Hei.
Olen 20-vuotias puoli vuotiaan typykän äiti ja mä halusin kirjottaa ,kun tuntuu että voimat loppuu.
Mulla on paha olla.Huudan miehelleni, että hän ottaisi minut tosissaan. Jos yritän puhua tavallisesti hän ei mielestäni kuuntele tai vaikka kuuntelisi niin ei ainakaan mitään tee pahalle ololleni. Usein selitän mikä milloinkin vaivaa ja hän ehkä kuunteleekin, mutta se on sitten siinä...eli niille "ongelmille" ei sitten tehdä mitään.Sitten ne ongelmat kasvaa ja kasvaa...sitten riidellään taas uusiksi ja taas kovemmin.
Mistä me sitten riidellään?MIstä vain!!Näemme joka päivä toisiamme ja paljon. Mies tekee gradua ja on pari tuntia päivässä koululla.Hyvä sinänsä, että voi sitten kotona autella.Tai autella ja autella..hän meillä tiskaa,pesee pyykit,hoitaa koiran, imuroi ja tekee ruoan.Ai mitä minä teen?No hoidan vauvaa.Olen koko ajan vauvan kanssa.Leikin koko päivän neidin kanssa ja jos vauveli on nukkumassa niin odotan vain että koska se herää...siis enemmänkin että ei tässä nyt mitään kerkeä tekemään kun vauva kuitenkin herää pian..vaikka ehtisikin oikeasti.Minusta on tullut tosi laiska.Tai onhan vauvankin kanssa olo oma hommansa, mutta pystyy muutkin hoitamaan kodin ja lapsetkin.Vauva ei vaan viihdy hetkeäkään yksin...ei sitterissä,hyppykiikussa,peiton päällä tai missään...ei ole koliikkia tai maha vaivoja.Se vaan haluaa huomiota koko ajan.
Meillä ei ole enää miehen kanssa oikeen mitään kipinää.Melkein vihataan toisiamme.Hän on alistuvampi ja minä voimakkaasti dominoiva.Siis jos haluan saada/tehdä jotain niin sen myös saan.Hän ei osaa sanoa vastaan tai pitää puoliaan.Minun pitäisi olla kiltimpi hänelle, mutta en jotenkin enää osaa.Me emme harrasta seksiä,emme suutele...ne inhottavat minua.Ainakin ajatus niiden asioiden tekeminen mieheni kanssa.En ole pettämässä kuitenkaan, eikä hänkään sitä tekisi.Mutta kyllähän se seksipuolikin kunnossa pitäisi olla.En vaan todellakaan pysty mihinkään pakkoantamiseen...ja ajatus sellaisista puuhista hänen kanssaan on kuvottava.Ei mies ole kamalan näköinen, vaan ennemminkin tuntuisi kuin olisi oman veljensä kanssa...ei rakkaansa.Ollaan yritetty kotona vauvan nukkumisen jälkeen romanttista iltaa pitää yms...mutta huonoin tuloksin.
Emme käy kahdestaan missään.En pysty jättämään vauvaa kenellekkään hoitoon.En vain pysty.
Kummallakaan ei ole ystäviä täällä paikkakunnalla.Käymme toki kummankin vanhempien luona (lapsuudenpaikkakunnilla)useinkin, mutta eipä se mitään riemua ole. En tule kovinkaan hyvin toimeen hänen vanhempiensa kanssa ja siellä olo on aina yhtä tappelua.
Minun äitini ja isäni erosivat pari vuotta sitten viinan ja riitelyn takia.Isäni oli myös väkivaltainen äidilleni.Minulle ei fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän.Isälläni on uusi nainen ja hellä pikku perhe.Isäni "esittää" kilttiä ja täydellistä ihmistä, mutta minä kyllä muistan millainen helvetti lapsuuteni oli.Hän varmaan luulee että olen unohtanut.Äitini taas on tosi mukava selvinpäin, mutta usein vaan se ei ole selvinpäin.
Minulla ei ole ikinä oikein ollut ystäviä,tytöt osaavat olla tosi veemäisiä toisilleen.Olen pitänyt pojista aina enemmän.Lapsuudenpaikkakunnalla minulla on nössön maine.Siis kiltin kotitytön, kun enhän mä nuorenpana saanut mihinkään mennä..piti tuijotella porukoiden riitoja aitiopaikalta.Muutin kotoa 16-vuotiaana kihlattuni luokse.Petin häntä(seksi hänen kanssaan oli myös vastenmielistä).No hän sai sitten tietää touhuistani ja jätti mut.
Ryyppäsin ja rillustin aika paljon sen jälkeen ja yritin ehkä tehdä itsellenikin jotain.Tämä nykyinen mieheni sitten pyysi minua asumaan luokseen ja muutin taas vieraalle paikkakunnalle. Noin vuoden seurustelun jälkeen tulin raskaaksi ja nyt ollaan tässä.
Kummatkin ollaan ihan loppu,mutta eroamista en pidä hyvänä vaihtoehtona.Ja jos erottaiskin niin mulle ei oikeen jäisi mitään...kun ei ole kavereita,äti juo(jäi hetki sitten työttömäksikin)...
En vaan tiedä enää mitä tehdä.Olen koko ajan kiukkuinen ja masentunut.Varmaan moni asia jäi kertomatta ja kukaan ei voi ihan tajuta toisen tilannetta, mutta kiva jos joku jaksaa lukea.
Olen 20-vuotias puoli vuotiaan typykän äiti ja mä halusin kirjottaa ,kun tuntuu että voimat loppuu.
Mulla on paha olla.Huudan miehelleni, että hän ottaisi minut tosissaan. Jos yritän puhua tavallisesti hän ei mielestäni kuuntele tai vaikka kuuntelisi niin ei ainakaan mitään tee pahalle ololleni. Usein selitän mikä milloinkin vaivaa ja hän ehkä kuunteleekin, mutta se on sitten siinä...eli niille "ongelmille" ei sitten tehdä mitään.Sitten ne ongelmat kasvaa ja kasvaa...sitten riidellään taas uusiksi ja taas kovemmin.
Mistä me sitten riidellään?MIstä vain!!Näemme joka päivä toisiamme ja paljon. Mies tekee gradua ja on pari tuntia päivässä koululla.Hyvä sinänsä, että voi sitten kotona autella.Tai autella ja autella..hän meillä tiskaa,pesee pyykit,hoitaa koiran, imuroi ja tekee ruoan.Ai mitä minä teen?No hoidan vauvaa.Olen koko ajan vauvan kanssa.Leikin koko päivän neidin kanssa ja jos vauveli on nukkumassa niin odotan vain että koska se herää...siis enemmänkin että ei tässä nyt mitään kerkeä tekemään kun vauva kuitenkin herää pian..vaikka ehtisikin oikeasti.Minusta on tullut tosi laiska.Tai onhan vauvankin kanssa olo oma hommansa, mutta pystyy muutkin hoitamaan kodin ja lapsetkin.Vauva ei vaan viihdy hetkeäkään yksin...ei sitterissä,hyppykiikussa,peiton päällä tai missään...ei ole koliikkia tai maha vaivoja.Se vaan haluaa huomiota koko ajan.
Meillä ei ole enää miehen kanssa oikeen mitään kipinää.Melkein vihataan toisiamme.Hän on alistuvampi ja minä voimakkaasti dominoiva.Siis jos haluan saada/tehdä jotain niin sen myös saan.Hän ei osaa sanoa vastaan tai pitää puoliaan.Minun pitäisi olla kiltimpi hänelle, mutta en jotenkin enää osaa.Me emme harrasta seksiä,emme suutele...ne inhottavat minua.Ainakin ajatus niiden asioiden tekeminen mieheni kanssa.En ole pettämässä kuitenkaan, eikä hänkään sitä tekisi.Mutta kyllähän se seksipuolikin kunnossa pitäisi olla.En vaan todellakaan pysty mihinkään pakkoantamiseen...ja ajatus sellaisista puuhista hänen kanssaan on kuvottava.Ei mies ole kamalan näköinen, vaan ennemminkin tuntuisi kuin olisi oman veljensä kanssa...ei rakkaansa.Ollaan yritetty kotona vauvan nukkumisen jälkeen romanttista iltaa pitää yms...mutta huonoin tuloksin.
Emme käy kahdestaan missään.En pysty jättämään vauvaa kenellekkään hoitoon.En vain pysty.
Kummallakaan ei ole ystäviä täällä paikkakunnalla.Käymme toki kummankin vanhempien luona (lapsuudenpaikkakunnilla)useinkin, mutta eipä se mitään riemua ole. En tule kovinkaan hyvin toimeen hänen vanhempiensa kanssa ja siellä olo on aina yhtä tappelua.
Minun äitini ja isäni erosivat pari vuotta sitten viinan ja riitelyn takia.Isäni oli myös väkivaltainen äidilleni.Minulle ei fyysisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän.Isälläni on uusi nainen ja hellä pikku perhe.Isäni "esittää" kilttiä ja täydellistä ihmistä, mutta minä kyllä muistan millainen helvetti lapsuuteni oli.Hän varmaan luulee että olen unohtanut.Äitini taas on tosi mukava selvinpäin, mutta usein vaan se ei ole selvinpäin.
Minulla ei ole ikinä oikein ollut ystäviä,tytöt osaavat olla tosi veemäisiä toisilleen.Olen pitänyt pojista aina enemmän.Lapsuudenpaikkakunnalla minulla on nössön maine.Siis kiltin kotitytön, kun enhän mä nuorenpana saanut mihinkään mennä..piti tuijotella porukoiden riitoja aitiopaikalta.Muutin kotoa 16-vuotiaana kihlattuni luokse.Petin häntä(seksi hänen kanssaan oli myös vastenmielistä).No hän sai sitten tietää touhuistani ja jätti mut.
Ryyppäsin ja rillustin aika paljon sen jälkeen ja yritin ehkä tehdä itsellenikin jotain.Tämä nykyinen mieheni sitten pyysi minua asumaan luokseen ja muutin taas vieraalle paikkakunnalle. Noin vuoden seurustelun jälkeen tulin raskaaksi ja nyt ollaan tässä.
Kummatkin ollaan ihan loppu,mutta eroamista en pidä hyvänä vaihtoehtona.Ja jos erottaiskin niin mulle ei oikeen jäisi mitään...kun ei ole kavereita,äti juo(jäi hetki sitten työttömäksikin)...
En vaan tiedä enää mitä tehdä.Olen koko ajan kiukkuinen ja masentunut.Varmaan moni asia jäi kertomatta ja kukaan ei voi ihan tajuta toisen tilannetta, mutta kiva jos joku jaksaa lukea.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tasan kaksi vaihtoehtoa! Ero tai olla sitten yhdessä.
Jos eroat sittenhän voit lähteä kalastelemaan sitä sinua voimakkaampaa unelmiesi prinssiä, jonka kanssa kipinä säilyy loppuelämän. Todellisuus on vaan joskus toista. Älä pety.
Toinen vaihtoehto
Älä pura omaa pahaa oloasi mieheesi. Laita oma elämäsi kuntoon tavalla tai toisella ja lopeta huutaminen.
joo,no jos vastausten taso on tätä luokkaa niin vissiin väärään paikkaan kirjoitin.
Tarinasi toi hyvin paljon muistoja omasta elämästäni aikoinaan.
Tämä nyt on tällästä "netti-psykologiaa", mutta juontaisiko kaiken alku ja juuri lapsuuteesi??
Itsellänikin oli kamala isä-tytär suhde.
Isäni oli ja on kaiketi yhä edelleen ensinnäkin alkoholisti, joten kaikkea ei niin mukavaa tuli nähtyä...minä en kärsinyt fyysistä, mutta henkistä väkivaltaa senkin edestä.
Ja eikä isäni tekoset tuohonkaan jäänyt, hän myöskin käyttäytyi ns. epäisällisesti minua kohtaan eli olen insestin uhri :-(
Noooh, tarinaa ja juttua riittäisi vaikka kuinka paljon, mutta lyhkäsesti sanottuna....miten suhtautua omaan puolisoon, kun suoraan sanottuna oman iskän kautta on takoutunut negatiivinen suhtautuminen koko mies-sukupolveen??? Eikä muutenkaan ole nähnyt ns. normaalia perhe-elämää, naisen ja miehen välistä kumppanuutta??
En minä ole ollut ainakaan tietoisesti ns. miesvihaaja, enkä tiedostanut asiassa olevan mitään ongelmia, kunnes löysin elämänkumppanini, jonka kanssa sain lapsia.
Itselläni ainakin esikoisen syntymä laukaisi muutenkin aika voimakkaan "kasvukivun" ylipäänsä äitiyteen...oli tuskallista käydä omaa lapsuutta lävitse, miettiä mitä hyviä ja huonoja puolia oli omassa äidissä ja isässä.
Masensi huomata, että paljon oli sellaista missä haluaisi itse toimia toisella tavalla, mm. puolisoiden riitatilanteen selvittely (mun kotona huudettiin ja tapeltiin, yölläkin joskus heräsin tappeluun), väkivallan jatkuminen ja lasten aikana ryyppääminen (meillä ei ryypiskellä lasten ollessa hereillä eikä muutenkaan kaatokänniä ja se on 100% varmaa, että jos mieheni yhdenkin kerran lyö mua, niin saa lähteä)...
Tuon kaiken päälle vielä "vääristynyt" kuva miehistä.....pitää aina vaan muistaa ettei mun mieheni ole, eikä ikinä tule muistuttamaankaan minun isääni missään muodossa!
Mitähän voisin sulle sanoa? Teilläkin on tytär :-)
Yritä tosissasi opetella keskustelemaan ns. aikuismaisesti miehesi kanssa ja muutenkin....teidän pieni tytär näkee ja oppii koko ajan mitenkä miehen ja naisen välinen suhde toimii.
Minäkin yritän.
Elämältäni en mitään muuta pyydä kuin sitä, että kaksi poikaani ja yksi tyttäreni saisivat onnellisen ja huolettoman lapsuuden...kaikkeni ainakin yritän, ei ole helppoa kuitenkaan.
että minä itse olin se joka kaikesta kiukutteli eikä ollut mihinkään tyytyväinen, vaikka mies yritti ja teki kaikkensa.
Oli vaikea ymmärtää, että kaiken takana oli se, kun kiukuttelin miehelleni, niin tavallaan kiukuttelin isälleni, ymmärrätkö?
Koskaan en ole saanut isälleni sanottua mitenkä koin lapsuuteni...ja vaikka sanoisinkin, en tule häntä ikinä saamaan ymmärtämään kantaani, hän ei omasta mielestään ole toiminut milloinkaan väärin.
jos tuolta tuntuu. Meillä parisuhdeongelmat alkoi kun mies teki isoa G:tä elikä gradua, ja samaan aikaan tuli eka lapsi.
Kun alat luottamaan muihin ihmisiin (eli jätät lapsesi hoitoon, ammattilaiselle tai mummolaan tai tätilään) ja mielellään hankit jotain omaa jatkuvan vauvan kanssa olemisen vastapainoksi (kansalaisopiston kurssi, jotain mitä olet aina halunnut tehdä, oma harrastus/omaa aikaa) elämä näyttää vähemmän synkeeltä ja miehenkään naama ei ärsytä niin.
Saat puhuttua ajatuksiasi selväksi neuvolapsykologin kautta, ja ajan saa aika nopeasti jos tuolta tuntuu. Ole neuvolatädille rehellinen äläkä pelkää, että se tuomitsisi sinut (tai kuin minä:pelkäsin että lapsi otetaan pois, lapsuuden trauma osa 99) Hänen tehtävänsä on auttaa sinua.
toivottavasti homma alkaa sujua, kärsivällisyyttä ja omaa (muutakin kuin lapsisisältöistä) aikuisseuraa ja elämää lisää!
tarinasi kuulostaa hyvin tutulta. minulla on nykysin 1 vuotias poika. lapsen sybtyessä olin aina yksin lapseni kanssa ja kotona neljän seinän sisällä.. miehelläni ei ollut aikaa,sillä 3 vuorotyö ja urheilu harrastukset veivät aikaa. Olin hyvin väsynyt,päivät olivat kaikki samanlaisia vauvanhoitoa,kotitöitä,ruuan laittoa yms.. se alkoi masentamaan kauhiasti ja rakkauskaan ei enään miehen kanssa kukoistanu kun ei ollut yhteistä aikaa.Päätin silloin että minä itse voin vain muuttaa elämääni ja saada sen paremmaksi.. Niinpä puhuin asioista mieheni kanssa vakavasti ja kerroin että tarvitsen myös omaa aikaa ja vapautta,jos asiat jatkuu näin niin se on sama kuin olisin yksin lapsen kanssa.Aloin tapailla taas ystäviäni,käydä kuntosalilla,shoppaileen yms.. se todella piristi oloa kun pääsi hetkeksi pois kodista. aloin myös joka päivä vauvan kanssa ulkoilemaan,leikkikentällä tapasin muita äitejä joista sai hyvää juttuseuraa.Miehenkin kanssa alkoi sujua hyvin kun itse piristyin.. veimme ja viemme edelleenkin aina joskus siskolleni lapsen hoitoon jos tahdomme yhteistä aikaa esim.käydä ravintolissa yms. eikä siinä ole mitään pahaa vaikka ajatteleekin välissä itseä ja omia tarpeita. Ota apu vastaan,jos sinulla on lapselle hoitoapua tarjolla ja pistä miehesikin olemaan lapsen kanssa..näin saat itsellesi hieman vapaa-aikaa ja tehdä jotain mukavaa.Kuka tahansa meistä kotiäideistä masentuu jos ei itselle anna aikaa.piristystä päiviisi ja toivottavsti kaikki alkaa sujua paremmin :)
puhu olotilasta vaikka neuvolassa.koska luulen ,että ahdistut vaan entistä enemmmän kun ajattelet,että tunteesi ovat jotenkin epänormaaleja tai ei sallittuja.ihminen voi tuntea joskus noin,suurimmankin onnen keskellä.kyse voi olla synnytysmasennuksesta,joten anna ihmeessä aikaa itsellesi äläkä tee mitään äkkinäisiä päätöksiä.eroa tai muuta sellaista.anna vain ajan kulua.minäkin olen kokenut pahoja masennuskausia,mutta nyt kahden lapsen äitinä kaikenmaailman tunnemyllerrykset ja syyllisyydentunteet läpikäyneenä tiedän,että murheet ja synkät päivät ovat osa elämää.sitten taas murheiden jälkeen koittaa parempia aikoja ja ehkäpä niitä sitten osaa arvostaa.anna lupa tunteillesi.