Minkälaisia äitejä teillä on?
Kerron tässä omastani.
Välillä olen äärettömän katkera äidilleni. Olin 4-vuotias kun vanhempani erosivat. Se olikin muuten paras päätös minkä äitini on koskaan tehnyt (isäni on mitä on). Erosta johtuen äitini oli kireä ja kahden lapsen kanssa elämisen oli varmasti raskasta. Kehityin henkisesti valtavalla nopeudella, koska minun oli pakko aikuistua. Koulussa ihmettelivät tätä.
Äitini kävi iltakoulua ja muistan aina kuinka pahalta tuntui että äiti lähti ja jätti kotiin (isoveljeni kanssa, joka on 4,5 vuotta vanhempi). Olin silloin 8-9-vuotias.
Tunnen kärsineeni kylmästä äitisuhteesta. En koe että olen saanut rakkautta ja hyväksyntää tarpeeksi.
Olin "vaikea" lapsi, itsepäinen ja touhukas. Veljeni oli oikea enkeli, kiltti ja auttavainen. Tunnen jollain tasolla että minua "syrjittiin" ja vain siedettiin. Äitini onkin sanonut ettei kukaan, koskaan, ole loukannut häntä niin kuin minä nuorena. Vaikka isäni on hakannut, melkein tappanut ja raiskannut äitini heidän avioliiton aikana. Olen minä sitten varmasti ollut aika paha, vai mitä?
Olen taistellut nuorena monen vuoden ajan huonon itsetunnon takia. Sen takia kohtelin/annoin itseäni kohdeltavan huonosti. En arvostanut itseäni, eikä äitini ole todellakaan antanut parhaita eväitä minulle tässä suhteessa. Nykyään olen ollut jo monta vuotta tasapainossa ja itsetuntoni on hyvässä balanssissa. Tunnen nyt olevani henkisesti vahva, mutta olen kouluni käynyt, perusteellisesti.
Nuorempana en voinut sanella ehtoja ja rajoja siihen miten itseäni kohdellaan, mutta kun olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut huonojen kokemusten kautta (valitettavasti) omat rajat, siihen mitä sietää ja mitä ei, niin silloin tunnen itsensä vahvaksi. Minua ei kukaan pompota, käytä hyväksi, loukkaa siten etten puolustaisi itseäni.
Kärsin tosiaan lapsena kylmähköstä ja välinpitämöttämästä äitisuhteesta. Tästä johtuen lähelleni on vaikea päästä. Minun on myös vaikea rakastaa ketään. Siis todella, avoimella suurella sydämmellä, rakastaa. Olen aina ja tulen ehkä loppuelämäni olemaan ihminen joka seisoo omilla jaloillaan = en turvaudu keneenkään enkä jää kenenkään armoille. Ehkä olen pelkuri, koska en uskalla turvautua ihmisiin, edes rakkaisiin.
Aina välillä olen äärettömän katkera äidilleni. Jouduin myös 13-vuotiaana äitini roskakoriksi. Hänellä ei ollut yhtään ystäviä, joten hän purki aikuisen ihmisen suruja ja murheita minuun. Tunsin ääretöntä henkistä ahdistusta ja inhosin aina niitä hetkiä. Äitini on hyvin negatiivinen ihminen = näkee vain huonoja asioita ympärillän ja marisee. Päätin (ja päätös on pitänyt) ettei minusta tule koskaa tuollaista ihmistä kuin mitä äitini on.
On tavallaan taakka olla aina vahva. Minuun on helppo turvautua, mutta kuka tarjoaisi joskus minulle sen olkapään mihin nojata? Ehken anna tilaisuutta?
Olen kelaillut ja tutkistellut itseäni paljon ja löytänyt vastauksia siihen,miksi olen ja käyttäydyn kuten teen. En voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, enkä unohtaa kokemuksiani, voin silti oppia niistä ja löytää itsestäni vahvuutta jota äitini ei ikinä itsestään löydä.
Itseasiassa minä olen ainoa meidän perheessä joka elää tasapainoisessa, hyvässä ihmissuhteessa. Toisin kuin äitini ja isoveljeni. He ovat alistettuja omassa elämässään. Tästä pienestä tytöstä kasvoikin vahva, itseään kunnioittava yksilö.
Opetus: aina pahat ja ikävät asiat eivät nujerra. Tai nujerrettu voi nousta ylös, nostaa päänsä ylpeänä ylös ja löytää yllättävän vahvuuden itsestään.
Taistelkaa tekin!
Kerron tässä omastani.
Välillä olen äärettömän katkera äidilleni. Olin 4-vuotias kun vanhempani erosivat. Se olikin muuten paras päätös minkä äitini on koskaan tehnyt (isäni on mitä on). Erosta johtuen äitini oli kireä ja kahden lapsen kanssa elämisen oli varmasti raskasta. Kehityin henkisesti valtavalla nopeudella, koska minun oli pakko aikuistua. Koulussa ihmettelivät tätä.
Äitini kävi iltakoulua ja muistan aina kuinka pahalta tuntui että äiti lähti ja jätti kotiin (isoveljeni kanssa, joka on 4,5 vuotta vanhempi). Olin silloin 8-9-vuotias.
Tunnen kärsineeni kylmästä äitisuhteesta. En koe että olen saanut rakkautta ja hyväksyntää tarpeeksi.
Olin "vaikea" lapsi, itsepäinen ja touhukas. Veljeni oli oikea enkeli, kiltti ja auttavainen. Tunnen jollain tasolla että minua "syrjittiin" ja vain siedettiin. Äitini onkin sanonut ettei kukaan, koskaan, ole loukannut häntä niin kuin minä nuorena. Vaikka isäni on hakannut, melkein tappanut ja raiskannut äitini heidän avioliiton aikana. Olen minä sitten varmasti ollut aika paha, vai mitä?
Olen taistellut nuorena monen vuoden ajan huonon itsetunnon takia. Sen takia kohtelin/annoin itseäni kohdeltavan huonosti. En arvostanut itseäni, eikä äitini ole todellakaan antanut parhaita eväitä minulle tässä suhteessa. Nykyään olen ollut jo monta vuotta tasapainossa ja itsetuntoni on hyvässä balanssissa. Tunnen nyt olevani henkisesti vahva, mutta olen kouluni käynyt, perusteellisesti.
Nuorempana en voinut sanella ehtoja ja rajoja siihen miten itseäni kohdellaan, mutta kun olen kasvanut aikuiseksi ja oppinut huonojen kokemusten kautta (valitettavasti) omat rajat, siihen mitä sietää ja mitä ei, niin silloin tunnen itsensä vahvaksi. Minua ei kukaan pompota, käytä hyväksi, loukkaa siten etten puolustaisi itseäni.
Kärsin tosiaan lapsena kylmähköstä ja välinpitämöttämästä äitisuhteesta. Tästä johtuen lähelleni on vaikea päästä. Minun on myös vaikea rakastaa ketään. Siis todella, avoimella suurella sydämmellä, rakastaa. Olen aina ja tulen ehkä loppuelämäni olemaan ihminen joka seisoo omilla jaloillaan = en turvaudu keneenkään enkä jää kenenkään armoille. Ehkä olen pelkuri, koska en uskalla turvautua ihmisiin, edes rakkaisiin.
Aina välillä olen äärettömän katkera äidilleni. Jouduin myös 13-vuotiaana äitini roskakoriksi. Hänellä ei ollut yhtään ystäviä, joten hän purki aikuisen ihmisen suruja ja murheita minuun. Tunsin ääretöntä henkistä ahdistusta ja inhosin aina niitä hetkiä. Äitini on hyvin negatiivinen ihminen = näkee vain huonoja asioita ympärillän ja marisee. Päätin (ja päätös on pitänyt) ettei minusta tule koskaa tuollaista ihmistä kuin mitä äitini on.
On tavallaan taakka olla aina vahva. Minuun on helppo turvautua, mutta kuka tarjoaisi joskus minulle sen olkapään mihin nojata? Ehken anna tilaisuutta?
Olen kelaillut ja tutkistellut itseäni paljon ja löytänyt vastauksia siihen,miksi olen ja käyttäydyn kuten teen. En voi tehdä tehtyä tekemättömäksi, enkä unohtaa kokemuksiani, voin silti oppia niistä ja löytää itsestäni vahvuutta jota äitini ei ikinä itsestään löydä.
Itseasiassa minä olen ainoa meidän perheessä joka elää tasapainoisessa, hyvässä ihmissuhteessa. Toisin kuin äitini ja isoveljeni. He ovat alistettuja omassa elämässään. Tästä pienestä tytöstä kasvoikin vahva, itseään kunnioittava yksilö.
Opetus: aina pahat ja ikävät asiat eivät nujerra. Tai nujerrettu voi nousta ylös, nostaa päänsä ylpeänä ylös ja löytää yllättävän vahvuuden itsestään.
Taistelkaa tekin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on kiva äiti.
Tuntuipa mukavalta lukea selviytymistarinasi!
Olisi hyvä myös tietää ikäsi. Itse olen parikymppinen ja tällä nuorella aikuisiällä on lapsuudenkokemukset olleet paljon mieltäni kirvoittamassa.
Oma äitini ei ollut läsnä siitä lähtien kun olin 2 vuotias, kiertelin hoititädeiltä toisille äidin tehdessä uraansa. Eikä hän ikävä kyllä ollut itkuistani huolimatta tietoinen siitä miten minua yhdessä paikassa kohdeltiin ennekuin minulle tehtiin jotain todella ikävää. Äitini on itse vaikea sietää heikkoutta joten siinäkin vaiheessa kun olisin pienenä tyttönä todella tarvinnut apua ja rakkautta sain vain kehoituksia olla reipas tyttö. Henkisesti ja fyysisesti minut on siis jätetty heitteille lapsena. Siinä vaiheessa sisälleni kasvoikin itserakennelma joka tuomaroi minua deleletoimaan 'ikävät' tunteet pois, olin siis aina vahva ja reipas tyttö, mutta sisältä todella arka.
Murrosiässä sain perheeltäni osakseni halveksuntaa sillä (kohtuuden rajoissa tosin) olin aika vihainen ja pahoinvoiva. Täysi-ikäisenä elin todella henkisesti ja jopa fyysisesti pahoinpitelevässä suhteessa, josta kuitenki osasin tieni pois.
Ne jäljet mitkä tämä on minuun jättänyt on se ettei luottamus synny helposti ihmisiin, pelkään päästää heitä 'liian' lähelle sillä sisälläni on vahva uskomus että jos joku näkee minut kokonaisena (myös epävarmana, heikkona, epärakentavavna jne) seuraa siitä automaattisesti hylkääminen (kuten äitini teki), tai muutoin vain olen silloin täysin heidän 'armoillaan'= helppo vahingoittaa.
Lisäksi minulla on sisäinen arvottomuuden tunne, sillä äitini on aina ollut hyvin kriittinen suhteeni, ja kun perusitseluottamus prosessissa oli häikkää, koen kaikki epäonnistumiset, 'luuseriudet'todella raskaasti eli olen taipuvainen masennukseen kun suljen itseni hyväksynnän ja välittämisen rajoista ulos jos en ole/onnistu tietyllä lailla.
Niin paljon olen kärsinyt pienen elämäni aikana, että on siihen aivan äärimmäisiä lohduttomuudenkin tunteita mahtunut joukkoon, mutta kuten ihmiset minulle sanovat,minä olen myöskin vahva, ja olen käyttänyt sen vaihtoehdon että hyväksyn sen mitä minulle tapahtui lapsena ja millainen äitini on (niin kipeästi kun se sattuukin)ymmärrän syy-seuraukset, ja yritän sitten itse olla itse 'oma äitini' eli yrittää rakastaa ja hyväksyä, äidiltäni en sitä ole koskaan saanut, ja parhaiten pääsen eteenpäin kun en enää sitä häneltä/keneltäkään muultakaan kaihomielisesti odota. Itse on kai omat tyhjiönsä koitettava täyttää.
Itse kyselin tuossa alempana onko kellään kiintymishäiriö-saittia, sillä siksi tällaista kutsutaan.
oli ihan kuin omani..siis turha kertoa..tosin minulla ei ole veljeä;)voimia ja hyvää jatkoa sinulle!=)