Ajattelin nyt tänne kirjoittaa, pakko päästä vähän purkamaan. Vittuilut voi jättää sikseen, kiitos.
Minua on kiusattu oikeastaan aina, jopa esikoulusta tähän päivään saakka. Syytä en tiedä. Olen terve, nykyisin todella hoikassa kunnossa ja monien mielestä kaunis. En ole koskaan ollut todella huono koulussa mutten tosiaankaan kovin hyväkään. En ole tyhmä. Olen erilainen.
Muistan joskus päiväkodissa kun paikan ns."kivat" tytöt aina haukkuivat minua tyhmäksi ja läskiksi mutta olin liian nuori kovin pahasti loukkaantumaan ja sen aikaisten kaverieni kanssa haukuttiin heitä sitten takaisin. Kuitenkin, eihän ne kaverit aina läsnä olleet, jos esim. joku kavereistani oli kipeänä ja muut jossain jäin automaattisesti yksin eikä minua huolittu mihinkään. Sen verran kuitenkin muistan että se sattui kun syrjittiin, vieläkin olen hieman katkera heille siitä mitä he tekivät, loivat nimittäin surkean pohjan hataralle itsetunnolleni.
Kun menin kouluun, minusta tuli automaattisesti se "tyhmä" ja "läski" ja syrjitty. Silloin minulla oli tasan yksi ystävä ja muut haukkuivat minua sille "ystävälle" kunnes hänkin alkoi puhua minusta pahaa ja jätti minut yksin. SIitä lähtien, aina ja joka helvetin päivä olin yksin välkillä, yksin luokassa ilman paria ja aina se jota ei haluttu/huolittu mihinkään. Minua syrjittiin ja kolmannella luokalla se paheni haukkumiseen, tavaroiden varasteluun ja huuteluun asti. Esim. ruokajonossa aina valitettiin "hyi en mä haluu ton taakse mennä, se haisee" ja sitä rataa, penaalini varastettiin useaan otteeseen ja sen sisältöä leviteltiin ympäri koulua ja kaikkea muuta mahdollista syrjimistoimintaa mitä kuvitella saattaa. Minä yritin monestikin mennä mm. peleihin mukaan, mutta aina katsottiin pahasti ja keksittiin jotain fiksua kuten "no sä voit mennä poikien puolelle.." ja sitten kun menin niin sain vastaukseksi "hyi mee pois." Että sillä tavalla.
Elämäni oli jo kotonakin vaikeaa, isäni, OMA ISÄNI haukkui minua mm.paskanjauhajaksi, läskiksi yms., koulussa kiusattiin ja kutoselta asti minulle alkoi kehittymään syömishäiriö suurilta osin läskiksi haukkumisen johdosta. Eikä sh ole hävinnyt vieläkään, laihtunut olen tosin toistakymmentä kiloa.
Kutosluokalla sain myös yhden epäsuositun kaverin, vaikken edes hänestä pitänyt, silti olin hänen kanssaan ettei olisi tarvinnut yksin olla. Kiusaus senkun jatkui eikä huolet, masennus ja syömishäiriö sekä monet monet muut ongelmat antaneet varaa keskittyä koulunkäyntiin yhtään. Kahlasin koko ala-asteen lukematta yhteenkään kokeeseen ja numerot olivatkin sitten sen mukaiset, vaikken sentään luokalleni jäänyt, onneksi. Pakko mainita myös oma näkemykseni sen aikaisista opettajistani; he olivat k***päitä. Näkivät miten minua kiusattiin mutta käänsivät päänsä pois niin kuin eivät huomaisikaan. Kaunista puhetta kiusaamiseen 'puuttumisesta' kyllä kaikissa valistuksissa riitti, mutta käytännössä ne eivät tehneet yhtään mitään. Ja kun kerran koulunkäyntini kärsi, tuntui kuin opettajatkin pitäisivät minua tyhmänä ja jouduin ramppaamaan tukiopetuksissa yhtenään, vaikka eihän ne mitään auttaneet; kun motivaatio on tarpeeksi poissa, ei siihen auta mikään. Jopa psykologille minut lähettivät, naurettavaa kun jaksoivat "huonoudestani" välittää mutteivat kumminkaan viitsineet pikkurilliäkään liikauttaa kiusaamiseni lopettamiseksi. Siihen aikaan olin niin pelokas, niin alas vajonnut etten uskaltanut edes puhua kenellekään kunnolla puhumattakaan kiusaamisesta kertomista kenellekään aikuiselle. Tuskin vanhempani kotona olisivat välittäneetkään, ei sillä.
Kiusaaminen jatkui seiskalle, kiusaajat tulivat samaan kouluun ja saivat vain uusia ihmisiä "puolelleen", ja menetin sen yhden ainoan "ystäväni", sen epäsuositun kun kiusaajani ottivat hänet tahallaan porukkaansa saadakseen minut taas totaalisen yksin. Ja yksinhän minä sitten porskutin eteenpäin, joskus itkinkin kesken koulupäivän (melko monestikin itseasiassa..) eikä opettajat sitenkään sen huomatessaan mitään sanoneet. Ja sama jatkuu edelleen. En minä vaan enää jaksa.
Nykyisin olen kylmä ja epäluuloinen ihminen, kun ihmiset ovat tarpeeksi kauan mua alas polkeneet niin ei sitä jaksa kilttinä olla itsekään. Kiusaus kovettaa. Tiedän, tällä taktiikalla nyt en ainakaan kavereita saa, mutta mä en vaan jaksa uskoa ettäkö joku voisi oikeesti olla musta kiinnostunut. Puhuvat paskaa selän takana kuitenkin, niinhän ne aina.
Minua on kiusattu oikeastaan aina, jopa esikoulusta tähän päivään saakka. Syytä en tiedä. Olen terve, nykyisin todella hoikassa kunnossa ja monien mielestä kaunis. En ole koskaan ollut todella huono koulussa mutten tosiaankaan kovin hyväkään. En ole tyhmä. Olen erilainen.
Muistan joskus päiväkodissa kun paikan ns."kivat" tytöt aina haukkuivat minua tyhmäksi ja läskiksi mutta olin liian nuori kovin pahasti loukkaantumaan ja sen aikaisten kaverieni kanssa haukuttiin heitä sitten takaisin. Kuitenkin, eihän ne kaverit aina läsnä olleet, jos esim. joku kavereistani oli kipeänä ja muut jossain jäin automaattisesti yksin eikä minua huolittu mihinkään. Sen verran kuitenkin muistan että se sattui kun syrjittiin, vieläkin olen hieman katkera heille siitä mitä he tekivät, loivat nimittäin surkean pohjan hataralle itsetunnolleni.
Kun menin kouluun, minusta tuli automaattisesti se "tyhmä" ja "läski" ja syrjitty. Silloin minulla oli tasan yksi ystävä ja muut haukkuivat minua sille "ystävälle" kunnes hänkin alkoi puhua minusta pahaa ja jätti minut yksin. SIitä lähtien, aina ja joka helvetin päivä olin yksin välkillä, yksin luokassa ilman paria ja aina se jota ei haluttu/huolittu mihinkään. Minua syrjittiin ja kolmannella luokalla se paheni haukkumiseen, tavaroiden varasteluun ja huuteluun asti. Esim. ruokajonossa aina valitettiin "hyi en mä haluu ton taakse mennä, se haisee" ja sitä rataa, penaalini varastettiin useaan otteeseen ja sen sisältöä leviteltiin ympäri koulua ja kaikkea muuta mahdollista syrjimistoimintaa mitä kuvitella saattaa. Minä yritin monestikin mennä mm. peleihin mukaan, mutta aina katsottiin pahasti ja keksittiin jotain fiksua kuten "no sä voit mennä poikien puolelle.." ja sitten kun menin niin sain vastaukseksi "hyi mee pois." Että sillä tavalla.
Elämäni oli jo kotonakin vaikeaa, isäni, OMA ISÄNI haukkui minua mm.paskanjauhajaksi, läskiksi yms., koulussa kiusattiin ja kutoselta asti minulle alkoi kehittymään syömishäiriö suurilta osin läskiksi haukkumisen johdosta. Eikä sh ole hävinnyt vieläkään, laihtunut olen tosin toistakymmentä kiloa.
Kutosluokalla sain myös yhden epäsuositun kaverin, vaikken edes hänestä pitänyt, silti olin hänen kanssaan ettei olisi tarvinnut yksin olla. Kiusaus senkun jatkui eikä huolet, masennus ja syömishäiriö sekä monet monet muut ongelmat antaneet varaa keskittyä koulunkäyntiin yhtään. Kahlasin koko ala-asteen lukematta yhteenkään kokeeseen ja numerot olivatkin sitten sen mukaiset, vaikken sentään luokalleni jäänyt, onneksi. Pakko mainita myös oma näkemykseni sen aikaisista opettajistani; he olivat k***päitä. Näkivät miten minua kiusattiin mutta käänsivät päänsä pois niin kuin eivät huomaisikaan. Kaunista puhetta kiusaamiseen 'puuttumisesta' kyllä kaikissa valistuksissa riitti, mutta käytännössä ne eivät tehneet yhtään mitään. Ja kun kerran koulunkäyntini kärsi, tuntui kuin opettajatkin pitäisivät minua tyhmänä ja jouduin ramppaamaan tukiopetuksissa yhtenään, vaikka eihän ne mitään auttaneet; kun motivaatio on tarpeeksi poissa, ei siihen auta mikään. Jopa psykologille minut lähettivät, naurettavaa kun jaksoivat "huonoudestani" välittää mutteivat kumminkaan viitsineet pikkurilliäkään liikauttaa kiusaamiseni lopettamiseksi. Siihen aikaan olin niin pelokas, niin alas vajonnut etten uskaltanut edes puhua kenellekään kunnolla puhumattakaan kiusaamisesta kertomista kenellekään aikuiselle. Tuskin vanhempani kotona olisivat välittäneetkään, ei sillä.
Kiusaaminen jatkui seiskalle, kiusaajat tulivat samaan kouluun ja saivat vain uusia ihmisiä "puolelleen", ja menetin sen yhden ainoan "ystäväni", sen epäsuositun kun kiusaajani ottivat hänet tahallaan porukkaansa saadakseen minut taas totaalisen yksin. Ja yksinhän minä sitten porskutin eteenpäin, joskus itkinkin kesken koulupäivän (melko monestikin itseasiassa..) eikä opettajat sitenkään sen huomatessaan mitään sanoneet. Ja sama jatkuu edelleen. En minä vaan enää jaksa.
Nykyisin olen kylmä ja epäluuloinen ihminen, kun ihmiset ovat tarpeeksi kauan mua alas polkeneet niin ei sitä jaksa kilttinä olla itsekään. Kiusaus kovettaa. Tiedän, tällä taktiikalla nyt en ainakaan kavereita saa, mutta mä en vaan jaksa uskoa ettäkö joku voisi oikeesti olla musta kiinnostunut. Puhuvat paskaa selän takana kuitenkin, niinhän ne aina.
Vastaukset 6
Vanhimmat
On varmaan todella hirveää, kun oma isä haukkuu. Toivottavasti elämäsi menee parempaan suuntaan.
Usko ja luota itseesi, juuri yläasteen jälkeen alkaa vasta kunnon elämä ja saa parhaat kaverit.
Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi!
Ei välttämättä kuules.. Mä en ainakaa..
Amitsussakin jopa kiusattiin..
Ja sillonhan pittäis jo tajuta paljon paremmin et mitä tekkee..
Että tämmöstä!!
Tuo sinun tekstisi... aika surkean kuuloista :( Jos kerta oma ISÄKÄÄN ei tilanteeseen puutu saati sitten haukkuu itsekin! Olet mahtanut menettää itsetuntosi täysin, toivotankin sinulle oikein paljon tsemppiä! :) Tuollaisia on vaikea ajatella positiivisesti mutta koita olla välittämättä siitä mitä sinulle on tapahtunut vaikka se olisikin vaikeaa ja koita etsiä netistä seuraa :)
Onko kukaan muuten koskaan miettiny, että kiusaaminen voi olla kiusatun omaa syytä (en väitä että tämä olisi ollut omaa syytäsi)
Voisitko hieman tarkentaa?