Miten anorektikko katsoo?

Se minäkuvan vääristyminen on sairaus, siitä oli kerran Oprahissa. Tosi kaunis nainen ja tosi komee mies oli siinä. Ne sano, että näkevät peilistä todella rumia ja vääristyneitä hahmoja. Eivät edes kauppaan mielellään kehtaa lähteä. Anorektikoilla on
kai samanlaista, näkevät itsensä aina lihavana, olivat sitten miten laihoja tahansa.

Itselläni oli ainakin tapana vertailla muita ihmisiä itseeni ja silmissäni näin minua hieman pulskemmat ihmiset minua laihempana vaikka totuus oli päinvastainen. Toki en minä ylipainoisia/normaalipainoisia ihmisiä sentään itseeni verrannut mutta hoikkia ja vähän alipainoisia. Mietin että onkohan tuollakin joku anoreksia vaikka itse olin paljon pahemmassa kunnossa mutta en sitä vaan jotenkin tajunnut. Kuvista vaan näkee että olen ollut näiden alipainoistenkin ystävien rinnalla täys raato.. Sillon sitä en vaan osannut nähdä..

Anoppisi on ehkä sairas vähän enemmänkin, hänellä on varmasti anoreksian rinnalla vääristynyt minäkuva ja todella pahaa laatua oleva. Kaikilla anorektikoilla ei välttämättä ole edes vääristynyttä kuvaa itsestään, osa tajuaa olevansa laiha mutta haluaa vaan olla sellainen koska ei halua lihota tai pysty ylipäätään siihen kun on siihen kuntoon päästänyt itsensä menemään. Vääristynyt minäkuva aiheuttaa ongelmia painon lisäksi myös muualla eli kokee itsensä tyhmemmäksi ja huonommaksi ja rumemmaksi kuin muut. Tällainen ihminen tuntee alemmuutta muiden ihmisten rinnalla lähes joka asiasta. "en minä osaa enkä voi , en minä kun oon vaan tämmönen" Se ei ole ihan puhdasta a syömishäiriötä tai anoreksiaa , muunlaista mielenterveysongelmaa enemmänkin... josta yksi näkyvä piirre voi olla alipainoisuus.

Vaikka aina sanotaan että anorektikon minäkuva on vääristynyt, ei se pidä läheskään paikkaansa kaikilla jos edes puolella?! Vääristynyt minäkuva on ihan oma häiriönsä toki monella heistä voi olla anoreksiaa...

Omakohtaisen kokemukseni pohjalta yritän kuvailla miten lihavuus muuttui ympärilläni.
Minulle laihduttaminen oli määrätietoista ja tarkkaa touhua:Jokapäiväinen motiivini kaikkeen,sen kautta suunnittelin lopun ohjelman.
Syöminen ja vähäinen liikunta tietää lihoamista ja tavoitteeni joka päivä olikin mennä nukkumaan niin,että vatsani muistutti mitä on nälkä ja liikunta.Näin ollen järjestys meni totaalisesti rikki,kaikessa,mikäli sortumisia tapahtui. Todella tunsin itseni saamattomaksi ja epäonnistuneeksi.Itsekuri oli poissa ja tunsin laiminlyöväni tavoitettani (jonka olin hämärästi määritellyt vain laihtumiseksi..).
Näin ollen nyt,kun näytän taas terveeltä ja puntarin viisarikin heilahtaa ihan mukavasti voin sanoa,että tunnen itseni jokseenkin lihavaksi,mutta eritavalla lihavaksi.
Kilot kasautuvat päähäni ja aiheuttavat inhoa.
Selkärangasta nousee muistutus epäonnistumisesta ja laiskuudesta vaikka saisin olla tilanteeseen nyt tyytyväinen- tältähän parantuneen tytön tulisikin näyttää!
Mutta anoreksian myötä muuttui myös maailmankuvani ja kilot saivat täysin uuden painoarvon.Ne painavat paljon mielenrauhassa ja nimenomaan omassa peilikuvassa ja ainakin itse tulkitsin sitä kautta onnistumistani kaikessa muussakin mitä tein.Lihavat ihmiset eivät alkuunkaan inhottaneet minua tai tehnyt minusta arvostelevaa.Omalla vyötäröllä oleva massa vain painaa suunnattomasti,eri tavalla .
Se painaa mieltä ja vaikuttaa suhtautumiseeni jälleen kaikkeen,oikeastaan jokainen lisäkilo muuttaa aina pikkaisen taas sitä mitä ympärillä näkee ja kokee.
:) hyvin vaikeaa muokata sanoiksi!

Ehkä toi anoppi näkee asian samalla tavalla vääristyneesti kuin minä aikoinani omalla kohdallani...tosin minä olin oikeesti reilut 30 kiloa ylipainoinen,mutta näin ja uskottelin itselleni,että olen laiha! ja täydestä se itselle meni.Muut näkivät todellisuuden ja sen,että olen reilusti ylipainoinen.Itsellä meni aikaa,ennenkuin silmät avautuivat ja näin todellisen minäni/ulkonäköni ja myönsin itselleni olevani läski!
Nää on niitä asioita joita ei voi ymmärtää,ennenkuin itse kokee sen.

Minulla ei ole anoreksiaa mutta jonkinmoinen syömishäiriö, ja itseäni hämmentää se, etten tiedä minkäkokoinen todellisuudessa olen. En oikein luota peiliin (ts. omiin silmiini), enkä siihen mitä muut ihmiset minusta sanovat.

Jotain ymmärsin jokin aika sitten, kun sovittelin töissä työkavereiden kanssa ulkoilupukuja, jotka on tarkoitus saada joskus. Olen aina pitänyt muutamaa työkaveriani itseäni paljon hoikempina ja ollut hieman kateellinen siitä. Olen tuntenut itseni hyvin suureksi heidän rinnallaan. Näitä ulkoilupukuja varattaessa havaitsin hieman kummallisen asian; vaatekokoni on kuitenkin pienempi kuin heidän.

Samoin on käynyt joskus aiemminkin, esimerkiksi jos aikomuksena on ollut lainata kaverilta jotain vaatekappaletta, se on ollut liian iso minulle vaikka olen aina pitänyt itseäni jotenkin "lihavampana".

Tällaiset faktat tai vaikka painoindeksi eivät välttämättä kerro syömishäiriöiselle mitään; oma painoindeksini on 17,4 ja muita saman painoindeksin omaavia pitäisin sairaalloisen laihana, mutta itseni näen hieman pyöreänä tälläkin hetkellä. Ihmettelen, miksei avomieheni näe minulla samoja läskireisiä kuin itse näen (ja olen toisaalta onnellinen, ettei näe. Koska ne eivät mielestäni ole kauniit). Voisin hyvin kuvitella käyttäväni samantyylistä lausetta, kuin anoppisi on käyttänyt.

Surullistahan sellainen sokeus on... Ei vaan ole mitään käsitystä, miten sen saisi muutettua. Ei ihan täysin olisi haluakaan muuttaa sitä...