Minkä ikäinen olet?
Kauanko olet sairastanut masennusta?
Miten masennus on vaikuttanut elämääsi?
Syötkö jotain masennuslääkkeitä/oletko syönyt? Ovatko lääkkeet auttaneet?
Käytkö/oletko käynyt psykiatrilla? Auttoiko keskusteleminen sinua?
Oletko koulussa/töissä/sairaslomalla tm. ?
Millaisena näet tulevaisuutesi..?
Itse olen 23-vuotias ja sairastanut masennusta n.8vuotta. Sekoiltuani koko teini-ikäni pahan oloni takia, tuhottuani itseni ja kaikki ihmissuhteeni, tajusin hakeutua hoitoon.
Silloin en nähnyt enään mitään muita vaihtoehtoja. Masennus oli ajanut minut nurkkaan mistä ei ollut ulospääsyä.
Aloin käymään psykiatrilla itkemässä pahaa oloani ja elämääni. Oli vaikea repiä auki vanhoja haavoja. Mutta puhuminen auttoi. Sain masennuslääkkeet. Odotin jotain "ihmeparantumista" , vaikka psyke koko ajan hokikin että mikään ei tapahdu hetkessä. Pikkuhiljaa, todella hitaasti alkoi parannusta tapahtua. Tajusin että kaikki lähtee minusta itsestäni. Mikään pilleri ei minua pelasta. Otin itseäni niskasta kiinni ja yritin pitää itseni pinnalla. On vaikea taistella masentuneena elämän pahuutta vastaan. Elin edelleen itsetuhoista elämää, mutta olin päättänyt parantua ja suurin muutos elämässäni tapahtui kun tapasin mieheni. Varoitin häntä heikosta elämäntilanteestani, mutta hän jaksoi rinnallani, vaikka kieltämättä pahoja takaiskuja välillä tulikin.
Sain käytyä koulun loppuun ja kaikki meni hyvin niin kauan kun söin kahta eri lääkettä, toinen masennukseen ja toinen johonki ihme häröilyyn. Nyt olen ollut ilman lääkkeitä 1,5v mutta masennus on palannut, ei yhtä voimakkaana, mutta silti.
Mömmöjä en halua vielä ruveta kiskoon, ihan periaatteesta. Yritän pysyä pystyssä mahdollisimman kauan ilman mitään lääkkeitä. Olen muuttanut elämäntyyliäni täysin ja katson aika positiivisesti tulevaisuuteen, mutta vaikea luottaa elämään tai omaan psyykkeeseensä kun tietää että takapakkeja tulee varmasti koko elämän ajan. Tällä hetkellä en todellakaan koe olevani työkykyinen, mutta tavoite olisi joskus mennä töihin. Nyt sairaslomalla.
Kerran jo voitin masennuksen, luulin sen riittävän, mutta nyt olen tajunnut että joudun taistelemaan koko elämäni sen kanssa.
Tämä on ensimmäinen kerta kun kerron elämästäni jollekkin ulkopuoliselle. Kaveritkaan eivät tiedä minusta puoliakaan, parempi niin.
Olisi todella ihana jos jaksaisitte vastata kysymyksiini/kertoa oman tarinanne..!!!!!
Kauanko olet sairastanut masennusta?
Miten masennus on vaikuttanut elämääsi?
Syötkö jotain masennuslääkkeitä/oletko syönyt? Ovatko lääkkeet auttaneet?
Käytkö/oletko käynyt psykiatrilla? Auttoiko keskusteleminen sinua?
Oletko koulussa/töissä/sairaslomalla tm. ?
Millaisena näet tulevaisuutesi..?
Itse olen 23-vuotias ja sairastanut masennusta n.8vuotta. Sekoiltuani koko teini-ikäni pahan oloni takia, tuhottuani itseni ja kaikki ihmissuhteeni, tajusin hakeutua hoitoon.
Silloin en nähnyt enään mitään muita vaihtoehtoja. Masennus oli ajanut minut nurkkaan mistä ei ollut ulospääsyä.
Aloin käymään psykiatrilla itkemässä pahaa oloani ja elämääni. Oli vaikea repiä auki vanhoja haavoja. Mutta puhuminen auttoi. Sain masennuslääkkeet. Odotin jotain "ihmeparantumista" , vaikka psyke koko ajan hokikin että mikään ei tapahdu hetkessä. Pikkuhiljaa, todella hitaasti alkoi parannusta tapahtua. Tajusin että kaikki lähtee minusta itsestäni. Mikään pilleri ei minua pelasta. Otin itseäni niskasta kiinni ja yritin pitää itseni pinnalla. On vaikea taistella masentuneena elämän pahuutta vastaan. Elin edelleen itsetuhoista elämää, mutta olin päättänyt parantua ja suurin muutos elämässäni tapahtui kun tapasin mieheni. Varoitin häntä heikosta elämäntilanteestani, mutta hän jaksoi rinnallani, vaikka kieltämättä pahoja takaiskuja välillä tulikin.
Sain käytyä koulun loppuun ja kaikki meni hyvin niin kauan kun söin kahta eri lääkettä, toinen masennukseen ja toinen johonki ihme häröilyyn. Nyt olen ollut ilman lääkkeitä 1,5v mutta masennus on palannut, ei yhtä voimakkaana, mutta silti.
Mömmöjä en halua vielä ruveta kiskoon, ihan periaatteesta. Yritän pysyä pystyssä mahdollisimman kauan ilman mitään lääkkeitä. Olen muuttanut elämäntyyliäni täysin ja katson aika positiivisesti tulevaisuuteen, mutta vaikea luottaa elämään tai omaan psyykkeeseensä kun tietää että takapakkeja tulee varmasti koko elämän ajan. Tällä hetkellä en todellakaan koe olevani työkykyinen, mutta tavoite olisi joskus mennä töihin. Nyt sairaslomalla.
Kerran jo voitin masennuksen, luulin sen riittävän, mutta nyt olen tajunnut että joudun taistelemaan koko elämäni sen kanssa.
Tämä on ensimmäinen kerta kun kerron elämästäni jollekkin ulkopuoliselle. Kaveritkaan eivät tiedä minusta puoliakaan, parempi niin.
Olisi todella ihana jos jaksaisitte vastata kysymyksiini/kertoa oman tarinanne..!!!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pian 25vee, masentuneena kai sitä on oltu "vasta" joku kolmisen vuotta. Ehkä vähän kauemminkin, muttei se vielä silloin niin pahasti haitannut.
Vaikuttanut elämääni sikäli, ettei nykyään ole juurikaan enää kavereita, olen erakoitunut ja viihdyn parhaimmillani vaan neljän seinän sisällä.
Syöty on 10mg Cipralexiä ja nyt viimeisimpänä 200mg Supriumia. Ehkä vähän lääkkeet auttaneet, vaikka omasta mielestä ei suuremmin. Eräs tyyppi tosin sanonu että olisin nykyään muka pirteämpi jne. vaikkei siltä kyllä tunnu.
Käyty on julkisen puolen psykiatrian poliklinikalla kohtapuoliin vuoden verran (ilmaista ku kerran on). Alussa avautuminen ehkä auttoikin, mutta sitämukaa kun homma on mennyt "juttua hammastikusta"-suuntaan ja samojen asioiden jankkaamiseksi, tehokin on vähentynyt eikä siitä juuri saa muuta kuin turhautumista ja ylimääräistä stressiä.
Nykyään työkuntoutuksessa eräässä "asiaan erikoistuneessa" firmassa (jossa muitakin ongelmaisia töissä). Myöhemmin suunnitelmissa työharjoittelu "oikeassa" työpaikassa, saapa nyt nähdä mitä siitäkin tulee.
Tulevaisuuden ajattelu ahdistaa joka päivä enemmän tai vähemmän, ilmeisesti en näe sitä sitten kovinkaan valoisana.
Vasta 16 vuotta olen elänyt, mutta sekin tuntuu liian pitkältä ajalta.
Kävin 8-vuotiaana psykologisissa testeissä, jonka mukaan olin jo silloin masentunut.
Olen ollut jo jonkin aikaa psykiatrisella pakkohoidossa.
Ennen meni Seronil 20 mg, lopetin sen itsekseni. Nyt menee Seroquel 50 mg, poistaa ahdistusta ja auttaa nukkumisessa. Eli mitään mielialaa kohottavia en oikeastaan popsi. En ole huomannut mitään vaikutusta kummassakaan.
Terapiassa käyn kerran viikossa. Avohoito ei ole ollut minulle riittävää.
En missään tällä hetkellä.
Tulevaisuutta ei ole. Olen syrjäytynyt, kehoni on kokonaan viillelty. Lopuksi tapan itseni. Jos sillä kertaa onnistuisin.
Olen neljäntoista ja sairastanut masennusta vasta noin vuoden, mutta mitä enemmän sitä aikaisempaa aikaani ajattelen, sitä enemmän löydän kaikkia huonoon mielenterveyteen liittyviä juttuja: unihalvauksia, raivokohtauksia, epäsosiaalisuutta jne. Masennus on vaikuttanut elämääni siten, että kouluarvosanat on laskeneet, minulla ei ole ollenkaan ystäviä, jaksan harvoin tehdä mitään ja olen sitä mieltä, ettei minulla mitään v*tun elämää olekaan.
Söin tuossa jokin aikaa sitten Remeraneja, mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan mielialaani, en vain pystynyt nousemaan aamuisin ja tuli koulusta yli sata poissaolotuntia, sen jälkeen söin jotain toisia lääkkeitä, mutta niistä tuli vain paha olo enkä pystynyt nousemaan sängystä ennen kahtatoista (sekään ei tehnyt kouluasioilleni hyvää) ja nyt syön Cipralexia, mikä ei sekään tunnu auttavan, ja koska en pysty nukkumaan ilman lääkkeitä (Remeronissa oli nukuttava vaikutus) syön nyt melatoniinia, mutta sekin takaa minulle vain hyvin katkeilevan unen, ja minulle sanottiin, että jos en saa sen avulla unta, pitää minulle kai sitten antaa jotain unilääkkeitä, vaikka olen alaikäinen.
Olen käynyt psykologilla -> ei mitään apua, ei sitten kerrassaan mitään. Koulumme terkkarin kanssa olen useampaan otteeseen puhunut. Haluaisin päästä osastolle. Kun olin pieni (tai no olen minä vieläkin, muttan siis joskus 6-10 -vuotiaana) äitini sanoi minulle usein, että minut viedään vielä jonain päivänä pyöreään pehmustettuun huoneeseen. No se ei nyt tähän liittynyt.
Tavallaan kävin koko viime lukuvuoden koulua, mutta se oli aivan hirveää, koska 'luokkatoverini' vihaavat minua kun olen niin vaitonainen, minulla ei ole kavereita ja kaikki tuntui muutenkin ylitsepääsemättömän vaikealta. Rukoilin usein äitiä kirjoittamaan luokanvalvojalle, että minulla on flunssa, joskus hän teki sen, toisinaan kieltäytyi ja lähetti minut väkisin kouluun, kun ei ymmärtänyt, kuinka ahdistavalta se tuntui.
Tulevaisuuteni? (Iloton naurahdus.) Eipä kai minulla sellaista olekaan. Saan jonkun paskan duunin, en ikinä seurustele saati mene naimisiin tai saa lapsia, rupsahdan ulkonäöllisesti, minulla ei ole varaa lääkkeisiin ja itkettyäni kuusi tuntea, nukahdan lopulta kello kuusi aamulla ja saan lopulta potkut töistä ja viiltelen itseäni lisää ja lopulta keksin jonkun keinon tappaa itseni, hirttäydyn vaikka. Tai sitten pimahdan ja rupean hyökkäilemään ohikulkijaparkojen kimppuun ja päädyn vankilan kautta psykiatriselle osastolle, josta minut pakkolähetetään Sveitsiin itsemurhaklinikkaan, kun huomataan millainen toivoton paska minä olen.
Minkä ikäinen olet? 15 vuotias tyttö.
Kauanko olet sairastanut masennusta? n. 2 vuotta.
Miten masennus on vaikuttanut elämääsi? en tiedä, elämä on mennyt huonommin, ja en ole jaksanut tehdä oikein mitn.
Syötkö jotain masennuslääkkeitä/oletko syönyt? syön lääkkeitä efexor ja seroquel. joskus syön myös remeronia.
Ovatko lääkkeet auttaneet? ovat. tai efexor on auttanut ja seroquelia en ole syönyt, kun en pääse muuten aamulla sängystä ylös.
Käytkö/oletko käynyt psykiatrilla? Auttoiko keskusteleminen sinua? olen käynyt ja käyn edelleen, keskustelu joskus auttoi, mutta nykyjään ahistaa mennä sinne. olen myös ollu nuorten psykiatrisella osastolla n. puoli vuotta. pääsin sieltä pois maaliskuussa.
Oletko koulussa/töissä/sairaslomalla tm. ? no nyt on kesäloma koulusta.
Millaisena näet tulevaisuutesi..? no tulevaisuus alkaa näyttää valoisalta. :)
Olen 45 v nainen.Olen ollut sairas alkuvuodesta saakka.S-lomalla toukokuun alusta -06.Kyllähän se vaikuttaa,ei jaksa oikein mitään.Ei huvita lähteä kylään,tansseihin,eikä aina kiinnosta tavata ystäviä.Myös kotityöt ovat aika ylivoimaisia.saa aina pakoittaa itsensä kaikkeen.Joo lääkkeet on ensin doxal ei ne oikein auttanut vaikka lääkitystä nostettiin.Aikaisemmin lääke on auttanut,mutta ei nyt.Pyysin että saisin jotain piristävämpää lääkettä kun kaikki sanoo että ovat parempia.Nyt mulla on lääkkeenä Sepram.En vielä tiedä miten ne auttaa.Käyn terapiassa,eka kerran elämässäni.Mun terapeutti taitaa olla itse terapian tarpeessa.Käyn noin 1 2viikossa.Se lääkäris noin 3viikon välein.Olen puhunut aika suoraan lääkärille,sanonut myös terapeutista,että on aika outo.Älkää hyvät kohtalontoverit salailko asioita.he ovat ammattilaisia.Olen ite avautunut eka kerran elämässäni täysin itkenyt ja puhunut.Se on tie paranemiseen.Olen S-lomal nyt heinäkuun loppuun.Kesälomat on pitämättä.Olen siis työelämässä,olen jotenkin myös polttanut itseni loppuun.Kait mä palaan syksyllä töihin.Mun työnantaja jo ehdotteli jos tekisin aluksi lyhyempää työpäivää,olisin osittain S-lomalla.On mun olo jonkin verran parantunut.Mutta välillä tulee paniikki oireita ja raivareita.Sit tutut sanoo sä näytät terveeltä päälle päin,arvaa raivostuttaako.Olen myös sellainen että en kestä jos mulle järjestetään ohjelmaa.Tällä viikolla oli vähän liikaa ohjelmaa olen aika väsynyt.Monesti yksi kyläpaikka vierailu viikossa on ok.Olen kyllä toiveikas tulevaisuuden suhteen.Kun olen kerran aikaisemmin voittanut sairauteni,niin kyllä se siitä,aikaa se kyllä ottaa.