Olemme mieheni kanssa tunteneet toisemme jo yli 12 vuoden ajan. Rakkaudeksi ystävyys muuttui reilut 6 vuotta sitten ja suhteemme on aina ollut mielestäni erittäin vahvalla pohjalla. Yhdessä olemme asuneet vasta vajaan vuoden, mutta jo ennen yhteenmuuttoa, vietimme kaiken vapaa-aikamme jomman kumman luona asuen. Rakastamme edelleen syvästi toisiamme ja olemme myös toistemme parhaat ystävät. Ja nyt odotamme esikoistamme syntyväksi lokakuun alussa.
Viime aikoina minua on ruvennut huolettamaan, miten tuleva elämänmuutos vaikuttaa parisuhteeseemme. Toisiahan perheenlisäys lähentää, mutta voi myös pahimmassa tapauksessa loitontaa kumppaneita toisistaan. Toisaalta minua hieman harmittaa, että ehdimme asua kahdestaan vain näin vähän aikaa, mutta sitten taas toisaalta... En kuitenkaan luopuisi raskaudestani mistään hinnasta!
Jotenkin tuntuu kauhealta, kun ei tiedä yhtään, miten elämä tulee muuttumaan vauvan synnyttyä! Kaikki tuttavat vaan jaksavat muistuttaa, että sitten se elämä muuttuu ihan totaalisesti, kun vauva syntyy... Ja se pelottaa enemmän kuin uskallankaan edes myöntää. Minä en halua elämän muuttuvan kovin nykyisestä, olen ihan tyytyväinen elämääni ja haluan sen tyytyväisyyden säilyvän. Mutta kun koko ajan päässä pyörii ajatuksia, kysymyksiä, epäilyjä, kauhukuvia, epätoivoa, huolta, väsymystä, vastuu tuntuu painavan jo nyt hartiat lyttyyn...
Ja mikä vaikutus sillä muutoksella tulekaan olemaan parisuhteeseen? Kun kaiken ajan vie uusi perheenjäsen ja loppuaika menee uusien päivärytmien opetteluun? Mihin väliin sitä ehtii parisuhdetta hoivaamaan? Eihän vauva ole pieni kuin hetken aikaa, mutta jos parisuhde ei kestä edes sitä pientä hetkeä? Kamalaa, miten epävarmaksi sitä voikaan tulla muutosten edessä. Niin varmalla pohjalla kuin meidän suhteemme onkin tuntunut olevan, yhtäkkiä ei voikaan olla varma enää mistään.
Minä myönnän olevani yksin näiden ajatusten kanssa, sillä mieheni mielestä asiat ovat kuten ennenkin eikä tulevaisuudessa ole mitään pelättävää. Minusta vähän tuntuu, ettei hän ole vielä edes kunnolla tajunnut, että meille tosiaan tulee vauva. Toki hän on ollut aina neuvolassa ja tutkimuksissa mukana, mutta siltikin, mieheni on loppujen lopuksi niin irrallaan tässä vaiheessa raskautta vauvasta verrattuna minuun, joka kannan ja tunnen kasvavan vauvan joka päivä. Miehelleni koko asia konkretisoituu vasta synnytyksessä, kun hän todella pääsee kosketuksiin vauvan kanssa.
Ehkä nämä pohdiskelut kuuluvat raskauteen tai sitten ovat vain ominaisia minulle, jolla on tapana pohdiskella asioita pohjamutia myöten... :) Ja turhahan sitä varmaan on vielä murehtia tulevia, sillä aikahan sen näyttää, miten elämä lähtee rullaamaan vauvan synnyttyä. Minä vaan olen tällainen ikuinen pohdiskelija, välillä ihan pakko miettiä miettimästä päästyäänkin... :)
Jos jaksoit lukea tänne asti, kiitos siitä. Kunhan taas piti saada hieman purettua myllertävää mieltään... :)
Rv 26 (25 6)
Viime aikoina minua on ruvennut huolettamaan, miten tuleva elämänmuutos vaikuttaa parisuhteeseemme. Toisiahan perheenlisäys lähentää, mutta voi myös pahimmassa tapauksessa loitontaa kumppaneita toisistaan. Toisaalta minua hieman harmittaa, että ehdimme asua kahdestaan vain näin vähän aikaa, mutta sitten taas toisaalta... En kuitenkaan luopuisi raskaudestani mistään hinnasta!
Jotenkin tuntuu kauhealta, kun ei tiedä yhtään, miten elämä tulee muuttumaan vauvan synnyttyä! Kaikki tuttavat vaan jaksavat muistuttaa, että sitten se elämä muuttuu ihan totaalisesti, kun vauva syntyy... Ja se pelottaa enemmän kuin uskallankaan edes myöntää. Minä en halua elämän muuttuvan kovin nykyisestä, olen ihan tyytyväinen elämääni ja haluan sen tyytyväisyyden säilyvän. Mutta kun koko ajan päässä pyörii ajatuksia, kysymyksiä, epäilyjä, kauhukuvia, epätoivoa, huolta, väsymystä, vastuu tuntuu painavan jo nyt hartiat lyttyyn...
Ja mikä vaikutus sillä muutoksella tulekaan olemaan parisuhteeseen? Kun kaiken ajan vie uusi perheenjäsen ja loppuaika menee uusien päivärytmien opetteluun? Mihin väliin sitä ehtii parisuhdetta hoivaamaan? Eihän vauva ole pieni kuin hetken aikaa, mutta jos parisuhde ei kestä edes sitä pientä hetkeä? Kamalaa, miten epävarmaksi sitä voikaan tulla muutosten edessä. Niin varmalla pohjalla kuin meidän suhteemme onkin tuntunut olevan, yhtäkkiä ei voikaan olla varma enää mistään.
Minä myönnän olevani yksin näiden ajatusten kanssa, sillä mieheni mielestä asiat ovat kuten ennenkin eikä tulevaisuudessa ole mitään pelättävää. Minusta vähän tuntuu, ettei hän ole vielä edes kunnolla tajunnut, että meille tosiaan tulee vauva. Toki hän on ollut aina neuvolassa ja tutkimuksissa mukana, mutta siltikin, mieheni on loppujen lopuksi niin irrallaan tässä vaiheessa raskautta vauvasta verrattuna minuun, joka kannan ja tunnen kasvavan vauvan joka päivä. Miehelleni koko asia konkretisoituu vasta synnytyksessä, kun hän todella pääsee kosketuksiin vauvan kanssa.
Ehkä nämä pohdiskelut kuuluvat raskauteen tai sitten ovat vain ominaisia minulle, jolla on tapana pohdiskella asioita pohjamutia myöten... :) Ja turhahan sitä varmaan on vielä murehtia tulevia, sillä aikahan sen näyttää, miten elämä lähtee rullaamaan vauvan synnyttyä. Minä vaan olen tällainen ikuinen pohdiskelija, välillä ihan pakko miettiä miettimästä päästyäänkin... :)
Jos jaksoit lukea tänne asti, kiitos siitä. Kunhan taas piti saada hieman purettua myllertävää mieltään... :)
Rv 26 (25 6)
Vastaukset 22
Vanhimmat
tämän kirjoitin? :) Aivan kuin omasta "kynästäni". Mies on tosiaan sitä mieltä, että mitään hätää ei ole, mutta aivan niinkuin sinustakin, minustakin tuntuu, ettei hän ole vielä tajunnut oikeen koko asiaa. Meidän elämämme tosiaan tulee muuttumaan, ja kuinka paljon on saanut lukea suhteista, jotka on alkanut mennä huonosti pahimman vauvahuuman laskeuduttua... Kun ollaan väsyneitä ja valvottu yö jne...
Olen ehkä vähän itsekäskin, kun ajattelen, että meidän yhteinen aikamme vähenee, ja kun mietin, että nukumme kahdestaan tässä makuuhuoneessa enää muutamia kuukausia!! Toisaalta en kuitenkaan mitään muuta odota niin paljon, kuin sitä että saamme vauvamme syliin...
Mutta luottavaisin mielin vaan. Kukaan ei kuitenkaan, ei isä eikä äiti, halua lastaan pois antaa vaikka suhteen kävisi kuinka. Kaippa ne asiat paikoilleen loksahtavat. Kaippa se on vähän niinkin, että ongelmat vain vaihtavat nimeään. Entiset suhteen riidan aiheet tuntuvat mitättömiltä, mutta toisaalta tilalle on tullut uusia "ongelmia". Mutta toivotaan, että näistä selvitään.
Älä ole huolissasi :) Meillä oli jokseenkin samanlainen asetelma.Ennen teillä oli toisenne,kun lapsi syntyy,teillä on kaikki!!
Jaksamista!!
Se riippuu niin ihmisistä muuttuuko se elämä vai ei.. Siitä, millasia ennakko-odotuksia on uusia asioita kohtaan ja miten on asennoitunut mihinkin. Minua henkkoht ärsyttää paljon kuulla juttuja vauvan tulemisesta, että miten se kuulemma juuri meidän elämäämme tulee muuttamaan, sitten ei kuulemma enää pääse minnekään kahdestaan (no miksei, itse ainakin voin ottaa lastenhoitajaksi tarjoutuvan kaverin välillä avuksi, monet eivät uskalla antaa lastansa pitkään aikaan hoitoon edes vähäksi aikaa..) tai esim. ehdi enää sohvallakaan ikinä istua :O Ihan hirveää liioittelua joittenkin osalta.. olen myös nähnyt, että monet naiset itse ottavat hirveästi paineita siitä äitiydestä eivätkä uskalla antaa isänkään hoitaa lasta (ilman kirjallisia kellonajallisia ohjeita, sitäkin nähneenä..), joten ovat sitten ihan kiinni lapsessa ja eihän sitä omaa aikaa varmasti sitten ole edes sen aamupalan syömisen vertaa ;)
Minä olen vaan niin tottunut siihen vuosien aikana, että ihmiset päivittelevät kaikkea tulevaa elämässäni minulle ja tähän asti olen todennut ne päivittelyt aina turhaksi. Kai sitten kuulun niihin harvoihin (???) joilla on sen verran realistiset odotukset ja ajatukset ettei mikään ole yllättynyt. Ja ehkä kun on kokenut ja kohdannut elämässään todella raskaita asioita, niin nämä nykyiset jutut eivät itsessä tunnu miltään.. Esim. kun puhutaan siitä, miten parisuhde joutuu koetukselle jo pelkästään yhteenmuuton myötä - no ei joutunut.. tai sitten sen alkuhuuman jälkeen eli kun on oltu pari kolme vuotta yhdessä - no ei ole koetuksella ollut edelleenkään vuosien yhteiselon takia :D .. niin ja raskausaikakin kuulemma koettelee suhdetta - no ei ole meillä sekään koetellut, enkä ole edes kärsinyt niistä vaivoista joita minulle jotkut ovat povanneet suureen ääneen alusta alkaen. Olenkin vitsaillut miehelle näistä povauksista, varoitellut nyt siitä sohvalla istumisestakin että pitää nyt istua sohvalla kun vielä kerkeää xD
Että meillä molemmat odottaa ihan rennosti vauvaa ja sillä tunteella että se ei niin hirveästi elämää muuta. Ja turha kenenkään sanoa, että sittenpähän näette että muuttaa.. ei se vaan kaikilla mene niin. Tai ehkä me sitten ollaan niin tylsiä, että kun ei ole näitä kuuluisia "itsekkäitä" menoja muutenkaan mitenkään hirveästi, niin eipä tuo vauva paljoa menemisiin vaikuta.. :)
...kun osaatte ottaa asiat noin rennosti! Olen suorastaan kateellinen! :)
Eipä meilläkään noita "itsekkäitä" menoja ole laisinkaan, joten siinä mielessä emme joudu luopumaan mistään. Se, mitä pelkään, painottuu lähinnä henkiselle puolelle. Ja niin kuin kirjoitin, minä olen meistä se, joka näitä asioita enemmän vatvoo ja pyörittelee mielessään...
Suurimmaksi osaksi olen kyllä luottavainen tulevaisuuden suhteen (mukelokin potkaisi juuri mahassa vahvistukseksi :)), mutta mitä lähemmäs H-hetki tulee, sitä enemmän rupeaa miettimään sitä raskauden jälkeistä aikaa. Uskomatonta, että ainakin nyt tämä raskausaika tuntuu menevän ihan liian nopeasti! :) Ja veikkaanpa, että loppuraskaudessa tuntuu aika suorastaan matelevan... Lainatakseni mieheni sanoja: "Mikään ei ole hyvä, näemmä..." :D
miten se vauvan tulo muuttaa elämää, sitä ei voi mitenkään tajuta minkälaista se sitten oikeasti on, vaikka miten olisi "valmis" äidiksi. Sitten huomaat sen kun olet äiti :)Esim. jos tulee koliikkivauvi niin se saattaa pistää välit ihan uuteen uskoon parisuhteessa univelkojen ja ahdistuksen ja säälin keskellä. Ja sitä ei voi kuvitella, jos ei ole kokenut.
Paitsi jos olet ennustaja :D
Ei kannata ottaa itseensä noita juttuja mitä hoetaan että elämä tulee muuttumaan ja mihinkään ei pääse ( ja suihku on yksi niistä paikoista mihin ei aina pääse) , ne on vaan "valmistelua" tuleville vanhemmille. Liioittelusta ei voi mennä sanomaan kukaan mitään, koska vauvoja on niin erilaisia ja samoin vanhempien elämäntilanteet että toiset ei oikeasti paljon kerkiä sohvalla istumaan ja toiset liiankin kanssa.
Minä esikoisen kohdalla olin sinun kanssa samoilla linjoilla, mutta kylläpä ovat vuodet ja lapsiluvun kasvu muuttaneet kaikkea, välillä on tullut hyviä muutoksia , välillä huonoja. Mutta kaikesta huolimatta onnellisia olemme.
Mitäpä mä just sanoin ja kirjoitin, tällasta se aina on mut ikävää tuotta pettymys povaajille xD Povatkaa vaan jos se mieltänne piristää..
ekan oottelussa, mut oltiin rentoja ja positivisella mielellä, niinkun pitääki.
Tunnustan kuitenkin sen että kyllä se muuttaa elämää paljonkin. Ihan pikkuasiat tekee sen yhteissummana. Lapsenehdoilla eläminen joka päiväisessä arjessa on asia mitä ei osaa ajatella ennen kun sen arki näyttää.
Mutta rennosti kannattaa ottaa tottakai, eikä ressata etukäteen. Ymmärrän silti nämä "ikämamman" selittämät "valmistelut", sitä ne juuri ovat, vaikka ärsyttävätkin. Ne antavat jotain realiteettia pilvilinnojen ja hormonimyllerryksien keskelle.
Mutta kun kaikilla ei ole niitä pilvilinnoja ja hormonimyllerryksiä, kuten heti alussa totesinkin, se riippuu paljon siitä minkälaisia ne ennakko-odotukset ovat.
Ehkä ärsyttävää, mutta juuri niitä realiteetteja sinne/tänne hormonilinnoihin :)
Sitä luuleepi tässäkin raskaudessa että osaa kaiken paremmin kun edellisissä, mutta sitten tiedän kun syntyy, saattaa olla taas ihan erilainen vauva-aika :)
Kyllä meitäkin "valmistellaan" että miten pärjätään 4 lapsen kanssa, ja sitähän ei me voida vielä tietää, toivon mukaan hyvin.
positiivisella mielellä!
Toivottavasti sittenkin kun ennakko-odotukset voivat olla jotain mitä ei pysty ennakoimaan tai odottamaan tai ymmärtämään.
Minua taas ärsyttää ihmiset jotka luulevat tietävänsä asioista jotain ennen kuin ovat itse sen eläneet ja kokeneet.
Olisihan se kamalaa, jos mikään ei elämässä muuttuisi; TE SAATTE VAUVAN! Se on elämän suurimpia ja merkittävimpiä tapahtumia!
En ikinä olisi itsekään kuvitellut miten paljon se muuttaa omaa elämää, arvoja ja tunteita!
Itse olen päiväkodissa töissä ja tottunut hoitamaan kaiken ikäisiä lapsia. Ajattelin, että eipä se oman hoitaminen voi paljon siitä poiketa. Mutta olimpa niiiin väärässä! Tunteet omaa vauvaa kohtaan... Ne on jotain niin voimallista. Siinä katoaa vähäksi aikaa kaikki muu. Jopa se oman parisuhteen miettiminen. Kyllä saa parisuhteenhoito odottaa! Onneksi meidän suhde on ollut niin vahva ja olemme miehen kanssa niin samanlaiset, että jotenkin se on kuulunut asiaan. Mies on oikeastaan ollut tyytyväinen, kun olen viettänyt lasten kanssa niin paljon aikaa -hän huomaa, että lapset voi hyvin. Ja se on tietysti myös hänelle tärkeää.
Itse en olisi voinut kuvitellakaan, että jättäisin pienen vauvan hoitoon.
Sitä ei tosiaankaan voi tietää etukäteen miten paljon se lapsi tosiaankin muuttaa elämää!
Mutta se muutos on positiivista!
Jokainen parisuhde on erilainen mutta voin vain kertoa omasta elämästäni vauvan synnyttyä.
Ensinnäkin voin sen sanoa että huonolla pohjalla olevaa suhdetta vauva tuskin parantaa koska yhteinen aika jää todellakin murto-osaksi siitä mitä se oli ennen vauvaa.Ensimmäiset kuukaudet minusta tuntui että olin ainoastaan äiti...en Elina enkä vaimo. Ei ollut aikaa muuhun. Yöt ja päivät meni rytmin opettelussa, imettämisessä, nukuttamisessa ja vaipottamisessa. Hormoonit heitti mulla häränpyllyä ja mieli oli itkunen joten miéskin sai osansa tuulestani. Onneksi mieheni oli ymmärtäväinen ja päästä purkaukseni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei ollut kahden keskistä aikaa koska ekoina kuukausina vauva saattoi vasta nukahtaa puoliltä öin ellei myöhemminkin ja itse vaan halus laittaa läpät silmille heti kun vaan mahdollista...jotta sais nukkua edes sen pari tuntia ennen syöttöä. Eipä jaksanut seksipuuhatkaan kiinnostaa kuukausiin. Ja muutenkin vastasyntynyt on semmoinen käsissä pyöriteltävä nyytti joten jommalla kummalla oli vauva sylissä ja toinen yritti vähän hoitaa kotia sillä välin.
MUTTA...nyt on vauva 6,5kk ja on jo uni- ja ruokarytmit joten aikaa jää / jäisi paremmin parisuhteen hoitoon...tosin meillä on talon rakennus käynnissä joten yhteinen aika on toooosi kortilla.
Meidän poika ei ollut helpoimmasta päästä ekoja kuukausia joten ehkä siksi koin vauva-ajan rankaksi ajaksi myös parisuhteelle. Nyt nautin siitä että elämä on helpottunut rankan alun jälkeen ja saan jakaa kaiken sen vauvan tuoman ilon rakkaan mieheni kanssa.
JOs suhteesi on vakalvalla pohjalla niin kyllä se pienet tyrskyt kestää. Tottahan se on että elämä muuttuu totaalisesti. On ns. uusi pomo talossa jonka mukaan on elettävä ja vasta sen jälkeen mietitään itseä. Aikaa on vähemmän mutta sitä nauttii erilailla yhteisistä hetkistä koska se tuntuu todellakin laatuajalta kun saa käpertyä kullan kainaloon sohvalle vauvan nukahdettua.
elämä muuttuu vauvan myötä. Ei se ole mistään asenteesta kiinni, se on fakta, että elämä muuttuu. Tarkoitan tällä sitä, että kun vauva tulee taloon, niin perheessä on yksi perheenjäsen lisää. Se on muutos. Ei sitä voi millään asenteilla "estää". Eri asia on sitten se, miten muutoksen kokee. Muutoksen "rankkuuteen" vaikuttavat hyvin monet tekijät: vauva, asenteet ym.
Oma kokemukseni on ollut parisuhteen muutoksesta sellainen, että parisuhde oli ensimmäisen kuukauden täysin toissijainen asia. Itselläni meni ensimmäinen kuukausi toipuessa synnytyksestä ja ihmetellen mitä on tapahtunut. Mielialat heittelivät. Eniten synnytyksen jälkeen järkytti se, kuinka paljon minua väsytti. Kotiutuessani sairaalasta hb oli melkoisen matalalla ja elin kuin unessa yhden kuukauden. Tein mitä piti, mutta täytyy sanoa etten osannut ajasta niin kovasti nauttia, koska epparihaavaa särki ja väsymys oli mieletön! Lisäksi minulla meni hieman aikaa "hyväksyä" se, että nyt vauva määrää tahdin. Vaikka vauva on erittäin odotettu ja toivottu lapsi. Se vaati hetken, että pystyin "hyväksymään" sen, että vaikka kesken suihkun tai wc-käynnin saatan joutua menemään rauhoittelemaan huutavaa lasta. Silloin ajattelin, että apua, tätäkö tämä nyt on?! Alussa oli niin, että hyvä kun kerkesin suihkussa käymään, joten en siinä jaksanut miestäni paljon huomioida...
Olimme kuitenkin etukäteen, siis raskausaikana, puhuneet asioista ja tehneet henkistä valmistaumista.. Joten ei yksi kuukausi paljon parisuhdettamme hetkauttanut. Nyt synnytyksestä on aikaa vajaa 4kk ja parisuhteessa menee hyvin. Seksi on parempaa kuin aikaisemmin ja muutenkin menee hyvin.. Vauva on ykkönen, mutta kyllä vakaalla pohjalla oleva parisuhde vauvan kestää. Kun suhteesta pidetään huolta tietoisesti, niin kyllä kaikki hyvin menee!:)
Tietysti, meillä vauva on vielä pieni ja koliikkiakaan ei ole ollut, asiat voivat muuttuakin. Mutta on hyvin paljon itsestä ja puolisosta kiinni miten käy parisuhteen.. Minuakin varoiteltiin ennen vauvan syntymää, kuinka raskasta voi tulla olemaan/tulee olemaan. Joissakin asioissa olen huomannut varoittelijoiden olleen oikeassakin!:D
...että suhde on todella niin vakaalla pohjalla kuin se nyt tuntuu olevan. Minulla on ollut onni löytää aivan ihana mies elämänkumppanikseni, joka on jaksanut ymmärtää (no, ymmärtää ja ymmärtää, mutta ainakin on ymmärtävinään :)) meikäläisen ylä- ja alamäkiä (joita onneksi on aika harvakseltaan, vielä...) ja joka tuntuu rakastavan minua päivä päivältä enemmän ja juuri sellaisena kuin olen.
Ehkä minä sittenkin pelkään enemmän omien tunteiden muuttumista/laimenemista, vaikka nyt tuntuukin sulalta mahdottomuudelta, että niin kävisi. Jos hormoonit rupeavat oikein heittelemään, voi isännän lähes katkeamaton pinna kuitenkin napsahtaa ja sitten ei tiedä, miten parisuhteen käy... Minä kun tunnen itseni ja tiedän osaavani olla toisinaan erittäinkin hankala, kun sille päälle satun... :/
Toisaalta voihan se olla hyväkin käydä jo nyt läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, onpahan sitten ainakin teoriassa yrittänyt valmistautua kaikkeen (vaikkei tulevaan voikaan valmistautua). Yksi lempimotoistani onkin: "Varaudu aina pahimpaan, niin et koskaan pety." :)
Nimimerkillä Ikuinen pessimistinen optimisti ;)
Kirjoituksesi vauva-ajasta on ihan kuin minun kirjoittama. Musta kans tuntu että nmä toimin robottimaisena ekan kuukauden johtuen just mielialan vaihtelusta, epparista, väsymyksestä...jne. Mulla oli hb synnytyksen jälkeen 94 ja ruoka ei maistunut viikkoihin. Mieheni ja äiti suorastaan pakotti mut syömään että vahvistuisin.
Ennen syntymää mä ajattelin että pyh ja pah mulla hormoonit mitään vaikuta ja oikeesti välillä ajattelin mulla olevan masennusta...itkeskelin pienistö ja mitättömistä asioista. TOiseks mä kuvittelin että kun vauva nukkuu päikkäreitä vaunussa niin mäkin joudan auttaa taloprojektissa...hah hah. Mulla oli vähän liian optimistiset kuvat vauvan hoidosta ja se tais osaltaan kans vaikuttaa siihen että otin raskaasti sen kun vauva oli mussa kiinni 24/7. Must siks onkin hyvä että odottajia valmistellaan tulevaan vaikkakin kaikille ei samoja ongelmia tule...mutta sittenpähän he voikin tuumata että tämäpä on helpompaa mitä ihmiset mulle toitotti koko odotuksen ajan. Mun eräs ystävä oli varautunut todellakin pahimpaan ja synnytti todella kiltin ja alati tyytyväisen vauvan ja hän sitten tuumas että onpa helpompaa kuin kuvitteli kun maalas jo etukäteen kuivia koliikkivauvasta.
Mä sanoinkin neuvolassa että odottajia pitää enenmmän valistaa tulevasta eikä vaan keskittyä siihen odotukseen ja synnytykseen. Mä ainakin oisin kaivannut hieman kauhukertomuksia jotta putoaisin pikkuhiljaa sieltä pilvilinnoista enkä olis tullut rysäyksellä alas lapsen kanssa kotiuduttua. MÄhän vaan ajattelin että jos selviän luokallisesta ekaluokkalaisia niin kyllä sitä yhdestä vauvasta selviää mennnen tullen... ja rankempaa oli.
Just kirjoitin edelliseen viestiin kuinka joskus pahimpaan varautuminen on järkevää. Itse taas olin erittäin optimisti ja siksi alku oli rankkaa kun elämä vauvan kanssa ei ollut sitä mitä kuvitteli.
Meiläkin mies kiusoitteli että pitää varovasti kurkata kotiin tullessa että millä tuulella vaimo on tänään..heh. Vauva-aika on monille rankkaa ja hormoonit ei siitä ainakaan tee helpompaa.
Älä ota stressiä parisuhteesta. Se no normaalia että suhde kumppaniin jää hieman vauvan varjoon alussa mutta vuorokaudessa on vain 24h ja vauva tahtoo verottaa siitä suurimman osuuden ja hän ei katso onko se yöllä vai päivällä. Mitä paremmin itse saat levättyä vauvan syntymän jälkeen, enemmän sulla on energiaa vielä miehellekkin vauvan nukkuessa.
esikoinen tulee taloon (toim. anne kaustio) eli, ajattelin laittaa tämän tähän, kun lueskelin ko. kirjaa itse odotusaikana, ja siinä oli mielestäni kivasti erilaisia kertomuksia siitä, miten se vauvan tulo vaikuttaakaan kaikkeen. siis myös niitä positiivisia juttuja, ja vähän eri tavalla kerrottuna kuin niissä loputtomissa hoito-oppaissa, mitä odotusaikana satelee joka puolelta. :D siihen on siis koottu eri ikäisten ja eri puolilta suomea olevien äitien ja isien kertomuksia vauva-arjesta ja vähän muustakin..
Minusta on ehkä hiukan huoletonta, jos vastaa ettei vaikuta mitenkään.
Lyhyesti kitetytettynä koko elämä muuttuu kertalaakista, joten kyllä se parisuhdekin muuttuu jotenkin. Ei sen tarvitse olla negatiivista. Positiiviseen lopputulokseen kuitenkin päästään vain ajan ja oppimisen kautta.
Siinä välillä on varmasti odotettavissa kriisejä ja väsymystä, mutta jos molemmat ootte jotenkin tietoisia, että ottaa aikansa oppia elämään uudella kokoonpanolla, niin silloin menee aika hyvin...
..tuntui, että vauvan tulo ei juurikaan muuttanut asioita. tai miten sen nyt selittäisi. totta kai se sinänsä asioita muutti, mutta vauvan tulo, sen kanssa oleminen ym. tuntui niin kovin luontevalta, että ei ole oikeasti mitään, mitä olisin jäänyt "edellisestä elämästä" kaipaamaan. ja jos jotain olenkin kaivannut, niin niitä juttuja (kahvia kavereiden kanssa, pari tuntia saunassa RAUHASSA, ym) on sitten pystynyt järjestämään. ehkä olen kokenut kaiken tosi helppona, koska itse luin kaikki mahdolliset kauhujutut - ja vielä usein uskoinkin niihin - ennen vauvan syntymää. odotin koliikkia, unettomia öitä, miehen ja ystävien katoamista, ahdistumista kotona..:D ja sitten saimme tytön kotiin ja ihmettelin, että eikö sen nyt pitäisi itkeä koko ajan jne..
myönnettäköön, että tyttönen on ollut tosi helppo lapsi, nukkunut yönsä melkein alusta asti hyvin ja ollut muutenkin tyytyväinen. en ole imettänyt lainkaan, joten mies on ollut tarvittaessa yösyötöissäkin apuna. olen myös alusta asti mennyt, lenkkeillyt ja kyläillyt vauvan kanssa paljon. itse yllätyin eniten vauvanhoidon helppoudesta. kuvittelin, etten osaa olla tytön kanssa, kun en ollut ikinä edes pitänyt sylissäni alle parivuotiasta. mutta kummasti sitä opin minäkin.. toinen yllätys oli miehen suhtautuminen; hän oli alusta asti paljon & vapaaehtoisesti mukana vauvan hoidossa, ja yhteinen lapsi vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta uskomattoman paljon. ehkä kannattaakin tietoisesti ajatella, että vauva on MEIDÄN yhteinen juttu..
minua myös - jälkeenpäinkin - ottaa päähän se, miten "kamalaksi" tämä aika maalailtiin itselleni. jotenkin hymyilyttää nyt näitä kauhistelijoita nähdessä, kun kaikki on mennytkin hyvin ja sen pääsee vielä sanomaan.. meillä lähipiirissä kauhisteltiin sitä, miten osaan rauhoittua kotiin vauvan kanssa, kun ennen tuli mentyä opiskelujuttujen takia ja kavereiden kanssa tosi paljon. mutta jotenkin tämä tuntuu nyt niin luontevalta, ettei tee edes mieli esimerkiksi juhlimaan yhtä usein kuin aiemmin. meillä on onneksi ollut miehen kanssa muutenkin tapana mennä ko. menoihin yleensä erikseen, joten olen muutaman kerran päässytkin vähän tuulettumaan niin, että mies on ollut neidin kanssa kotona. ja kannattaa ehdottomasti ottaa sitä omaakin aikaa, vaikka kotona olisi kuinka mukavaa. =) muutaman tunnin jälkeen itse ainakin osaa arvostaa niitä kotikuvioita paljon enemmän. ja piristäähän se välillä olla ystävien seurassa - tai ihan missä vain - pelkästään omana itsenään.
ja tietysti myös sitä yhteistä aikaa kannattaa järjestää. mutta meillä ainakin sitä on alusta asti ollut paljon iltaisin, kun vauva on mennyt yleensä seitsemän aikoihin nukkumaan. kotityöt ym. on pyritty tekemään siihen mennessä, niin että ollaan saatu vain keskittyä toisiimme - tai ruoanlaittoon, hyvään leffaan tms.
huh, tulipa sekava teksti, toivottavasti jotain selkoa saa. :) mutta siis, noin yleisesti ottaen uskoisin, että tämä koko juttu on aika paljon omasta asenteestakin kiinni. en ole itse edes kokenut mitään tarvetta muuttua hirveästi ollakseni hyvä äiti. samaa musiikkia yhä kuuntelen, puhun ja pukeudun samalla tavalla jne. ja samoja asioita miehen kanssa suunnitellaan vauvan tulon jälkeenkin tulevaisuudessa tekevämme. kaikessa on nyt vain mukana yksi pieni ihminen lisää. =)
Tuo olisi voinut olla minun kirjoittamani teksti - joskaan meillä ei vielä sitä vauvaa ole mutta juuri nuo sun ajatukset kuulostaa siltä mitä itsekin tarkoitin tässä vastatessani aiheeseen. Itse olen tosiaan optimisti, mutta se ei silti tarkoita sitä ettenkö olisi varautunut pahimpaankin - mutta siihen pahimpaankin olen varautunut positiivisin mielin! Ja sitä juuri tarkoitin sillä asenteella, minkä sinäkin mainitsit.
Minusta ei itseasiassa tunnu mukavalta todeta ihmisille, jotka povailevat aina kaikkea esim. nyt raskausajallekin, että juu vointi on ollut erinomainen (tulin just mattoja pesemästä, ihanaa oli!! :D ) koska jotenkin tulee sellanen olo, että niitä ihmisiä jopa harmittaa se että toinen ei ole kärsinyt niistä vaivoista joita heillä itsellään on ollut ja ei tässä mun mielestä ole kyse mistään kilpailusta että kuka pärjää mitenkin. Minusta on ihan mukavaa kuulla muitten kokemuksia, niitä vaikeitakin, mutta ei sitä että "näin sinullakin tulee menemään", sillä muut sitä eivät voi tietää ja minä itseni tuntien tiedän parhaiten miten tulen asioihin suhtautumaan. Voihan sitä tosiaan ajatella että vauva väkisinkin muuttaa elämää, ihan kuten muutkin käytännön asiat, muuttuuhan ne asiat vauvan myötä niiltä osin ettei esim. vaunut enää nökötä tuossa tyhjänä ja pinnasängyssäkin joku mönkii :D Itsellänikään ei ole kokemusta näin pienen ihmisen hoidosta, mutta kun siihen kaikki muutkin pystyy niin luotan siihen että sitä kyllä osaa toimia itsekin. Ja ainahan voi jollekin tutulle soittaa ja kysyä jos joku käytännön juttu mietityttää.
Ja olen kyllä onnellinen että on puoliso myös lasta hoitamassa, eräälle kaverilleni syntyi äskettäin vauva ja hänen miehensä on vähän teillä tietämättömillä ja kaveri käytännössä yh.. :/ Olen tässä just miettinyt, mitä sitä uskaltaa sanoa ettei toisen oloa ainakaan huonontaisi, esim. ei oikein uskalla puhua omasta suhteestaan kun tulee mieleen, että tuleeko toiselle sitten paha mieli herkästi.. Tiedän, että itsekin pääsen tapaamaan kavereita silloin kun haluan ja voin mennä vaikka saunaankin rauhassa, kun mies on aina hoitamassa lasta. Tosin kyllä hän välillä on töittensä takia poissa kotoa joitten mielestä paljonkin, mutta itse olen tottunut siihen että päivät menee vikkelästi yksinkin ja enemmänhän sitä tekemistä on sitten kun on vauva seurana :)
...vähän sama juttu tämän raskauden kanssa. Monet ovat varoen kyselleet, että olenko voinut kovinkin pahoin tai miten ylipäätänsä voin, johon on ollut helppoa todeta, ettei minulla ole koko raskauden aikana ollut pahemmin vaivoja (nykyistä jalkojen turvotusta lukuunottamatta). Odotin itsekin kauheaa aamupahoinvointia ja sellaista tunnetta, että olen tosiaan raskaana. Pahoinvointia ei ollut lukuunottamatta alkuaikojen lievää etovaa oloa, joka meni vähän napostelemalla jotain ohitse. Ja pitkän aikaa meni niin, etten edes tuntenut olevani raskaana! Ystävänikin sanoi, etten ollenkaan ollut niin kuin muut odottavat äidit, sillä vaikka olin raskaana, en kuitenkaan käyttäytynyt kuin raskaana oleva.
Se todennäköisesti johtui siitä, että saimme tietää raskaudesta hieman toisella tavalla kuin normaalisti (raskaus todettiin sappikohtauksen yhteydessä otetuista verikokeista). Jotenkin, kun tämän ilouutisen sai tietää ns. sairauden "sivutuotteena", se latisti uutista eikä sitä pitkään aikaan meinannut todeksi uskoa. Minun piti pyytää labroista itselle kopio, jotta pystyin omin silmin näkemään raskaustestin olevan positiivinen! :)
Pikkuhiljaa innostus on noussut, kun raskaus on edennyt onnellisesti eteenpäin. Ja lapsi on kyllä ollut koko ajan tervetullut, mutta sitä vaan jotenkin ajatteli, että sitten joskus. Ei tullut mieleen, että se sitten joskus voikin olla just nyt...! :) Siinä ehkä toinen syy, miksi uutisesta toipuminen kesti aikansa.
Vieläkin tulee välillä epäuskoinen tunne, että voiko tämä olla tottakaan, mutta mukelo kyllä säännöllisin väliajoin muistuttelee olemassaolostaan, jolloin on pakko uskoa, että totisinta totta tämä on! :)
...että asioiden ei välttämättä tarvitse muuttua kuin korkeintaan parempaan. Ja vaikka välillä olisikin rankempia hetkiä, niistä selviää. Sitä minäkin toivon ja tiedän, että vauva tulee olemaan meidän molempien "juttu", kunhan viimein lokakuussa tulla tupsahtaa elämäämme.
Nytkin mieheni yrittää parhaansa mukaan olla raskaudessa mukana, mutta vaikeaahan se luonnollisesti hänelle on, kun hän ei kuitenkaan voi tuntea samaa kuin minä. Silti arvostan suuresti, että hän aina pyytämättä järjestää aikaa neuvolakäynteihin ja muihin tutkimuksiin. Siksi uskonkin, että hän tulee auttamaan vauvanhoidossa niin paljon kuin kykenee.
Kiitos kaikille elämäntarinoistaan ja rohkaisusta! Tällaisina epäuskon hetkinä ne ovat kultaakin kalliimpia ja antavat uskoa paremmasta. Meillä on mieheni kanssa niin uskomattoman ihana suhde, jollaista en uskonut ikinä saavani kokea. Siksi pelko sen menettämisestä/muuttumisesta tuntuu välillä korostuvan varsinkin nyt raskausaikana. Ja näitä epävarmuuden hetkiä tulee varmasti jatkossakin, mutta eiköhän niistä yli päästä.
Päivä kerrallaan (kun osaisikin...)... :)