En tiedä minne palstalle olisin tämän kirjoitukseni laittanut... Jotenkin nyt vain ajattelin, että tänne se voisi ehkä kuulua..
Eli, olen kohta kaksikymppinen nuori nainen. Elämä on toivottavasti vielä edessä, tulevaisuus odottaa toteutumista. Taivaanisä antoi minulle kaikki mahdollisuudet ihanaan ja onnelliseen elämään; kauniin ulkonäön, viisautta, sosiaalisen luonteen, musikaalisuuden yms... Kuitenkaan en tunne itseäni onnelliseksi. Sain oikeaksi tuskaksi ja kestämättömäksi ristikseni syömishäiriön, joka riivaa jo vaikka kuinka monennetta vuotta minua!!! Ulospäin kaikki tuntuu olevan hyvin, tuskin kukaan tietää ongelmastani... Ihmisten keskuudessa olen iloinen ja seurallinen, mutta omassa asunnossani kaikki on toisin.. Kalorit ja niiden kuluttaminen hallitsevat ajatuksiani jatkuvasti!!
Tiedän, että "sairauteni" on monille nykyajan naisille tuttu ja arkipäivää. Kuitenkin itse koen sen ahdistavaksi ja hyvin väsyttäväksi. En usko minkään hoidon tehoavan, sillä muutama vuosi sitten sairastin vakavaa anoreksiaa, josta "paranin" aloittamalla yliterveellisen ja liikunnan täyteisen elämän....päällisin puolin olen hyvin urheilullinen ja nykyajan kauneusihanteiden mukaan tuskin aivan sairaalloisen laiha!
Nyt vain alkaa jo uskokin horjua tämän sairauden myötä. En voi käsittää miten Jumala ei jo armahda minua tästä! Tiedän, että kuulostan lapselliselta ja katkeralta, mutta tilanne alkaa olla jo sietämätön!!! Kuinka rakastava ja kaikkivaltias hyvä Jumala antaa lapsensa kärsiä näin? Haluaisin niin paljon elää ilman jatkuvaa vartalon ja kaloreiden ajattelua. Olisi ihanaa olla ihan tavallinen!! En käsitä miksi juuri minulla pitää olla tällainen niin mielettömän raskas taakka, jota muut eivät näe ja josta en pysty puhumaan. Onko tämä kaikki jonkunlaista rangaistusta tai hyvitystä siitä, että minulla on valtavasti kavereita, olen hyvä koulussa ja ulkokuori on positiivinen!!!
Viime aikoina olen paljon miettinyt uskonasioita... Jotenkin näin suuri koettelemus, joka kaiken vuoksi on yksin omana kannettavana syö sisältä päin. Minun tulee näyttää aina ulospäin niin menestyneeltä (parhaille kavereillekin), vaikka sairauteni takia olen välillä ihan rikki. Nyt olen huomannut alkaneeni jostain kumman syystä purkamaan pahaa oloani vanhoillislestadiolaisuuteen, omaan uskooni. Enkä todellakaan oikeasti halua sitä!!! Uskon Jumalaan, haluan säilyä uskomassa. Kuitenkin välillä menee TOSI huonosti!!! Tiedän, että tämä kirjotukseni on todella outo ja sekava, mutta näin minulla. Jospa joku täällä palstalla osaisi jotenkin auttaa ja ymmärtäisi!!
Eli, olen kohta kaksikymppinen nuori nainen. Elämä on toivottavasti vielä edessä, tulevaisuus odottaa toteutumista. Taivaanisä antoi minulle kaikki mahdollisuudet ihanaan ja onnelliseen elämään; kauniin ulkonäön, viisautta, sosiaalisen luonteen, musikaalisuuden yms... Kuitenkaan en tunne itseäni onnelliseksi. Sain oikeaksi tuskaksi ja kestämättömäksi ristikseni syömishäiriön, joka riivaa jo vaikka kuinka monennetta vuotta minua!!! Ulospäin kaikki tuntuu olevan hyvin, tuskin kukaan tietää ongelmastani... Ihmisten keskuudessa olen iloinen ja seurallinen, mutta omassa asunnossani kaikki on toisin.. Kalorit ja niiden kuluttaminen hallitsevat ajatuksiani jatkuvasti!!
Tiedän, että "sairauteni" on monille nykyajan naisille tuttu ja arkipäivää. Kuitenkin itse koen sen ahdistavaksi ja hyvin väsyttäväksi. En usko minkään hoidon tehoavan, sillä muutama vuosi sitten sairastin vakavaa anoreksiaa, josta "paranin" aloittamalla yliterveellisen ja liikunnan täyteisen elämän....päällisin puolin olen hyvin urheilullinen ja nykyajan kauneusihanteiden mukaan tuskin aivan sairaalloisen laiha!
Nyt vain alkaa jo uskokin horjua tämän sairauden myötä. En voi käsittää miten Jumala ei jo armahda minua tästä! Tiedän, että kuulostan lapselliselta ja katkeralta, mutta tilanne alkaa olla jo sietämätön!!! Kuinka rakastava ja kaikkivaltias hyvä Jumala antaa lapsensa kärsiä näin? Haluaisin niin paljon elää ilman jatkuvaa vartalon ja kaloreiden ajattelua. Olisi ihanaa olla ihan tavallinen!! En käsitä miksi juuri minulla pitää olla tällainen niin mielettömän raskas taakka, jota muut eivät näe ja josta en pysty puhumaan. Onko tämä kaikki jonkunlaista rangaistusta tai hyvitystä siitä, että minulla on valtavasti kavereita, olen hyvä koulussa ja ulkokuori on positiivinen!!!
Viime aikoina olen paljon miettinyt uskonasioita... Jotenkin näin suuri koettelemus, joka kaiken vuoksi on yksin omana kannettavana syö sisältä päin. Minun tulee näyttää aina ulospäin niin menestyneeltä (parhaille kavereillekin), vaikka sairauteni takia olen välillä ihan rikki. Nyt olen huomannut alkaneeni jostain kumman syystä purkamaan pahaa oloani vanhoillislestadiolaisuuteen, omaan uskooni. Enkä todellakaan oikeasti halua sitä!!! Uskon Jumalaan, haluan säilyä uskomassa. Kuitenkin välillä menee TOSI huonosti!!! Tiedän, että tämä kirjotukseni on todella outo ja sekava, mutta näin minulla. Jospa joku täällä palstalla osaisi jotenkin auttaa ja ymmärtäisi!!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen myös kärsinyt syömishäiriöistä. Tiedän miltä sinusta tuntuu, se on tuskallista, kun mitään muuta ei päässä liiku kun ruoka. Tuntuu että mihinkään ei pääse karkuun.
Mutta. Ilokseni voin sinullekin todeta, että hätä ei ole tämännäköinen. Syömishäiriö on todellakin sairaus ja vaatii hoitoa. Jos jalkasi olisi poikki, niin et varmaan vuosikausia olisi katkenneen jalan kanssa. Sinun on ehdottomasti mentävä heti lääkäriin. Toinen vaihtoehto on terveydenhoitaja, mutta nyt on kesäloma, joten sinne tuskin pääset.
Kehoittaisinkin sinua tilaamaan lääkärin, hän ohjaa sinua sitten jatkohoitoon. Tärkeintä on vaan se, että puhut jollekin, se helpottaa. Älä missään tapauksessa jää yksin.
Minun syömishäiriöideni taustalta paljastui masennus. Toisinsanoen oireilin masennusta syömishäiriöllä. Kun pääsin asianmukaiseen hoitoon, niin kyllä helpotti. Syömishäiriössä valtava määrä energiaa sitoutuu tähän ongelmaan ja kun siitä päästään, niin energia vapautuu taas muuhun.
"Onko tämä kaikki jonkunlaista rangaistusta tai hyvitystä siitä, että minulla on valtavasti kavereita, olen hyvä koulussa ja ulkokuori on positiivinen!!!"
Ei sairaus ole rangaistusta mistään. Sairaus vaatii vain hoitoa. Kun sanoit että et voi puhua sairaudestasi kenellekään, niin etkö edes vanhemmillesi.
Olen melko varma että selviät, kun et jää yksin. Itse menin lääkäriin ja olin niin loppu siihen jatkuvan ajatusten pyörimimiseen syömisessä, että romahdin lääkärin vastaanotolla täysin. Vain itkin ja itkin. Se helpotti. Sain ajan psykologille ja sitten alkoi sekin vyyhti ja solmu sielussa avautua.
Mukavaa kesänjatkoa!
"olen huomannut alkaneeni jostain kumman syystä purkamaan pahaa oloani vanhoillislestadiolaisuuteen, omaan uskooni. Enkä todellakaan oikeasti halua sitä!!! Uskon Jumalaan, haluan säilyä uskomassa"
Voit uskoa ja säilyä uskomassa ilman sitoutumista lestadiolaisuuteen tai taikauskoihin tai muihinkaan ns. tapauskontoihin.
Lestadiolaisuuden sijaan voisit rohkeasti lähteä matkalle hakemaan Raamatun mukaista opetusta ja tukea itsellesi
Asiat asioina. Sairauteen haetaan apua lääkäreiltä. Syömishäiriö on vakava sairaus ja sinun tulee mahdollisimman nopeasti hakeutua omalle lääkärillesi terveyskeskukseen tai jos sinulla on oma lääkäri muualla.
Usko on kokonaan toinen asia. Se, että on uskovainen, ei ole mikään tae siitä, ettei voisi sairastua. Joillekin Jumala antaa sairauden koettelemuksia jopa nuorenakin, vanhemmilla ne ovat tavallisempaa. Kaikella on tarkoituksensa, jopa sairaudella, vaikka sitä ei itse ymmärrä.
Siis nopeasti hakemaan lääkärin apua. Jumala on antanut lääkäreille taitoa ja viisautta, ja auttaa sitä kautta.
Syömishäiriöt ovat todella vakavia sairauksia, sillä taudin kroonistuminen on usein tosiasia. Valitettavasti vaikeimmat tapaukset jopa menehtyvät siihen.
En usko sinun kuitenkaan menehtyvän, koska olet itse halukas paranemaan. Syömishäiriöön kuuluu oman minäkuvan vääristyminen (eli näkee itsensä lihavana, vaikka on itseasiassa hyvin laiha) ja todella, kaikki ajatukset kulkevat kaloreissa ja syömisen kontrolloinnissa sekä liikunnassa. Masennus on osa taudinkuvaa.
Olet ehkä aikaisemmin ollut hoidossa, kun sanoit olleesi anorektikko. Kun akuutti tilanne on väistynyt, niin psyykinen paraneminen on usein kesken. Näkisin tilanteesi siten, että et ole vielä täysin parantunut, mutta hyvänä puolena näen myös sen, että itse tunnistat oireesi ja pahan olosi. Monet eivät nimittäin myönnä sairauttaan edes itselleen.
Olisi parasta, jos ottaisit yhteyttä siihen samaan paikkaan, jossa olit aikaisemmin hoidossa. He varmaan hoitavat sinua uudelleen ja jos eivät siihen pysty, niin tietävät toisen sopivamman paikan ja ohjaavat sinut sinne.
Toisaalta, jos et ole aikaisemmin ollut missään hoidossa, niin asia lähtee terveyskeskuslääkäriltä. Hän ohjaa sinut oikeaan paikkaan, joka taas riippuu asuinpaikkakunnastasi.
Se, että olet alkanut purkaa pahaa oloasi uskontoon, kuuluu syämishäiriöön liittyvään masennukseen. Oikeasti et tahdo purkautua näin, mutta se sairas osa sinua tekee kuitenkin tätä.
Muista kuitenkin, että olet Jumalan luoma ihminen ja sinulla on kaikki mahdollisuudet parantua ja "tulla ihan tavalliseksi". Se vain vaatii sinulta sitä ensimäistä askelta terveyskeskukseen ja sitten jatkossa sitä, että käyt tottelevaisesti terapiassa etkä vastustele niitä ehdotuksia, mitä sieltä saat:) He kyllä kunnioittavat sinun uskonnollista vakaumustasi, sitä sinun ei tarvitse pelätä:)
Jumalan siunausta sinua ja paranemisia:) (pikaista ei voi toivottaa, koska niin ei tapahdu, mutta paranemisia kuitenkin)
Otat näköjään itsellesi puolijumalan valtuudet ja päätät, että hänen pahana olonsa purkaminen uskontoon on masennusta ja sairautta. Todellisuudessa se voi päinvastoin olla hänen terveen puolensa ilmentymää. Totuutta tässä asiassa emme voi tietää.
Toisekseen kukaan ei parane sillä, että käy tottelevaisesti terapiassa eikä vastustele sieltä saatuja ehdotuksia. Ihminen paranee, kun luopuu lapsuuteen kuuluvasta tottelevaisuudesta ja ottaa aikuisen vastuun itsestään. Aikuinen ihminen tietää itse parhaiten, mikä hänelle on hyväksi.
Kolmanneksi kenelläkään potilaalla missään hoidossa ei ole takeita siitä, että hänen uskonnollisuuttaan tai muitakaan ominaisuuksiaan kunnioitetaan. Toiset hoitotyön tekijät kykenevät potilaan kunnioitukseen paremmin kuin toiset. Yksikään heitä ei kuitenkaan kykene siihen täydellisesti.
Koska olet lääkäri, paranna ensin itsesi.
Taivaallinen ylilääkäri. Ette vl:t siihen vain usko. Teidän jeesus on taskussanne.
Anteksi, mutta en ymmärrä, miksi kirjoitata näin.
Edellinen kirjoittaja kirjoitti todella asiallisesti ja todella asiallisia ja hyviä neuvoja antaen, arvostaen suuresti avauskirjoittajaa.
Hän ei ole kirjoituksessaan ottanut puolijumalan asennetta.
En ymmärrä laisinkaan sinun kirjoitustasi ja kirjoituksesi sävyä ja asennetta.
sekä minun että jonkun vl: kirjoitukset. Niissä kerroin rukoilevani tuon avaajatytön puolesta ja toivovani, että Jeesus hänet parantaa.
VL-kirjoittaja vastasi, ettei Jeesus ketään paranna, lääkärit parantavat.
Tästä johtui "asenteeni".
No, sehän ei estä Jumalaa toimimasta, vaikka rauhanyhdistyksen väki ei moista usko!
"Teillä on jumalisuuden ulkokuori, mutta te kiellätte sen voiman".
Rukoukset nousevat ylös, vaikka ne kaikilta nettisivuita poistettaisiin ;)