Tässä taas mun yksi novelli. Käykö tällä palstalla enää loistavat kriitikot/novellistit! Aleksi13, Rêveuse ja chapeau? ei oo kuulunu kenestäkään mitään pitkään aikaan...
palautetta tarvitsen taas.
omasta mielestäni ei niin hyvä(ehkä jollain tavalla naiivi)novelli, mutta olis kiva kuulla, mitä lukija sanoo.
-Angie-
Juna jarruttaa lähiön pysäkille. En nosta katsettani maasta. Ajatukseni liikkuu sinussa, kun leimautan matkakorttini pömpeliin. Hiukseni haisee tupakalle ja takistani on irronnut nappi. Näytän säälittävältä muiden ihmisten silmissä ja tunnen katseita perässäni.
Sisäinen moraalini on suuri - olin esittänyt jotain, mitä en kuitenkaan ollut. Tein sen vain pelastaakseni itseni ja tajusin, etten ollut tehnyt oikeaa ratkaisua - oikeaa päätöstä tilanteeseen. Sinä kuitenkin kunnioitit minua, vaikka oma mieleni oli minulle sanonutkin, etten tehnyt oikein. Ja kaiken tämän minä lopulta kuitenkin pistin klassisen alkoholin syyksi. Niin naurettava syy, mihin pystyi pakenemaan tosipaikan tullen.
Minä olin muokannut siitä hetkestä sen, miksi en ollut sen halunnut päättyvän. Sillä hetkellä olin antanut kaikkeni, mutten sydäntäni - se kuitenkin kuului minulle tuon läheisen, intiimin hetken aikana. Me halasimme ja sinä puhuit kauniita, en luottanut itseeni, enkä osannut ilmaista aitoja ajatuksiani. Käytökseni ei ollut yhtään minun tapaistani.
Sattui ja paljon. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeeksi tuntenut ahdistusta jonkun henkilön vuoksi. Olin varmaan satuttanut sinua aluksi pahemmalla tavalla. Kaikki kostautui minulle tai siltä minusta tuntui. Tupakasta oli tullut jo tapa - ennen se oli vain pakenemista todellisuudesta. Nyt tupakka taisi olla itseluottamukseni kulmakivi.
Junasta päästyäni vedin sauhut itseeni. Pystyin kuvittelemaan tervan ja nikotiinin valuvan kurkustani alas aina keuhkoihin asti. Olin kadottanut niin paljon: sellaiset asiat, jotka ennen olivat minulle tärkeitä, eivät olleet enää ja sellaiset asiat, jotka olivat luoneet elämälleni merkityksen, eivät olleet enää kuin elämäni taustatekijöitä - ne olivat muokanneet minusta tämän hirviön.
Turhaa kauhistelin muita ja arvostelin heidän käytöstään - olin samaa kastia: tässä vaiheessa äitini olisi muistuttanut minua, ettemme elä enää sääty-yhteiskunnassa. Minä kuitenkin olin elänyt ja tavallaan pitänyt itseäni suuremmassa arvossa kuin niitä, jotka kuvittelivat olevan minua suurempiarvoisia. Olin ehkä leijunut pilvissä ja tipahtanut sieltä ryminällä alas - tyypillistä minulle.
Silti näin asioita kirkkaammin - se johtui sinusta. Vaikka olin ollut kovinkin sekaisin tunne-elämässäni ja olin sekoittanut sitä sinun avullasi vain entistä enemmän - olin sinun ansiostasi huomannut, että olin elänyt tähän asti tiettyä välivaihetta - sellainen välimaasto, jossa on rauha kaiken sodan keskellä.
Oli aika julistaa rauhansopimus, vaikkei se tyydyttäisikään kaikkia sodassa olleita osapuolia. Kaikki kärsisivät. Itsekkäästi ajatellen se olin minä joka kärsi eniten. En osannut edes ottaa muita huomioon niin kuin ennen.
Petri kävelee minua vastaan vakavana. Näen hänet jo kaukaa ja vedän viimeiset sauhut jo filtterin saavuttamasta tupakasta. Minua jännittää. Keskustelumme on alkukankeutta ja pohdimme, minne menisimme juttelemaan. Päädymme pubiin, jossa ollaan usein aloiteltu iltaa tyttöporukalla. Kumpikaan meistä ei tilaa mitään, vaan istumme alas polttamaan syöpäläisille merkatulle alueelle. Hymy valahtaa kasvoilleni, kun näen Petrin kuopan leuassa, mutta koetan peitellä ilmeeni, koska tahdon että keskustelemme vakavia. Mielessäni kuitenkin nauran lämpimästi. "Anu, mitä sä mietit?", Petri kysyy. Petri varmaan luulee, että jää pitää rikkoa, jotta pääsee minun ajatuksiini - hymähdän mielessäni. Hän luulee, että olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen, joka ei koskaan kerro ajatuksiaan ja joka kuitenkin ajattelee ja paljon. Toisaalta Petri on kovin erilainen kuin minä. Hän halusi olla kaikessa esillä ja kaikessa mukana ja kaikkien piti pitää hänestä ja kaikkien piti ihailla häntä. Itse en ollut sellaista esiintyvää tyyppiä. Muutenkin minua häiritsi meidän suhteessamme se, että Petri jaksoi ja jaksoi puhua itsestään. Minä vain kuuntelin ja jouduin aina vähän väliä kommentoimaan ja nyökkäilemään, että "hmm.. sellainen höpönassu sinä olet". Olisin halunnut, että Petri olisi ollut edes vähän kiinnostunut minusta itsestäni, ettei minun olisi pitänyt tolkuttaa Petrille omia puoliani vilkkuvana mainosvalona katso-miten-ihana-minä-olen-tyyliin. En ollut aikasemmin törmännyt tyyppiin, joka puhui vain itsestään.
"En mä oikeen tiedä tuleeko tästä mitään..", aloitin ja Petri nojautui taaksepäin istuessaan minua vastapäätä. "Anna, kun mä selitän", hän sanoi. Yritin vielä sanoa jotain väliin, kunnes puheripuli alkoi. Jälleen kerran suunniteltu juttu: Petri puhuisi ja puhuisi niin kauan, etten oikeastaan tietäisi mistä puhuimmekaan, enkä enää pystyisi kommentoimaankaan mitään, koska en löytäisi enää omia ajatuksiani. Tämän kolmen kuukauden aikana oli senkin oppinut, että Petrillä oli tapana hukuttaa ja sekoittaa minun omat ajatukseni - syöttää päähäni sanoja niin, että luulisin niiden olevan omiani. Puhelahjat omaava mies on kiero.
Puheripulin päätyttyä sain minäkin oman vuoroni; mumisin vain jotain - ei ihmekään, että mies piti minua hiljaisena. Ei minulla ollut sanottavaa: Petri oli kertonut juurta jaksaen millainen meidän suhteemme oli - ainut mitä pystyin tekemään oli myöntäminen. En halunnut ryhtyä pohtimaan ongelmia - Petristä suhteessamme ei ollut ongelmia, ainut ongelma hänestä olin minä ajatuksineni. Tavallaan Petri oli oikeassa, koska minähän se pohdin koko ajan, sovimmeko me yhteen ja oliko tämä oikein. Sen tiesin, etten ollut niin ihastunut, vaikka olisin halunnut olla. Koetin väkisin vääntää suhteesta jotain positiivista aikaan. Nyt en enää järkkyisi.
Petri taisteli minusta: annoin hänelle pikkusormen, vaikka tiesin, että se olisi turhaa - halusin miehelle hyvän mielen ja positiivisen kuvan. Petrihän ei tiennyt, että olin tavannut sinut.
Pubista poistuttuamme menin omiin ajatuksiini ja Petri koetti saada minusta ulos sanoja, varmaankin kauniita sanoja, mutten minä halunnut ruokita häntä niillä. Se oli peliä, josta minä selviäisin voittajana, mutta uskottelin, että se päättyisi tasapeliin, ja että molemmat voisivat olla tyytyväisiä. Junan saavuttua jälleen kerran pysäkille Petri ei enää voinut mitään. Me erosimme ystävinä, halasimme ja viimeisen kerran pussasimme. Pusu vei jalat alta, enkä voinut seuraavaan viiteen minuttiin ajatella muuta kuin suukkoamme.
Palattuani takaisin todellisuuteen ahdistukseni oli taas huipussa, vaikka olin helpottunut Petrin tapaamisesta. Kaipasin sinua ja mietin, mitä ajattelit minusta. Tuskin mitään erikoisempaa, tuumin ja toivoin, että olin väärässä.
Kotiin tultuani kiiruhdin parvekkeelle selvittämään ajatuksiani ja kaikkea, mitä oli tapahtunut. Et varmaan ottaisi minuun yhteyttä - tiesin sen - silti minulla oli onnen hetki mielessäni, koska olin joskus tavannut sinut ja ihastunut. Punnitsin mielessäni monia vaihtoehtoja: tunteeni olivat ristiriitaisia, koska olin sinulle vihanen ja silti niin iloinen, että olit herättänyt minussa sen tunteen, jota olin kaivannut.
Sytytin tupakka-askini viimeisen tupakan ja rauhotuin. Suljin silmäni ja kuvittelin, millaista olisi jos nyt vain kaikki lakkaisivat olemasta. Samassa kännykkäni herättää minut valveunestani. Tupakka huulillani mumisen puhelimeen jotain. Langan päässä on Petri.
palautetta tarvitsen taas.
omasta mielestäni ei niin hyvä(ehkä jollain tavalla naiivi)novelli, mutta olis kiva kuulla, mitä lukija sanoo.
-Angie-
Juna jarruttaa lähiön pysäkille. En nosta katsettani maasta. Ajatukseni liikkuu sinussa, kun leimautan matkakorttini pömpeliin. Hiukseni haisee tupakalle ja takistani on irronnut nappi. Näytän säälittävältä muiden ihmisten silmissä ja tunnen katseita perässäni.
Sisäinen moraalini on suuri - olin esittänyt jotain, mitä en kuitenkaan ollut. Tein sen vain pelastaakseni itseni ja tajusin, etten ollut tehnyt oikeaa ratkaisua - oikeaa päätöstä tilanteeseen. Sinä kuitenkin kunnioitit minua, vaikka oma mieleni oli minulle sanonutkin, etten tehnyt oikein. Ja kaiken tämän minä lopulta kuitenkin pistin klassisen alkoholin syyksi. Niin naurettava syy, mihin pystyi pakenemaan tosipaikan tullen.
Minä olin muokannut siitä hetkestä sen, miksi en ollut sen halunnut päättyvän. Sillä hetkellä olin antanut kaikkeni, mutten sydäntäni - se kuitenkin kuului minulle tuon läheisen, intiimin hetken aikana. Me halasimme ja sinä puhuit kauniita, en luottanut itseeni, enkä osannut ilmaista aitoja ajatuksiani. Käytökseni ei ollut yhtään minun tapaistani.
Sattui ja paljon. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeeksi tuntenut ahdistusta jonkun henkilön vuoksi. Olin varmaan satuttanut sinua aluksi pahemmalla tavalla. Kaikki kostautui minulle tai siltä minusta tuntui. Tupakasta oli tullut jo tapa - ennen se oli vain pakenemista todellisuudesta. Nyt tupakka taisi olla itseluottamukseni kulmakivi.
Junasta päästyäni vedin sauhut itseeni. Pystyin kuvittelemaan tervan ja nikotiinin valuvan kurkustani alas aina keuhkoihin asti. Olin kadottanut niin paljon: sellaiset asiat, jotka ennen olivat minulle tärkeitä, eivät olleet enää ja sellaiset asiat, jotka olivat luoneet elämälleni merkityksen, eivät olleet enää kuin elämäni taustatekijöitä - ne olivat muokanneet minusta tämän hirviön.
Turhaa kauhistelin muita ja arvostelin heidän käytöstään - olin samaa kastia: tässä vaiheessa äitini olisi muistuttanut minua, ettemme elä enää sääty-yhteiskunnassa. Minä kuitenkin olin elänyt ja tavallaan pitänyt itseäni suuremmassa arvossa kuin niitä, jotka kuvittelivat olevan minua suurempiarvoisia. Olin ehkä leijunut pilvissä ja tipahtanut sieltä ryminällä alas - tyypillistä minulle.
Silti näin asioita kirkkaammin - se johtui sinusta. Vaikka olin ollut kovinkin sekaisin tunne-elämässäni ja olin sekoittanut sitä sinun avullasi vain entistä enemmän - olin sinun ansiostasi huomannut, että olin elänyt tähän asti tiettyä välivaihetta - sellainen välimaasto, jossa on rauha kaiken sodan keskellä.
Oli aika julistaa rauhansopimus, vaikkei se tyydyttäisikään kaikkia sodassa olleita osapuolia. Kaikki kärsisivät. Itsekkäästi ajatellen se olin minä joka kärsi eniten. En osannut edes ottaa muita huomioon niin kuin ennen.
Petri kävelee minua vastaan vakavana. Näen hänet jo kaukaa ja vedän viimeiset sauhut jo filtterin saavuttamasta tupakasta. Minua jännittää. Keskustelumme on alkukankeutta ja pohdimme, minne menisimme juttelemaan. Päädymme pubiin, jossa ollaan usein aloiteltu iltaa tyttöporukalla. Kumpikaan meistä ei tilaa mitään, vaan istumme alas polttamaan syöpäläisille merkatulle alueelle. Hymy valahtaa kasvoilleni, kun näen Petrin kuopan leuassa, mutta koetan peitellä ilmeeni, koska tahdon että keskustelemme vakavia. Mielessäni kuitenkin nauran lämpimästi. "Anu, mitä sä mietit?", Petri kysyy. Petri varmaan luulee, että jää pitää rikkoa, jotta pääsee minun ajatuksiini - hymähdän mielessäni. Hän luulee, että olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen, joka ei koskaan kerro ajatuksiaan ja joka kuitenkin ajattelee ja paljon. Toisaalta Petri on kovin erilainen kuin minä. Hän halusi olla kaikessa esillä ja kaikessa mukana ja kaikkien piti pitää hänestä ja kaikkien piti ihailla häntä. Itse en ollut sellaista esiintyvää tyyppiä. Muutenkin minua häiritsi meidän suhteessamme se, että Petri jaksoi ja jaksoi puhua itsestään. Minä vain kuuntelin ja jouduin aina vähän väliä kommentoimaan ja nyökkäilemään, että "hmm.. sellainen höpönassu sinä olet". Olisin halunnut, että Petri olisi ollut edes vähän kiinnostunut minusta itsestäni, ettei minun olisi pitänyt tolkuttaa Petrille omia puoliani vilkkuvana mainosvalona katso-miten-ihana-minä-olen-tyyliin. En ollut aikasemmin törmännyt tyyppiin, joka puhui vain itsestään.
"En mä oikeen tiedä tuleeko tästä mitään..", aloitin ja Petri nojautui taaksepäin istuessaan minua vastapäätä. "Anna, kun mä selitän", hän sanoi. Yritin vielä sanoa jotain väliin, kunnes puheripuli alkoi. Jälleen kerran suunniteltu juttu: Petri puhuisi ja puhuisi niin kauan, etten oikeastaan tietäisi mistä puhuimmekaan, enkä enää pystyisi kommentoimaankaan mitään, koska en löytäisi enää omia ajatuksiani. Tämän kolmen kuukauden aikana oli senkin oppinut, että Petrillä oli tapana hukuttaa ja sekoittaa minun omat ajatukseni - syöttää päähäni sanoja niin, että luulisin niiden olevan omiani. Puhelahjat omaava mies on kiero.
Puheripulin päätyttyä sain minäkin oman vuoroni; mumisin vain jotain - ei ihmekään, että mies piti minua hiljaisena. Ei minulla ollut sanottavaa: Petri oli kertonut juurta jaksaen millainen meidän suhteemme oli - ainut mitä pystyin tekemään oli myöntäminen. En halunnut ryhtyä pohtimaan ongelmia - Petristä suhteessamme ei ollut ongelmia, ainut ongelma hänestä olin minä ajatuksineni. Tavallaan Petri oli oikeassa, koska minähän se pohdin koko ajan, sovimmeko me yhteen ja oliko tämä oikein. Sen tiesin, etten ollut niin ihastunut, vaikka olisin halunnut olla. Koetin väkisin vääntää suhteesta jotain positiivista aikaan. Nyt en enää järkkyisi.
Petri taisteli minusta: annoin hänelle pikkusormen, vaikka tiesin, että se olisi turhaa - halusin miehelle hyvän mielen ja positiivisen kuvan. Petrihän ei tiennyt, että olin tavannut sinut.
Pubista poistuttuamme menin omiin ajatuksiini ja Petri koetti saada minusta ulos sanoja, varmaankin kauniita sanoja, mutten minä halunnut ruokita häntä niillä. Se oli peliä, josta minä selviäisin voittajana, mutta uskottelin, että se päättyisi tasapeliin, ja että molemmat voisivat olla tyytyväisiä. Junan saavuttua jälleen kerran pysäkille Petri ei enää voinut mitään. Me erosimme ystävinä, halasimme ja viimeisen kerran pussasimme. Pusu vei jalat alta, enkä voinut seuraavaan viiteen minuttiin ajatella muuta kuin suukkoamme.
Palattuani takaisin todellisuuteen ahdistukseni oli taas huipussa, vaikka olin helpottunut Petrin tapaamisesta. Kaipasin sinua ja mietin, mitä ajattelit minusta. Tuskin mitään erikoisempaa, tuumin ja toivoin, että olin väärässä.
Kotiin tultuani kiiruhdin parvekkeelle selvittämään ajatuksiani ja kaikkea, mitä oli tapahtunut. Et varmaan ottaisi minuun yhteyttä - tiesin sen - silti minulla oli onnen hetki mielessäni, koska olin joskus tavannut sinut ja ihastunut. Punnitsin mielessäni monia vaihtoehtoja: tunteeni olivat ristiriitaisia, koska olin sinulle vihanen ja silti niin iloinen, että olit herättänyt minussa sen tunteen, jota olin kaivannut.
Sytytin tupakka-askini viimeisen tupakan ja rauhotuin. Suljin silmäni ja kuvittelin, millaista olisi jos nyt vain kaikki lakkaisivat olemasta. Samassa kännykkäni herättää minut valveunestani. Tupakka huulillani mumisen puhelimeen jotain. Langan päässä on Petri.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä en kommentoi kieliopillisia seikkoja, koska omissakin teksteissä vilisee niitä ihan tarpeeksi. Eli en voi sanoa, mikä on oikein, mikä taas väärin kirjoitettu.
Tekstiin pääsi hyvin sisälle, mä voin kuvitella paikan ihmisineen ja liikkeineen, vilkkaan bussipysäkin, jossa astelee nuori nainen rennoissa vaatteissa tupakka suunpielessä. Se teksti oli tosi elävää.
Mutta se loppui kesken, tai ehkä jos sitä olisi jatkanut, olisi juoni alkanut junnaamaan paikallaan.. mene ja tiedä..
Ihailtavaa on roolihahmosi tavoite erota kauniisti, surullista että hän ei voi lähteä poikaystävänsä varjosta ja sanoa omia mielipiteitään, olen joskus kuullut perheväkivallan olevan tuollaista "mies saa naisen tajuamaan, että kaikki on vain hänen syytään", onkohan tässä tekstissä vaikutteita sellaisesta?
Välissä tekstisi oli hiukan töksähtelevää, ainakin alussa, mutta parani loppua kohden. Hmm, tai sitten mä olin niin uppoutunut sisältöön, etten edes enää huomannut! :)
Kiitos tekstistä, ehkä kirjoitat lähiaikoina jotain muutakin?!? :)
Vastaukseksi kysymykseesi: Kyllähän minä täällä silloin tällöin käyn lukaisemassa. Vaan aina ei ole aikaa kehittää mitään rakentavaa kritiikkiä kenellekään, ja samalla kun täytyy yrittää käydä omaa taisteluaan omien kirjoitustensa kanssa. *naurahdus* Minä olen perfektionisti.
Mutta. Minusta olet kehittynyt ilmaisussasi. Rikkaampaa kieltä, ei ehkä ihan tyylipuhdasta, mutta sellaista, luettavaa. Sellaista, että jaksaa lukea ja että syntyy värikkäitä henkilökuvia ja todellisenkaltaista dialogia. Ja minä pidin noista pienistä kuvainnollisista vertauksista. Naishenkilön olit kuvannut hyvin, mieshahmon ja tuon salaperäisen "sinän" hiukan pinnallisemmin, mutta toimii tyylikeinona tuossa. En minä mitään vikaa tässä keksi. Hyvä novelli, hyvästä aiheestakin. Eikä turhan teiniä. *hymynen*
Ja pakko mainita, mitään parempaa ilmaisua kuin "pömpeli" sille matkakortin lukijalle en ole vielä kuullutkaan. :)
Kyllä minäkin täällä vielä pistäydyn silloin tällöin, mutta mitään omaa julkaisukelpoista en vain ole saanut aikaiseksi (enhän keksi edes otsikkoja näihin palautteisiin). Mitä nyt tuonne runot-osastolle pistin joku aika sitten yhden vapaamittaisen runon irvikuvan jota sittemmin on tullut kaduttua. Katotaan sitten, kun muusani suostuu antamaan taas sen 600 sanaa...
Mutta novelliisi; eihän se nyt niin naiivi ollut. Muuten taas kerran ihan sujuvaa tekstiä, mutta nuo viivalla katkotut lauseet toisinaan häiritsivät. Kannattaa aina harkita, missä tilanteissa tuota lauseyhdysviivaa käyttää. Eli voisiko viivan vaikka vaihtaa pisteeksi ja lauseenpuoliskot erottaa omiksi lauseikseen, tai sitten ehkä miettiä viivan paikkaamista jollain konjunktiolla. Tuo noin yleisesti vaan, mutta vielä suurennuslasin alta muutaman silmiinpistävä lause;
"Sisäinen moraalini on suuri - olin esittänyt jotain, mitä en kuitenkaan ollut."
Tämä lause tuntui jotenkin oudolta. (Preesens -> perfekti ?) Ehkä 'moraali' -sanan tilalle sopisi paremmin joku muu mitä nyt ei tule mieleen, tai sitten lauserakenne voisi olla toinen, esim.
"Sisäinen moraalini vaati minua tilille - olin esittänyt jotain, mitä en kuitenkaan ollut."
"Ja kaiken tämän minä lopulta kuitenkin pistin klassisen alkoholin syyksi. Niin naurettava syy, mihin pystyi pakenemaan tosipaikan tullen. "
Tuosta jälkimmäisen lauseen olisi voinut jättää poiskin, tai sitten ilmaista vähän toisin... kuten nyt vaikka näin:
"Ja kaiken tämän minä lopulta pistin klassisen alkoholin syyksi. Sitä oli niin naurettavan helppo syyttää kaikesta."
Pikkuseikkoja nämä vaan.. Tärkeintähän tarinassa on mielenkiinto ja sujuvuus, missä kyllä onnistut. Silloinhan teksti on sujuvaa kun se 'virtaa' mielen läpi sitä lukiessa... eli, eh, lause "Minä olin muokannut siitä hetkestä sen, miksi en ollut sen halunnut päättyvän." voisi tällaisessa tapauksessa olla eräänlainen pienimuotoinen koski. :)
Huomaan, että muu kopla on jo ehättänyt kommentoida. Tiedättekös, minun pitäisi parhaillaan työstää esitystä aiheesta "Euroopan Unionin tulevaisuus", mutta livistän hetkeksi tänne. Mutta mitä minä omia vaivojani valittelemaan. Pois se minusta, kaikkihan me rakastamme koulua!
Tekstistä: Toi jotenkin kummasti mieleeni sen, mitä kuulee sanottavan Woody Allenin elokuvista; päähenkilön sisäisten ajatusten pallottelua, tietynlaista monologia. Tosin Allen kai vielä narisee ja marisee lisäksi.
Ehkä jäin silti vielä kaipaamaan jotain tapahtumista tai jotain enemmän kuin vain hivenen kuivakkaa ajatusvirtaa. Tämä rakentavuuden puolesta.
Minä pidin tuosta asetelmasta, miten päähenkilö on tukalassa tilanteessa ilmeisen narsistin liimautuessa häneen kiinni. Omaperäistä. Ja kuten Rêveuse totesi, ei mitään teiniä.
Rêveuselle: perfektionisti rakentaa itse oman helvettinsä, vai mitä mieltä olet? Viilaamisen ja epävarmuuden helvetin.
Tuo mitä Aleksi13 sanoi viiva-ajatuksista pisti minunkin silmääni. Niitä oli käytetty liikaa.
Sitten mietin, että millainen rooli tupakan polttamisella on ajatustyössä. Pitää vetää kessua joka välissä. Tuntuu jonkinlaiselta draaman lainalaisuudelta.
Mutta kokonaisuutena kelpo novelli.
Kyllä, perfektionismilla rakentaa oman pienen helvettinsä, joka sitten purkautuu turhautumisena : Jotakin pitäisi parantaa aina vain, mutta kun tarpeeksi kauan tuijottaa samaa tekstiä, sitä alkaa väkisinkin inhota. Ja sen jälkeen alkaa tuntua siltä, ettei sitä tekelettä voi arvostaa enää kukaan muukaan.
Huomattu noiden ylioppilasaineiden, joita minä sitten inhoan yli kaiken, harjoittelussa hiljattain.Siinä on perfektionismi, laskelmointi, huipussaan, ja luovuudelle ei sitten juuri sijaa jääkään. Pitää olla hauska, mutta oikealla, kultivoituneella tavalla. Pitää olla omaperäinen, muttei toki liian omaperäinen. Yritä siinä sitten.
Ja minähän haluan sen laudaturin...silti *hymynen*
Aah.. kouluaineiden kirjoittaminen voi olla yhtä helvettiä. Aina se ristiriita siitä, kirjoittaakko rohkeasti ja yrittää samalla saada aikaan jotain uutta kenties hienoakin, vai tyytyäkö vain turvalliseen, konemaiseen teknisen taitavuuden tavoitteluun opettajien miellyttämiseksi (noh, onhan niitä hyviäkin opettajia).
Minäkin ajattelin joskus (ja toisinaan yhä) vähän samoin kuin sinä; tarkastelin loputtomiin omia kirjoituksiani ja etsin kaikkia mahdollisia virheitä, mietin aivan liikaa mitä lukija minusta ajattelisi; miettisikö hän tekstin todenperäisyyttä ja motiiveja; muodostaisiko hän minusta kuvan mieleensä kirjoitusteni perusteella? Ja aina lopulta vihasin omia tuotoksiani.
Sitten, jossain vaiheessa vain lakkasin välittämästä. Osasyynä saattoi olla kouluarvosanojen pomppiminen ylös-alas vaikka omasta mielestäni kirjoitin jatkuvasti samantasoisesti. 'Vittuako tällä on väliä?' ajattelin, ja aloin vähitellen ottaa rennommin. En tiedä, tuliko minusta sittemmin sen parempaa kirjoittajaa, mutta ainakin jollain tasolla onnellisempi. Aloin ymmärtää, ettei jokaisen tekstinpätkän tarvinnut olla täydellisyyteen hiottu, tai edes kirjoittajansa eduksi. Riitti kun muutama oli. :)
"Ja minähän haluan sen laudaturin...silti"
Laudatur... niin, omalla kohdalla äikän yo-kirjoitukset (kyllä, minä olen niin vanha) tais olla ainut kerta koulussa (tai koskaan muutenkaan) kun yritin tosissaan pistää kaikki peliin. Eikä se kirjoittaminen sitten niin vaikeaa ollutkaan, joskin hieman palkitsevampaa. ;)
Ja mitä nyt olen tällä palstalla sinua lukenut, uskoisin tuon ällän saavuttamisen olevan hyvin paljon mahdollista (vaikka tutkimattomia ovatkin ylioppilaslautakunnan tiet). Ole luova, sovella opittua, äläkä unohda uskoa itseesi.
Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.
Mikäpä kouluaineissa/koulutyössä ylipäätäänkään jaksaisi kiinnostaa... Varsinkaan, kun itselläni on menossa tämä "vaarallinen" abivuosi, jolloin kaikki muu on paljon mielenkiintoisempaa kuin opiskeleminen... *hymynen*
Mutta se olen huomannut, että saan sen saman arvosanan, panostin kirjoittamiseen taikka sitten en. Ja jokaiselta opettajalta. Joten sitä kai voisi kutsua tasaiseksi kirjoittamiseksi. Toisaalta, minä olen pienestä pitäen osannut muokata tekstejäni juuri sen mukaan, mitä kulloinenkin opettaja haluaa, ja siitä johtuen kärsin välillä liiallisestakin itsevarmuudesta. "On se mennyt aina ennenkin vasemmalla (vaikka minun kai pitäisi sanoa että oikealla...) kädellä huitaisten" Ylioppilaslautakuntaa kun ei pääse etukäteen oikein tutkimaan.
Mutta sen nyt sitten näkee. Jos tuossa "kriittisessä" kokeessa kohdalle osuu joku kiukkuinen, yönsä valvonut, elämäänsä kyllästynyt sensori, niin se on sittenkin vain elämää...
Hienoja neuvojahan sinä kokeneempana annat, mutta kuten sanottu, helpommin sanottu kuin tehty.
Kiitoksia kommenteista ja neuvoista.
On totta, että aina koettaa vaan parantaa ja parantaa ja ainakin minä olen siinä mielessä perfektionisti.
Mitä lukioon tulee, haluun kertoo oman tarinani. Meillä oli ihan hullu äikän maikka, joka ei koskaan ollut tyytyväinen kenenkään kirjotuksiin. Tää opettaja haukku kaikki oppilaat ulkonäöltä ja kirjotustyyliltä - oli kyl mielettömän pätevä!!
Noh, kaikki otti lukiossa tämän opettajan aika vitsillä ja haukku sitä takas, ei tehny tehtäviä, eikä jaksanu lukea kirjojakaan, kun sellasia tehtäviä annettiin.
Mä kuitenkin päätin, että otan sen opettajan vakavasti ja itseasiassa valitsin aina sen kurssit, kun siellä ei loppujen lopuks ollut paljon ihmisiä enää abivuotena, kun kaikki vaihto sen nuoremman ja uudemman opettajan kursseille. Lopulta sitä sai tavallaan yksityisopetusta.
Mua kuitenkin alkoi rasittaa, kun lukioaikana ei enää sellasia kieliopillisia virheitä näkynyt aineissa ja muissa teksteissä, niin silti sain aina siltä opettajalta arvosanoiksi huonoja numeroita. Kumma juttu oli, että se pyysi mua kuitenkin lukemaan aina luokassa mun novellin (se ei antanut kenellekään hyviä numeroita), ja mä sitten posket hehkuen luin omani ja rakastin lukeakin niitä, koska halusin ihmisten kuulevan, mitä kirjotan (esiintymisvietti - ehkä se sama täällä palstalla..).
Motivaatio ei laskenu kuin hetkellisesti - aina sitä pyrki parempaan ja halusi parantaa aineitaan ja aina sai ikäviä numeroita niskaan, jotka ei kannustanu ja toisaalta kannusti yrittämään. Se opettaja kai huomasi, etten ollut sellasta luovuttajatyyppiä ja tavallaan piruili minulle ja käänteispsykologian, jos tuota tapahtumaa sellaiseksi voi sanoa, voimilla se sitten kannusti minua eteenpäin. Kyllä sitä ärräpäitä ja itkuakin väännettiin, ku halusin tunnustusta omille töillensä, eikä saanut sitä.
No koittipa mullakin sitten ne yo-kirjotukset. Istuin siellä sen tuntimäärän, joka oli annettu ja otin rennosti. Ja sieltäpä se sitten pamahti. Äikän opettaja kutsui mut erikseen juttelemaan ja sano, että lähettää mun molemmat aineet laudaturina. Vaikka ne sitten tippuikin (tai siis se toinen, joka arvosteltiin) pisteen vajaaksi siellä lautakunnassa L:sta niin mulle riitti se, että tiesin sen opettajan ajattelevan, että mun aineet tosiaan oli hyviä:)
se oli se kannustavin hetki mulle itselleni ja vein todellakin kiitoskortin sille opettajalle, jota kaikki inhosivat. Se oli loisto-opettaja omalla kummallisella opetusmetodillaan!
Niin ja mitä näihin mun nykyisiin teksteihin tulee, niin en kauheesti enää ajattele mitä kirjotan ja ehkä se kielenhuoltokin jää siinä samassa, kun en jaksa korjauttaa lukemaani. Se on huono juttu. Kuitenki mä nautin siitä, että saan pitää tän kirjottelun mun omana juttuna -se opiskelupaikka, jossa nyt oon ei todellakaan vaadi yhtään äikkää :( kirjottelu on kiva harrastus!:)
(ja anteeksi taas nämä typerästi muodostetut lauseet ja tällanen puhekieli. Mua nukuttaa, enkä jaksa panostaa vaikka tiedän, että tällasta on tylsä lukea. HYVIÄ UNIA TEILLE KAIKILLE!)
ja tsemppiä Rêveuselle niihin yo-kirjotuksiin:)
Kiitoksia.
Ja eiköhän tuolla kirjoituksissa jotenkuten pärjätä.