Mitenkä te toimitte sukulaisianne vasten kun teillä lähestyy syntymäpäivä? Tai miten teidän sukulaiset tai lähiystävät toimivat paria viikkoa ennen omiasyntymäpäiviään?
Minulla olis erikoinen asia puitavaksi.
angi
361216
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
itsekkin kysymykseni?
Oma henkilökohtainen esimerkki.
Äitini käyttäytyi näin. Hänellä kun on keväällä syntymäpäivät, alkaa hän soittelemaan kerran kaksiketaa viikossa,ennen synttäreitään. Miksi? Kun syntymäpäivät ovat vietetyt niin ei ikinä hän soita ei sitten yhtä ainoaa kertaa. Jälleen keväällä, kun päivät lähenee, niin eikös äite siellä iloisena lirkuttele korvaani.
Tuo saattaa olla huomionkipeyttä, varmistetaan, että tulee muistetuksi syntymäpäivänään.Jotkut jopa surevat, peittyykö heidän hautakumpunsa aikanaan kukkasista. Itse pidän matalaa profiilia syntymäpäivien suhteen, lähden karkuun matkalle.Jos joku lahjoja tai kukkia lähettelee tai tuo, en ala tarjoilla mitään synttärikakkuja jälkeenpäinkään. Nyt jo kaikki tietävät tapani eivätkä noteeraa etu- tai jälkikäteen, kuten toivomukseni on.Kortit ovat aina tervetulleita, niitä itsekin lähettelen eikä synny kiitollisuudenvelkaa kalliista lahjoista.
Olevasi matkoilla, vai onko suku- ja tuttavapiirisi niin tietoinen tavastasi toimia, ettei tarvitse muuta kuin matkatoimiston asiakkaaksi...
Kyllä asia nyt jo tiedetään, kun aikanaan nelikymppisjuhlien alla suku alkoi kysellä, selvitin kantani asiaan. Kalliksi on kyllä karkuilu tullut, sillä olen joutunut ottamaan virkavapaata töistä, koska en voi pitää lomaa synttärien aikaan. Mieheni on vielä samanlainen pakoilija, joten virkavapaata on pitänyt ottaa hänenkin pyöreinä vuosinaan.Jotkuthan laittavat lehti-ilmoitukseen olevansa matkoilla.
50 ja 60 päivät on juhlittu, mutta kyllä nyt tällä kymmenellä matkalle lähden ja isommat juhlimiset väistän. Enemmän arvoa anna sille, että muistetaan muina aikoina kuin vain merkkipäivinä.
Voipa olla, että lasten kanssa syömään menemme.
Luulenpa,että äitisi varmistaa ,että et vaan unohda häntä. Minulla on hyvin pieni ystäväjoukko ja heille kyllä keittelen kahvit ja teenpä jotain suolapalaakin.mutta mitään suuria juhlia en ole koskaan pitäny.Ystävät tulee ajallaan,talo elää tavallaan sanotaan ja niinpä olo on kotoisan lupsakka (viihtyisä)niin pyöreillä kun muillakin synttäreillä.Nou panik.
toisia ihmisiä...
Olen kotona en kuitenkaan odottamassa vieraita. Olen iloinen kun joku soittaa ja onnittelee, tulee kahveelle tai muuten vaan. Ei ole mitään paniikkia kuten lopussa sanot. He jotka unohtavat päiväni olen hiljaa enkä mainitse mitään että tässä päiviä ollaan ees vietetty. Tai eletty.
Kerran eräs vanha työ kaveri tuli kukkapuskan kanssa kylään tasan puolenvuoden päästä pyöreiden vuosieni tähden. Minä hölmönä ottamassa kukkia vastaan kun tämä sanoi anteeksi etten tullut syntymäpäivillesi tai lähettänyt edes korttia. Nauroin ja kerroin ettei kukaan muukaan päässyt kylään kun lähdimme matkoille. Tytär oli ottamassa kukkia vastaan ja palauttamassa vieraita ovelta.
lähteneet karkuun ulkomaille synttäreitä. Ei niistä sen enempää ole vikisty.
Lapset ovat järjestäneet meille paluun jälkeen yllätysjuhlat ja ne ovatkin olleet niitä parhaita juhlia.
Helppoa kun muut huolehtii juhlista.
mutta minua kuitenkin sieppaa äitini käytös. Voin melkein pahoin kuinka läpinäkyvää teeskentelyä onkaan kaikki. Tälläisestä saa sen käsityksen ettei muuten välitä vaikka susi söis kun vaan saa lahjarahan kortin sisässä.
Onko täällä ketään joka voisi hiukan lievittää tai puolustaa tätä minun karvasta mielialaani?
Minulla on sama juttu. En enää kärsi asiasta, kun tajusin, että se on äitini tapa. Sisareni sensijaan suree läpi vuoden kaikenlaisten kissanristiäisten vuoksi ja saakin olla puhelinterrorin kohteena. Äitini tietää, etten mene tähän lankaan.
Kun äitisi seuraavan kerran soittaa, ole "yllättynyt siitä kuinka usein hän nykyisin soittaakaan". Kun sitten ei kuulu mitään, voit ihmetellä kun pitkään aikaan hän ole soittanut. Ajan kuluessa voit kyllä puhua asiasta suoraan. Todennnäköisesti hän kieltää koko asian. Mutta kun annat itsellesi luvan "hymyillä sisälläsi" äidin käytökselle, se on jo puoli voittoa.
Itse olen aina välttänyt pahoittamasta äitini mieltä ja jo lapsena katsoin velvollisuudekseni olla kertomatta hänelle mitään surujani tai ongelmiani. En saanut mitään tukea aikuistumsessa, käteen tyrkätiin vain kirja, josta sain lukea esim. kuukautisista.Vanha äitini ei odota eikä tarvitse rahaa meiltä, mutta tuo kukkasten, soittamisten ja käyntien velvoite on iskostettu meihin lapsiin, jotka alamme olla eläkeikäisiä. Sairastuin hiljattain vaikeaa masennukseen ja terapiassa on purettu auki tuota lapsuuden vähälle huomiolle jäämistä ja ylikorostunutta velvollisuudentuntoa.Sisarillani on samoja tuntemuksia, veljeni saivat enemmän huomiota ja kiitosta.
Minua auttoi myös se, että yritin kasvattaa omat lapseni muistaen omat kokemukset. Ja nyt kun he ovat aikuisia, kuuntelen myös heidän ilojaan ja murheitaan. Kun itse ei saanut tukea niin ymmärrän että lapseni sitä saavat (en tuputa). Olisi kurjaa jos omat lapset kärsivät eivätkä voisi edes puhua siitä minulle. En useinkaan voi muuten auttaa kuin kuunnella, mutta elämänkokemuksella osaa ehkä jotain neuvoa antaa. Ja ennen kaikkea se että lapset eivät koe olevan yksin.
Miten sen nyt selittäisin että tulisin oikein ymmärretyksi. En ole etsimässä sääliä olen täällä näkemässä että muillakin on samoja ongelmia kuin minulla. Sinä näytät oleva yksi samantapainen uhri, jos niin voisi sanoa?
Äidilläni oli keväällä syntymä päivä. Lähetin hänelle omatekoisen kortin 30 euroa rahaa. Uskoin että hän olisi hyvinkin iloinen saamistaan rahoista, mutta kun hän kiitti niin sanoi vain kiitti kukkarahoista. Olin aivan tyytyväinen hänen kiitoksiinsa siihen saakka kunnes rupesi kehumaan kuinka se ja tuo antoivat 50 euroa että niillä sentään jotain saa.
Silloin kun minulla oli syntymäpäivä hän lähetti minulle paketissa villasukat. Joihin oli hintalappu unohtunut tai jätetty. Sukat eivät maksaneet lähellekkään 10 E:tä Olin kuitenkin aivan iloinen ja kiittelin kovasti sukista. Sanoin ettei minulle olis tarvinnut lähettää yhtään mitään en tarvitse mitään ja mitä tarvitsen voin aina ostaa kaupasta.
Nyt kun hänellä oli nuo päivät soitin viikonkulutta jälleen ja taas viikon ainakin kolmesti. Sitten sanoin jo että jos sinulla kerta on varaa soitella pitkiä puheluita valjelle niin soita seuraavan kerran lyhyesti että voit soittaa minulle myös? Olen nyt odottanut sitä puhelua noin kuukauden. Aijon jatkaa odottelua.
pahoittaa äidin mieltä. Mutta kyllä äitienkin täytyy pitää ihmisenä tyttäriään eikä vain poikiaan... Olen lopultakin viisastunut ja päättänyt etten soita. Kuinka mahtavat puhelinlaskut minulla aina oli kun soitin hänelle. Paljon mieluummin annan ne rahat lapsille kuin äidille jolla on jääpala sydämen paikalla.
Voisitko kertoa suoraan äidillesi, miltä sinusta tuntuu. Voisi helpottaa, kun saat sanotuksi ja voisitte keskustella asiasta. Ehkä äitisi ei itsekään huomaa miten toimii.
Minusta ihmiset tekevät usein asioista vaikeita, kun eivät voi sanoa suoraan vaan yrittävät esittää erilaisia tulkinnanvaraisia vihjailuja, jotka voidaan parhaassa tapauksessa käsittää väärin. Kun on kyse omista juhlapäivistäni, tiedän mitä haluan ja toimin sen mukaan. Kutsun juuri ne vieraat, jotka haluan ja muiden kanssa voin halutessani sopia jonkin muun vierailuajan.
Elleivät nuoret itse ota asiaa esille, voin ihan hyvin kysyä heiltä ovatko he tulossa ja milloin. Lahjoilla ei omissa juhlissani ole mitään roolia ja kaikki tietävät, etten sellaisia odota. Nuoresta lähtien olen itse antanut lahjoja läheisilleni, kun kivoja asioita on tullut eteen. Varsinaisena merkkipäivänä lahja on voinut olla jokin vähemmän arvokas pikkujuttu ja arvokkaampia lahjoja on annettu ihan ilman mitään merkkipäivää tai erityisempää syytä. Olen aina halunnut kyseenalaistaa kaikki pakot ja pakolliset kuviot. Todellisia pakkoja on loppujen lopuksi elämässä aika vähän. ;))
Nyt on kuukausi kulunut siitä kun itse soitin viimeksi. Sitä ennen olin soittanut muutamia kertoja. Olisin ehkä soittanut edelleenkin jollei hän olisi vahingosssa kehunut miten mahatava puhelinlasku tuli kun oli soitellut pojille kuten hän aikasia miehiä kutsuu..
Mitäs siihen sitten osaa sanoa kun ei halua loukata vanhaa ihmistä?
Jos sinulla on lapsia, ymmärrät mitä tarkoitan. Minulla on kaksi kumpaakin sukupuolta. Olen aina yrittänyt olla tasapuolinen niin lahjojen kuin ajankin suhteen. Nykyisin tapaan toista olosuhteiden vuoksi lähes päivittäin ja toista muutaman kerran vuodessa. Mutta emaileja kulkee, puhelin on keksitty ja sitten kun tapaan jälkimmäisen ollaan yhdessä monta päivää. Yhdessäolo voi olla mitä vain, mutta hän on järjestänyt aina niin, että voimme olla myös kaksistaan reilusti. Saa kunnolla puhua.
En voisi kuvitella, että toinen olisi toista parempi. Sisarrukset tietävät myös tämän eikä kumpikaan ole kateellinen toiselle minusta.
Katkaise tuo "kirous", et sinä "loukkaa" äitiäsi jättämällä hänet miettimään, miksei tytär pidä yhteyttä. Voithan sitten sanoa suoraan kun kysyy.
Meidät on opetettu (syyllistetty) kunnioittamaan vanhempia ihmisiä. Joskus vaan tuntuu, että se on mennyt vanhusten päähän koko juttu ja sitä kunnioitettavaa ei löydy.
Voitko tuntea läheisyyttä ilman avoimuutta ja rehellisyyttä? Vuosi vuodelta tulen aina vaan vakuuttuneemmaksi avoimen puheen ja tunteiden ilmaisemisen positiivisesta vaikutuksesta. Kuinka ihminen voi tietää, miltä toisesta tuntuu, ellei tämä itse kerro sitä?
Minulla on hauska muisto oman äitini kanssa koetusta vuosien takaa: Hänellä oli tapana ottaa yhteyttä minuun vain silloin kun itse tarvitsi jotain tai halusi kertoa huoliaan. Kerran satuin olemaan pienessä viinissä hänen soittaessaan ja päätin sanoa "suorat sanat" hänelle. Latasin yhden puhelun aikana kaiken mieltäni kaivaneen melko suorapuheisesti hänelle, en puhunut rumasti, mutta ilmaisin harmistumiseni ja pettymykseni rehellisesti ja avoimesti. - Et varmasti arvaisi, mitä siitä seurasi. ;))
(Tein siihen aikaan töitä kotona ja olin kesän melko vapaana.) Hän tuli meille viikoksi, teimme kaikenlaista yhdessä ja meistä tuli paljon entistä läheisempiä. Ilma oli puhdistettu ja molemmista tuntui hyvältä. Suosittelen lämpimästi. (Ainakin itseäni asiat saattavat kaivella pitkäänkin, ellei niistä saa puhutuksi.)
Itse kannatan myös avoimmuutta ja rehellisyyttä. Sanansa kannattaa valita (jos aikaa on), mutta valkoiset valheet ym. kiertely vain mutkistaa ja pitkittää.
Minulla on ollut samanlainen ilmanpuhdistustapahtuma. Se auttoi jonkin aikaa, mutta sitten taas ajauduttiin vanhaan kaavaan. Tämä on kuin alkoholistin läheisriippuvuus. Sisareni ei pysty irrottautumaan ja siten ylläpitää äidin valtaa. Olen siinä suhteessa luovuttanut. Sisareni kanssa keskustelemme asiasta avoimesti. Hän ei vain voi omien sanojensa mukaan jättää vanhaa ihmistä. Olenkin kysynyt "jättää mihin?" Mummolla on kaikinpuolin hyvät oltavat, menee ja tulee aktiivisena, terveyskin kohtalaisen hyvä. Naapureita ja tuttuja lähellä. Ei hän heitteille jää. Senverran pidetään yhteyttä. Mutta jos aina saa pahan mielen hänelle soitettua, ei jaksa. Eikä häntä kiinnosta meidän tai lastenlasten tekemiset. Omat menot ovat ovat keskipiste.
Mitähän tuohon oikein osaisin vastata. Aivan väreet meni pitkin kehoani. Tässä sen nyt kuulin ja tunsin aivan kuin itseni näiden sanojen takana? Ehkä siksi laitoin ketjun alkuun että sain kuulla omat ajatukseni ja tuntemukseni jonkun toisen kokemina...? Hämmästyttävää kerrassaan. Liityn täydestä sydämestäni sinun sanoihisi.
Olen oikeudenmukainen ja yritän ymmärtää äitiäni viimeiseen saakka. Annan hänelle anteeksi kertatoisensa jälkeen. Nyt on tullut minun kypsymis aikani. Nyt on odotuksen aika. En kuitenkaan ajattele hänestä pahasti. Kun hän soittaa joskus niin olen iloinen kuin peipponen en sano puolikasta pahaa sanaa. Sen verran voin viimeksi kysyä haluaako hän minun soittoni kuukauden kuluttua vai puolenvuoden kuluttua? Sitten kuulen mitä hänen sydämellään on... Toivottavast jäät ovat sulaneet.
Sinulla on aivan oikea näkökanta lapsiisi nähden näin olen minäkin toiminut ja toimin edelleen. Miksi olisin pojalle parempi kuin tytälle tai päinvastoin... Kumpikin on meille yhtä rakkaita.
ja rehellinen kanssakäyminen on sitä oikeaa ja parasta tässä elämässä. Mutta meidän täytyy joskus pysähtyä siinä kohdassa jossa tulee esille luonne. Esimerkiksi minun äitini luonne on vallan erikoinen. Hän on vieraiden kanssa aivan rakastettava, ei kukaan voisi ikinä hänestä sanoa pahaa sanaa. Jos minä rupeisin vaatimaan itselleni oikeutta ääneen niin kohta saisin koko puoli sukua silmilleni. Mutta tämä minun nykyinen metorini tuntuisi oikein hyvältä ratkaisulta. Olen hänen kanssaan keskustellut asiasta avoimesti kaksi kertaa. Viimeisellä kerralla hän sanoi vain pyh! Nyt saa sitten vaikka syljeskellä minun puolestani.
Samassa veneessä, samojen kulttuuriperinteiden mukaan kasvatettu. Omat lapsemme elävät jo toisenlaisessa maailmassa. Me olemme kuin aallonjakajalla. Katsomme äitiemme maailmaan, se on jossain korvien välissämme. Katsomme lastemme maailmaan ja siinä olemme reaaliajassa läsnä. Minä olen tyytyväinen tästä uudesta maailmasta, jossa voi halata ja hassutella ilman, että heti supistaan selän takana.
Anteeksi äidit, ymmärrän teidän pienen maailmanne, olette selvinneet siinä hyvin. Mutta tyttärillenne ei riitä se "mitä oli ennen". Ja sitä paitsi ei ole meidän vikamme, jos koulutitte ja annoitte meille mahdollisuuden. Se ei anna oikeutta pitää meitä kiinni hamaan hautaan asti. Toivottavasti itselläni on järki päässä kun olen äitini ikäinen ja osaan iloita jälkeläisten onnistumisista. Onhan siinä pikkuisen minullakin osaa, ilman minua ei heitä olisi ;D
Meidän täytyy tanssia kuin trapetsilla välillä kallistuen äidin suuntaan välillä lasten suuntaan ja olla välillä itselleenkin ystävällinen. Suosittelen kuitenkin kaikesta huolimatta olemaan äidille kiltti vaikka kuinka sisällä kuohuis sappi. Itsellemme teemme suurimman vääryyden suututtaessamme hänet. Saamme vain huonon omantunnon. Minä kuten jo jossain sanoin aijon olla äidilleni aivan yhtä kiltti kuin aina ennenkin. Mutta nyt on vain se ero etten soita ennen kuin hän on sen tehnyt ensin. Eräs kysyi mitä jos äitisi joutuu sairaaalaan niin soitatko sitten? Sanoin soittavani vain kerran. Hän oli kerran aikoinaan sairaalassa niin minä soitin sinne joka päivä. Nyt on muiden vuoro. Varsinkin näiden poikien.
Tee omat ratkaisut itse tuntemuksiesi mukaan, mutta muista, että olet aikuinen, et lapsi. Vaikka äitisi lapsi oletkin. Äitisi on tainnut unohtaa, että olet aikuinen. Kysypä häneltä joskus, miten hän 60 ikäisenä suhtautui omaan äitiinsä? Kohdeltiinko häntäkin silloin lapsena?
Kysyn kuitenkin yhtä asiaa: miksi äidille pitää olla kiltti? Lasta käsketään olemaan kiltti, aikuinen ymmärtää että on myös negatiivisia tunteita ja ne eivät ole kiellettyjä. Jos syynä on syyllisyyden välttäminen on äitisi todella osannut sinut syylliseksi kasvattaa.
Jatkaisin mielelläni tätä keskustelua, mutta muutama päivä menee ilman nettiyhteyttä. Täytyypä sitten tarkistaa, miten juttu jatkuu.
Tsemppiä kaikki suomalaiset, äidistään irti tahtovat naiset. Hengessä mukana ja irtipäässeenä.
jutussa. Naurettavaa touhua. Kysynpä sitä häneltä laitan paperille muistiin... En nimittäin soita ennen kuin hän on soittanut. Sitä en anna periksi. Olen päättänyt etten soita ja sen pidän tälläkertaa. Olen nimittäin aikasemminkin päättänt että nyt saa olla laitimmainen kerta, Mutta mitäs sinä sanoitkaan minä rupesin pikkulapseksi jälleen ja soitin niin kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Taas menin omaan vipuuni. Nyt olen täällä saanut niin hyviä neuvoja etten voi olla kysymättä häneltä suoraan. Jos ei äitini soita Heinäkuun aikana niin saatte odotella uutta avaustani jonkun aikaa. Varmasti teitä kiinnostaa kuulla miten hommat suju? Kyllähän toi napanuora on jo aika katkaista tässäiässä.
En parermmin enään voi hänestä sanoa. Jos uskaltaisin kaikki täällä kirjoittaa ulos niin nauraisitte itsenne kipeiksi. En siksi uskalla kun suku voi olla kuulolla.
Voitte vain kuvitella mielessänne kuinka äitini oli koko pitkän talven hiljaa. Kysyin kun soitin onko hän ollut terveenä? Lohduttelin häntä kun oli jotain ikävää tapahtunut. Nauratteko minulle? Minähän se olen ollut joka lohdutti. En minä ole koskaan voinut mennä äidilleni soittamaan ja valittamaan asioistani. Vastaus on kylmästi itsehän olet valinnut elämäsi.. Siinä on minulle heitetty luukurkkuun kerralla. Hän ei ole itse valinnut elämäänsä se olen vain minä. Poijat kansanurhokkaat. Ovat säälittäviä raukkoja jos tulee ero.Eihän se voi äidin kultapojujen vika olla ehei.. ne on ne naiset jotka ovat niin kelvottomia että hyvä vaan kun lähtivät..! Äidistäni ne naiset ovat pelkkiä luuskia. Mikä on luuska? Minä en tiedä valitettavasti, vaikka äitini tytär olenkin. Poikasille täytyy aina lähettää isoseteli kun tulee syntymäpäivien aika. Minun syntymäpäiväni voi hyvin unohtaa olenhan se ("luuska? Hyvä että pysyn nahoissani minun lista on niin pitkä että täytyy varmaan mennä se hänelle lukemaan. Hän voi lyödä puhelimen korvaani niin lujaa että kaikuu vielä seuraavana vuonna aivoissa. Minun on pakko lukea lista niin monta kertaa että lopetan nauramasta tälle. Etten vaan missääntapauksessa naura kesken luvun.
kyllä se siitä...
Sain sen käsityksen lukiessani ketjua, että pidätte vanhempien kunnioitusta liiallisena Suomessa.
Olen tästä eri mieltä.
Siihen aikaan, kun asuttiin kolme, jopa neljä sukupolvea samassa huushollissa, ja vanhempien mielipiteitä kunnioitettiin, ei ollut niin törkeätä käytöstä perheiden sisällä kuin nyt ydinperheiden aikaan. Oli pakko ottaa huomioon vähän muutakin, kuin omat halunsa ja himonsa. Se on oikein ja inhimillistä, että vanhempia kunnioitetaan. Muissa maissa kunnioitusta vanhempia kohtaan on paljon enemmän, Kiina, Japani, Italia, Ranska, Espanja, ainakin omien kokemusteni mukaan.
Jos luulette, että voitte jättää vanhempanne yksin, ja luulette, ettei teille vuorostaan käy samoin, erehdytte. Eräänä päivänä muistatte tämän.
heillä joilla on yksilapsi ja sekin ulkomailla.
Tälläisissä kuten minun tapauksessani äidillämme on paljon lapsia ympäri Suomea ja Ruotsia. Siksi varman äitimme luulee että pojat viimekädessä ovat he jotka tulevat hänen luokseen kun jotain apua tarvitaan. Minä olen aivan varma etteivät korvaansa lotkauta. He ajattelevat että onhan niitä likkoja siellä lähellä ihan yllinkyllin.
Minun siskot mielistelee aina kauheesti kun päivät lähestyy. He ovat olleet monta kuukautta hiljaa, eivät edes aina muista muiden päiviä ajallaan, vaikka ovat ilmottautuneet ajoissa. Kah kummaa että tietävät oman päivänsä? Siellä ne lirkuttelee ja tulee kylään viikkoa ennen päiviään. Ettei varmasti pääsisi unohtumaan.
Kuulua tähän mielistelijä ryhmään. En koskaan ole sitä ajatellut et toinen näkis sen noin. Mut jos sitä ajattelee sillai niin kyl määkin rupeisin aatteleen samoin.
minnekkään? Sinua kaivataan täällä... ;-)..
.......?