mielenkiintoista kommenttejasi oli lukea koska jaoin runot tällä tavalla toisiaan seuraavaksi sikermäksi melko intuitiivisesti enkä juurikaan tarkastellut kuinka ne oikeasti sopivat toistensa perään.
Ajatuksekseni muodostui että lopulta, todettuaan pettymyksensä raskauden, runoilija (eli runon minähenkilö) kuitenkin löytää vahvan toivonsa ja kokee jälleen että saa ja voi, näidenkin kipujensa kanssa, nousta sydän elämän laulua tulvillaan: ei riehakkaasti kuin huumaavaan rakastumisen hetkinä mutta varmasti ja todesti. Haavojen repaleisuudesta huolimatta elämä kauttaaltaan on positiivinen asia.
Se oli se minkä huomasin runoa kirjoittaessani että tämän minä haluan jotenkin välittää.
Kiva kuulla että runosta tai runoelmasta / runosikerämästä jäi sinulle sellainen jälkimaku.
jokin yksitavuinen, syvää ällistystä ilmaiseva huudahdus? Jos sellainen olisi tullut mieleeni, olisin laittanut sen tämän otsikoksi. Mikä vastaus! Hämmästyttävää, miten kykenet selittämään runoasi, vaikka sen syntyhetkellä olet antanut sanojen tipahdella tajunnanvirtana. Selvensit minulle paljon. Nyt ajattelen runoasi vähän toisin. Tämä ajatus varsinkin teki minuun vaikutuksen: "Lintujen vaiettua äänessä ovat HÄILYVÄT SANAT asettaen aikaisemman rakkauden räikeään valoon ja kuiskauksissaan tavallaan mitätöivät menneen onnen. Se on runoparin jälkimmäisessä osassa oleva laulu.
Voidaan myös ajatella että lintujen vaikeneminen (äänettömyys) on se mikä nyt laulaa häilyvien sanojen kaltaisina kuiskauksina." Syntyjä syviä... Kiitos, että vaivauduit selittämään runosi ajatusta. Hieno ajatus. Nyt en osaa sanoa muuta.
Sun runos menevät vähän yli mun ajatusmaailman.
En oikein ymmärrä niitä (varsinkaan tuota kommenttiketjussa olevaa), mutta kun olet kerran ne kirjoittanut, niin kaipa niissä on sinulle tärkeitä asioita, eikä minun niitä välttämättä kuulukaan ymmärtää. Hieman lyhyempiä runoja toivoisin, olen kai laiska lukemaan :))
tänään kirjoitettu runoelma, joka kyllä vaatisi rankasti tiivistämistä ja hiomista mutta taitaapa jäädä tekemättä, myöskin nuo pari katkelmaa aiemmasta runosta lienevät ihan ylimääräisiä tässä sikermässä, heitän kuitenkin "pieneksi" makupalaksi jos joku haluaa haaskata palasen kesäyöstään tällaisen litanian tarkastelemiseen. En minä teitä silti pilkkanani pidä, kyllä tässä tekstissä on ikäänkuin paloja sydämestäni mukana. moido *
1.
jonnekin me aina päädymme
hitaita tansseja sumussa
tango
2.
unet punoutuvat toisiinsa
kuin rakastavien kädet
lehdet joissa juonteet
erottuvat valoa vasten
ullakolla tuoksuu sahanpurulta
vanhalta paperilta ja
kadonneilta unelmilta jotka ovat
kuin pölyä hilseilevä puu
ikkuna ruostunut kiinni
täälläkin asuttiin joskus sanot
kun katselemme samean ruudun läpi
tartut sormiini
askeleet pihamalla
lasten nauru
tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
toisiinsa liimaantunein sivuin
sellaisia mekin olemme
jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku
- - -
unet punoutuvat toisiinsa
kuin edellisen kesän lehdet
jotka sulaneen lumen alta paljastuessaan
muistuttavat että nämäkin
tuoreet silmut putoavat kohta maahan
kellastuneina
- - -
tuuli hetken aikaa niitä liikuttelee soratiellä
ja sitten ne ovat poissa
tarkastelemme nurkasta löytynyttä paperinippua
toisiinsa liimaantunein sivuin
sellaisia mekin olemme
jälkeemme ullakolle ei jää edes kaiku
unet punoutuvat toisiinsa
ja kohta kun olemme menneet
joku tulee jälkeemme
katselemaan läpi särkyneen ruudun
ehkä näkee kaukana kulkevien ihmisten varjoissa
omat läheisensä
ja ajatusten harsomaiseen utuun
hänen painautuessaan väsyneenä
ullakon pölyiseen syvennykseen
häilähtää ajatus meistä
jotka olemme kulkeneet
hylätyn talon tutkimusmatkalla
häntä ennen kosketelleet
puutalon natisevaa hiljaisuutta
- - -
ja unet huokaavat toisissaan
sormeillessani ehkä mietteliäänä
sahanpurujen joukosta pilkistävää nippua
jota joku on yrittänyt repiä auki
huomaan kyllä
kuinka lujasti nämä sivut ovat toisissaan kiinni
nostettuani repaleiset paperit lattialta
taas pudotan ne sinne
3.
Astun saunasta viileään veteen
Veden sylissä uppoudun
Silmät kiinni
Kesään
4.
unohdin itseni runoihin
kirjoitettavien kirjojen sivuille
päivät virtasivat ohi kuin vesi
tanssivien sormien väleistä
rivi riviltä yö ja päivä
avaruus kämmenteni takana
tihkuiko siitä jotakin
läpi
tuliko mitään todellista sanottua
en tiedä joka tapauksessa
5.
Muistan kuinka katselin lasta potkuhousuissaan
vieressäni sängyn päällä
oli yö ja ikkunasta siivilöityi
Keskikesän lempeä hämäryys
Ajattelin siinä sinua katsellessani
eräänä päivänä olet aikuinen ja minä muistan
silloin tämän hetken
Niin kuin nyt muistankin
Tuntui kuin olisin jo ollut pahoillani
että nämä vuodet kuluivat niin kovin nopeasti
enkä osannut olla sinulle kaikkea mitä olisin tahtonut
En osannut hiljaa vain katsoa kasvoihisi
6.
taivas kuinka käteni palavat
ihosi sulaa ja hehkuu kämmenteni läpi
kuin olisimme yksi ja ainoa
ja ruohikko allamme
syöksyy solukkomme läpi avaruuksiin
kieputtaen meitä maan vuoteella
se oli ihmeellistä
7.
paperien paljous ei lämmitä
kangistunutta sieluani
nyt kun olen tässä
seison ikkunassa
puutarhaan katsellen
ja näen siellä itseni
milloin missäkin
kaikki tapahtumat jotka virtaavat ohitseni tuolla
minun niitä koskettamatta
kuinka tahtoisinkaan tarttua käsiini
havahduttaa itseni hereille
kohottaa ne koskettamaan ohi virtaavia
eivätkä ne enää virtaisi ohi
taaskin huomaan
kirjoittavani
katso
8.
taivas kuinka käteni palavat
ihosi sulaa ja hehkuu kämmenteni läpi
vatvoessani rintojasi
kuin olisimme yksi ja ainoa
ja ruohikko allamme
syöksyy solukkomme läpi avaruuksiin
kieputtaen meitä maan vuoteella
kuin myrskytuuli vipperää
se oli ihmeellistä
kun ruumiimme ovat irtautuneet toisistaan
katson tyytyväisenä silmiisi
ja sinä kohautat olkapäitäsi
kainosti hymyillen kuin punaposkinen madonna
9.
minä muotoilen runoa
vaihdan tunnelmasta toiseen
etsin sopivaa rytmiä
vertailen vaihtoehtoja keskenään
kun joku lopulta avaa kirjan
lukee valmiin runon esikoisteokseni sivuilta
ei hän mitään tiedä
näistä kadonneista versioistani
10.
on niitä parempiakin miehiä nähty
sanot kevyesti
avaruus jähmettyy vipperät seisahtuvat
kuin tikku paskaan
minun kuperat kämmeneni jäätyvät
- - -
ja vereni pysähtyy
kunnes löydän sanat jälleen
kuinka ihmeessä tällaisen runon voisi päättää
muulla tavalla
oi viheriöivän maan katala tautivuode
11.
huokaan ja kosketan
hikistä ruohoa sormillani
tango
12.
Kaikkien näiden sanamaalailujemme ohi tai läpi
ovat lapsemme kasvaneet maailmaan
jota emme ole yhtään parantaneet
Katalilla sanoillamme
- - - -
Astelin ripein askelin
huojahdin vasten vanhan saunan seinää
hengitin riemuisasti
Nauraen olkapäätäsi vasten
13.
oi viheriöivän maan katala tautivuode
Kommentoin tätä jossain vaiheessa huomenna. Juuri nyt kyvyt eivät riitä syvälliseen ymmärtämiseen. Älä siis unohda tätä, vaikka se liukuisikin huomiseen mennessä pois etusivulta! Palaan asiaan.
ja lukemaan viimeöisen "vuodatukseni" läpi.
Vaikka runoelmassa tuollaisena sikermänä ehkä jollain tapaa olen onnistunut luomaan kuvaa taaksepäin katselevan ihmisen tunnekokemuksesta kun hän vähän surumielisesti ajattelee ajan kulumista tavoittaen asioiden ja tapahtumien virrasta mosaiikkimaisia välähdyksiä, huomaan toki kuitenkin, ettei sikermä toimi kokonaisuutena ja runot olisivat ehkä tehokkaampia erikseen.
Itse asiassa tuo kohta 1 on noin kuukauden takaa. Kirjoitin sen silloin ylös ajatellen että ehkä siitä joskus alkaa syntymään runo, no, vielä ei ole niin käynyt. Mutta se voisi kyllä olla pieni runo jo itsessään, esimerkiksi näin
tango:
jonnekin me aina päädymme
hitaita tansseja sumussa
tai
Tango:
jonnekin me aina päädymme
Hitaita tansseja sumussa
tai
Tango
Jonnekin me aina päädymme
Hitaita tansseja sumussa
Kohta 2 on mielestäni ihan toimiva itsessään. Siihen olen poikkeuksellisen tyytyväinen. Luulen kyllä että pitää olla valmiiksi tietynlaisessa vireessä, siis mielentilassa että saisi runosta otteen niin että jaksaa sen rauhallisesti lukea läpi kadottamatta runon sisäistä jännitettä jos siinä sellainen on. Ainakin minusta tuntuu että runo jatkuu aika mukavasti siirtyen säkeestä toiseen ilman että ajatus katkeaa. Mutta jos viestistä ei saa otetta runo tuntuu pituudessaan varmaan puuduttavalta. Vaatii tietynlaista mielentilaa avautuakseen?
Yksi selkeä kirjoitusvirhe sieltä löytyy: "pihamalla" pitäisi olla "pihamaalla".
Vielä lisäisin loppuun kaksi pientä mutta tehokasta sanaa: JO ja KOHTA.
ja unet huokaavat toisissaan
sormeillessani ehkä mietteliäänä
sahanpurujen joukosta pilkistävää nippua
jota joku on jo yrittänyt repiä auki
huomaan kyllä
kuinka lujasti nämä sivut ovat toisissaan kiinni
nostettuani repaleiset paperit lattialta
taas kohta pudotan ne sinne
Tässä loppuosassa minulla oli tarkoituksena antaa lukijalle kuin epäselvä tunteenomainen häivähdys siitä kuinka menneet ja tulevat limittyvät toisiinsa eri ihmisten kokemuksina tapahtumien historiassa. Lopulta kyseessä on aina ihminen samalla tavalla olen se sitten minä tai joku toinen. Olen ollut hylätyn talon ullakolla ja katsellut sieltä rakkaani kanssa ulos, seisonut sahanpuruissa ajatellen menneitä ja tulevia, sitäkin että joku astelisi ullakolla meidän jo poistuttuamme ajasta, ja näitä ajatellessani koskettelin sahanpurujen joukosta löytynyttä toisiinsa liimaantuneiden papereiden nippua ja yritin repiä sitä auki. Meidän mentyämme tulee joku toinen, myös sormeilee sahanpuruista löytämäänsä nippua - ja pudottaa sen taas takaisin. En kuitenkaan tahtonut sanoa sitä näin selvästi vaan jätin sen tavallaan auki, että onko loppuosassa vielä kyseessä runoilija itse vai ihminen jonka hän ajattelee tulevan jälkeensä ja josta hän nyt kirjoittaa "minä-muodossa" kuvitellen hänet ullakolle kuten hän itsekin siellä kerran oli. Riippuu varmaan lukijasta tavoittaako hän runon loppuosasta tuollaisen häivähdyksen vai ei.
Kohdasta 4 alkaa runo jota en onnistunut saamaan paperille sillä tavalla kuin halusin, ensin se tuli tässä muodossa:
unohdin itseni runoihin
sivuille
päivät virtasivat ohi
kuin vesi kirjoittavien sormien väleistä
avaruus kämmenten takana
tihkuiko siitä jotakin läpi
tuliko jotakin todellista sanottua
en tiedä joka tapauksessa
paperien paljous ei lämmitä
kangistunutta sieluani
nyt kun olen tässä
seison ikkunassa puutarhaan katsellen
ja näen siellä itseni milloin missäkin
kaikki tapahtumat jotka virtaavat ohitseni tuolla
minun niitä koskettamatta
kuinka tahtoisinkaan tarttua käsiini
havahduttaa itseni hereille
kohottaa ne koskettamaan ohi virtaavia
eivätkä ne enää virtaisi ohi
taaskin huomaan
kirjoittavani
katso:
menneiden päivien vahinkoa voivotellessani
tässä ikkunan ääressä missä ojennan käsiäni eilisen
mahdollisuuksia
kohti
käteni riippuvat sivuilla kuin
kuin halvaantuneet
kaikissa näissä elävissä sanoissani
sivuilla
mitä ympärilläni tänään
on jää minulta näkymättömiin
kuperien kämmenteni taakse
Yön yli nukuttua sanoihin on tullut sen verta etäisyyttä että tätäkin runoa pystyy tarkastelemaan ja analysoimaan kauempaa niin että saan siihen paremmin otetta, mutta enpä silti tiedä kuinka se olisi paras muotoilla. Ehkä se olisi kohtalaisen kelvollinen vaikkapa näin:
unohdin itseni runoihin
kirjoitettavien kirjojen sivuille
päivät virtasivat ohi kuin vesi
tanssivien sormien väleistä
avaruus kämmenteni takana
tihkuiko siitä jotakin läpi
tuliko mitään todellista sanottua
en tiedä joka tapauksessa
paperien paljous ei lämmitä
kangistunutta sieluani
nyt kun olen tässä
seison ikkunassa puutarhaan katsellen
ja näen siellä itseni
milloin missäkin
kaikki tapahtumat jotka virtaavat ohitseni
tuolla
minun niitä koskettamatta
kuinka tahtoisinkaan tarttua käsiini
havahduttaa itseni hereille
kohottaa ne koskettamaan ohi virtaavia
eivätkä ne enää virtaisi ohi
taaskin huomaan
kirjoittavani
katso
menneiden päivien vahinkoa voivotellessani
tässä ikkunan ääressä missä ojennan käsiäni
eilisen mahdollisuuksia kohti
käteni riippuvat sivuilla kuin halvaantuneet
kaikissa näissä elävissä sanoissani
sivuilla
mitä ympärilläni tänään
on jää minulta näkymättömiin
kuperien kämmenteni taakse
Kohta 5 on kelvollinen runo itsessään. Sitä ei varmaan ois syntynyt jos en olisi lähtenyt kirjoittamaan tuollaista sikermää. Siihen se tuli. Muisto on kyllä henkilökohtainen ja oma, todelliseen tilanteeseen perustuva ja sellaisena intiimiä elämääni, olen samasta tapahtumasta aiemminkin kirjoittanut runon, en muista millaisen enkä tiedä onko se minulla tallella enää. Runon lähtökohtana on kesäöinen tuokio noin 18 vuoden takaa.
Kohdasta 6 alkava runo (kuten koko sikermä lukuunottamatta kohtaa 1) on eilisen päivän tuotetta myöskin mutta oli ensin oma kokonaisuutensa ja muuttui kun aloin kirjoittaa sitä uudelleen tuohon sikermään.
Alkuperäisessä muodossaan se oli tällainen:
taivas kuinka käteni palavat
ihosi sulaa ja hehkuu kämmenteni läpi
kuin olisimme yksi ja ainoa
ja ruohikko allamme
syöksyy solukkomme läpi avaruuksiin
kieputtaen meitä maan vuoteella
se oli ihmeellistä
katson tyytyväisenä silmiisi
kun ruumiimme ovat irtautuneet toisistaan
ja sinä kohautat olkapäitäsi hymyillen
on niitä parempiakin miehiä nähty
sanot kevyesti
minun kämmeneni jäätyvät
No, kyseisen runon muotoutumisen kautta halusin kutoa tuohon sikermääni kuvaa tekstin syntytapahtumasta joka on täynnä toisiaan seuraavia hetkiä kuten elämä muutenkin ja että lopputulokseksi jäävää versiota saattaa edeltää useita kirjoitustapahtumia jotka sinänsä eivät enää näy lopputuloksessa. Tahdoin tuoda asian näkyviin siksi koska runosikermän keskeinen aihe on kuluva aika - ja runoilija joka sikermää kirjoittaessaan pohdiskelee aikaa ja sen kulumista, eli siis minä itse, vaikka kaikki runon kuvat eivät olekaan suoraan oman elämäni kokemuksista.
Esimerkiksi tässä kohdasta 6 alkavassa runossa ei mielessäni ollut mitään läheistä intiimiä elämäni tapahtumaa toisin kuin edellisen kohdan runossa. Tämä on siis aivan ulkokohtainen runo.
Rintojen vatvomisen lisäsin runoon ainakin osittain siitä syystä koska halusin saada groteskia kontrastia edelliseen runoon. Ensin kerrotaan herkästä hetkestä lapsen synnyttyä ja sen jälkeen (ehkä lapsen syntymää edeltäneestä?) nussimisesta nurmikolla. Muotoutuessaan runo sai "rintojen vatvomisen" lisäksi toisenkin karkean ilmauksen "kuin tikku paskaan". Kumpikin on minulle aika vierasta kielenkäyttöä, varsinkin rakastelemisen kuvauksessa en käytä tällaisia ilmauksia - paitsi ehkä yhteyksissä joissa tarkoituksella banalisoin asiaa tympeän pornon tasolle. Tuollainen tyyli ei ole ominta aluettani, se ei synny minulta luontevasti. On kuitenkin ihmisiä joihin se vetoaa...
Vaikka mielelläni rikon runon tunnelmaa ja saan lukijan olon vaivautuneeksi tai muuten epämukavaksi ja jopa ärsyyntyneeksi - erityisesti jos hän on jo ehtinyt eläytyä runoon ja pitää sen tunnelmasta - jotta hän näin havahtuisi runon luomasta tunnekokemuksesta ja näkisi runon pelkkinä sanoina paperilla, tässä kohtaa kuitenkin tunnelman rikkominen varmaan meni liian härskiksi ja ampui yli?
Runo oli aluperinkin osittain puoli-ironinen vitsi. Hyvät vitsit on aina jollain tapaa myös vakavia. Tässä tapauksessa vakavuuteen sisältyi satuttava kokemus. Vaikka kokemus ei ole tapahtunut minulle tuollaisessa yhteydessä eikä ehkä ihan tuolla tavalla jotain tuttua siinä kuitenkin on. Luulen että jokainen aikuinen on joutunut kokemaan asian jossain muodossa.
Itse pidän enemmän ensimmäisestä versiosta. Banaalimmassa muodossaankin runo voidaan esittää hieman siistittynä vaikkapa näin:
taivas kuinka käteni palavat
ihosi sulaa ja hehkuu kämmenteni läpi
vatvoessani rintojasi
kuin olisimme yksi ja ainoa
ja ruohikko allamme
syöksyy solukkomme läpi avaruuksiin
kieputtaen meitä maan vuoteella
kuin myrskytuuli vipperää
se oli ihmeellistä
kun ruumiimme ovat irtautuneet toisistaan
katson tyytyväisenä silmiisi
ja sinä kohautat olkapäitäsi
kainosti hymyillen
on niitä parempiakin miehiä nähty
sanot kevyesti
avaruus jähmettyy
minun kuperat kämmeneni jäätyvät
"Punaposkinen madonna" on tarpeeton lisäys.
Mutta miksi KUPERAT kämmenet? Tässä runossa se tietysti liittyy rintojen vatvomiseen. Eh. Näin rakasteleminen tavallaan assosioituu (?) myös kirjoittamiseen. Kirjoittavien käsien kämmenten takana on elämän avaruus elämättömine asioineen. Todellisuuden ihmeitä voi paeta hektisiin tunne-elämyksiin yhtä hyvin kuin paperin kahinaan ja kirjoittamiseen. Yhtä kaikki
"päivät virtasivat ohi kuin vesi / tanssivien sormien väleistä"
tai:
"kirjoittavien sormien väleistä".
Runosikermässä toistuvia sanoja ovat: sormet, kämmenet, kädet.
"Kuperat kämmenet" on ilmaus joka tätä sikermää kirjoittaessani tuli mieleeni jo ennen "rintojen vatvomistakin". Näin runo on osaltaan jatkumoa eräälle vanhemmalle runolleni, nimittäin
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=113&conference=4500000000000409&posting=22000000017333347
Myös kohdasta 9 voisi saada aikaan oman runonsa. Esimerkiksi
tässä muotoilen runoa
vaihdan tunnelmasta toiseen
etsin sopivaa rytmiä
vertailen vaihtoehtoja keskenään
kun joku lopulta avaa kirjan
valmiin runon esikoisteokseni sivulta
lukee eikä mitään tiedä
näistä kadonneista versioistani
jos nimittäin aiot kommentoida pitkää runolitaniaani.
Viestissä "tulinpas vielä käväisemään" selitän omaa näkemystäni kyseiseen runosikermään, joten ehkä on parempi että jätät viestin lukematta kunnes olet ensin antanut omat kommenttisi, jotta minun näkökulmani ei pääse vaikuttamaan siihen kuinka runoa arvioit.
:-)
Nyt pitää mennä. On paljon tärkeitä asioita enkä tiedä ehdinkö tällä palstalla seuraavaksi pistäytyä milloin. Ehkä kuitenkin käyn illalla vilkaisemassa onko sinulta tullut kommenttia. Katsotaan.
Lopuksi ajatelma. Tuossa "yleistä kirjallisuudesta" -palstalla joku nimittäin eilen siteerasi viisasta ajatusta:
- Kun olet lukenut tuhat kirjaa, olet elänyt tuhat elämää.
Tänään aamulla kun viestin luin vastasin ajatelmalla:
- - -
Sinulla on vain yksi elämä.
Kaikki mitä elämäsi aikana luet ja koet, myös ne tuhat elämää, sisältyvät tähän yhteen.
Elämä jonka elät on sinun. Elä siis oma elämäsi.
Missään ei ole elämä jäänyt niin elämättä kuin siellä, missä kirjoitetaan, puhutaan, luetaan ja luennoidaan suuria sanoja rakkaudesta mutta sanojen ja tunteiden huumassa samalla unohdetaan konkreettisesti ne, jotka vierellämme odottavat että eläisimme rakkauden todeksi, oman arkipäivämme elämän ihmeessä.
En siis mitätöi esittämääsi "viisasta" ajatusta. Korostan vain, että jos ylläolevan ajatelman sisältämä pointti unohtuu sanojen ja fiilistelyiden virrassa, silloin on esittämäsi viisaus jäänyt tyhjän veroiseksi, kääntynyt itseään vastaan.
Tämä on kerrassan seisahduttava. En ole vielä lukenut omia ajatuksiasi tästä runosta, joten katsotaan, miten minun nyt käy. Mielenkiintoinen.
Tässä tuli erikoisen hivelevästi esiin se itseironia, josta aiemmin puhuit. Melkein näin runon puhujan (ehkä sinut) kumartuneena näppäimistön ylle, hyimyilemässä omalle idioottimaisuudelleen. "Älä anna sen mennä ohi!" huudat joka säkeistössä. Sitten, naurahtaen, huomaat yhä kirjoittavasi, ja pelkästään sillä (riippumatta siitä, MITÄ kirjoitat)tavallaan kumoat jokaisen sanasi. Ihmeellistä!
Kudot intensiivisesti yhteen mennyttä, tulevaa ja tätä hetkeä, rakkautta ja rakkaudettomuutta, jotka kaikki lopulta ositat yhdeksi ja samaksi. Pidän siitä. Kuitenkin... Mennyt - tuleva -ajatus on mielestäni jotenkin irrallinen verrattuna "unohdin itseni runoihin"-ajatuksen kanssa. Tai ehkä ei sittenkään. Tsäh, nyt olen jo itsekin ihan sekaisin. Ei. Kyllä se kaikki silti liittyy siihen, mikä pyörii ympärillämme (tämän hehkuvan internetmaailman ulkopuolella). Unohda.
Löydän niin monia ulottuvuuksia, etten pysy laskuissa. On vaikeaa tajuta, mitä oikeastaan on tajunnut. Paperi on tärkeä. Se on tavallaan liimaa runon hajanaisuudessa, pitää osia koossa. Vaikka sillä olisikin monia merkityksiä, jollain tasolla sama tarkoitus (konkreettiseti tai symbolisesti) tekee koko höskän kokonaisuudeksi. Minun pitäisi saada tämä paperille eteeni ja lukea sohvannurkassa uudelleen ja uudelleen. Ehkä saisin jonain päivänä käsiteltyä kaikki mahdollisuudet.
Nyt et selitä mitään. Enkä tällä kertaa ole lainkaan varma, mistä pitäisi lähteä, jotta tätä voisi parantaa. Pidän ehdottomasti toistosta: se on tässä välttämätön. Onhan tämä vähän hmm, hajanainen. Lopetat kuitenkin hyvin. Loppu saa kaikekn näyttämään järjelliseltä. Minulla ei tänään ole mitään fiksua sanottavaa. Tutustun omiin ajatuksiisi runosta myöhemmin, mahdollisesti tänään. Nyt en jaksa. Sitä paitsi: tulla ikkunan takana se menee, ja olen varma, että olet kanssani samaa mieltä, jos sanon, että minun pitäisi mennä mukana. Piiitkä virke... Jutellaan joskus lisää. Kiitos.
ilman sanoja käsitän rakkautesi syvyyden
joka on pinnassa uiva kaarnalaiva
purosi uumenista
pojan käsin rakennettu
nojaten olkapäätä vasten?
ilman sanoja käsitän sirpaleet
pirskoutuneen sydämen
halkirikotussa kalliossa
tuhansien vuosien
veden ja hiekan hioessa
sileäksi sen lämpimän pinnan
ilman sanoja
sanomattomuutesi
muuttuu sanotuiksi
sananparsiksi
Huokaan
olen väsynyt
uupunut suruun
joka murskaa alleen
pirstaleiksi
silmäni katsovat silmiisi
kuka, kuka sanoo
että rakkaus loppui
eikö se nyt vasta
pääse alkamaan
kun vaikenevien lintujen äänet
puhuvat hiljaisuudessa
kuunnellen ja odottaen
taivaan aaltojen sointuja