Välillä tuntuu, ettei kukaan oikeasti ymmärrä, miltä itsestä tuntuu. Kun on paha mieli jostain (aina ei tiedä itsekään mistä) tai epävarmuus iskee. Ja siitä kun tilittää rakkaalleen tai kavereilleen, ni tulee vastaukseksi pelkkää "no voi" tai "mmm-m". Tekisi mieli räjähtää, kun tuntuu etteivät välitä tai ettei tunteeni kiinnosta. Vaikka voihan se olla niinkin, etteivät tiedä mitä sanoisivat kun tilanne on vieras ja outo heillekin.
kun kukaan ei ymmärrä
Dana**
8806
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kun kukaan ei ymmärrä tule tänne kirjoittelemaan ja elämä hymyilee taas!
veit kyllä sanat suustani. Mullakin ollut näitä epävarmoja hetkiä,itkettää eikä oikein edes tiedä miksi. Pienetkin asiat tuntuvat niin kamalan suurilta. (meillä meni imuri rikki ja mulle se oli maailmanloppu sillä hetkellä)
Mies vaan sanoo että "kyllä se siitä" vähän voi kypsyttää.
Just tollaset asiat. Liian rauhalliset suhtautumiset ja reaktiot. Vaikka en mä kyllä tiedä miten pitäis suhtautua. Ehkä jotenkin sympaattisemmin?
Ja muutenkin mulla on kaverit joko muuttaneet pois tältä paikkakunnalta tai kadonneet muuten vaan. Jäljelle jäänyt yksi todella hyvä ystävä, mutta hänkin asuu yli 100 km:n päässä. Ja kun ei se paras kaverikaan aina ymmärrä.
Ja sitten on näitä kun vaan mielistelee. Ärsyttää :(
jotenkin mäkin toivoisin että ihmiset suhtautuisivat vähän sympaattisemmin jos niille jostain avautuu. Mustakin tuntuu et kaverit ei oikein ymmärrä ja mieskin vaan pyörittelee päätä.
Kiva kuulla, että joku on samaa mieltä :)
Meinas tänää mennä hermot ja tulla itku. Oltiin syömässä yhdellä abc:llä ja vietiin juotavat pyötään ja mies sanoi käyvänsä ostamssa juotavaa töihinsä. Ja mies viipyi ja viipyi ja itse olin jumissa niitten juomien kanssa pöydässä kun en kehdannut niitä yksinäänkään siihen jättää, olisin hakenut salaattia ja syönyt sen odotellessani ruoka-annosta.
Ruoka-annokset tuli, mutta miestä ei kuulunut. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut. Sitten kyllästyin ja lähdin hakemaan sitä salaattia, ja mies tulikin matkalla vastaan. Totesin hänelle pöydässä, että kauan kesti juotavan ostaminen (tiesin, että oli mennyt pelaaman pelikonetta). Mies minulle takaisin, että "eipähän tarvinnut sun seistä vieressä."
No, syömästä lähdettiin kauppaan. Ja kassan jälkeen miehen oli taas pakko päästä pelaamaan. Siinä sitten seistä mökötin vieressä, kun ei olis millään jaksanut seistä ja katsoa kun toinen pelaa (mikään ei ole tylsempää, tai siltä se sillä hetkellä ainakin tuntuu). Autossa mies totesi, että "on se kaupassa käynti vaikeaa, tarvii varmaan tästä lähin käydä yksin."
Ja siitähän se hyvä mieli sitten tulikin. Ja sitten mies vielä kyselee, että mikä on.
Hyi helvetti. En kyllä kestäisi katsella noin lapsellista menoa. Mutta kai se on niin, että vakka kantensa valitsee. Kaikki me saamme elämässä vain sen, mitä ansaitsemme.
Paras neuvo näissä tilanteissa on,
että kerrot suoraan miehellesi,
miten haluaisit, että hän reagoisi
murheisiisi. Miehetä yleensä etsivät
ratkaisuja ongelmiin, vaikka oikeasti
nainen haluaisi vain purkaa murheitaan
ja saada ymmärrystä ja sympatiaa - ei mitään ratkaisuja!
Sanot vaan ihan suoraan, että
näin haluaisin, että toimisit
ja sitten keskustelette siitä.
Miestä ei tietenkään pakoteta niin
toimimaan, mutta arvostaa varmasti sitä,
että tietää, mitä haluaisit hänen sanovan tai
tekevän.
Niin monelta ongelmalta vältytään, kun puhutaan suoraan.
Mulla kuoli tossa pari viikkoa sitten mun rakas lemmihamsteri, jonka elämässä olin ollut mukana sen syntymästä lähtien. Olin aivan murheen murtama, vaikka se oli ollut jo viikon verran vanhan ja kipeän näköinen ja osasin hieman odottaa sen kuolemaa. Avokkini oli myös kotona silloin kun huomasin hamsuni kuolleen, jolloin tietysti aloin hirveästi itkemään. Toisaalta oli helpottunut olo, että nyt sen oli hyvä olla mutta toisaalta olin aivan surun murtama. Avokkini katseli hetken aikaa ihan ymmällänsä itkemistäni kun pitelin lemmikkiäni kädessäni. Sitten häntä alkoi hymyilyttää, vaikka hän yrittikin peittää sen, hän tuli luokseni ja taputti olkapäälle ja silitti hiuksiani ja sanoi: "kyllä se siitä. Pitäisikö se käydä hautaamassa johonkin?" ja meni telkkaria katsomaan. Jotenkin se tilanne rupesi ärsyttämään ja sai minut itkemään enemmän, tiedän että hän tarkoitti vaan hyvää, mutta kuitenkin se peitelty hymy oli se mikä otti päähän. Myöhemmin kun olin rauhoittunut kysyin häneltä, että miksi hymyilit vaikka näit että mun oli paha olla. Hän vastasi että olin kuulemma niin suloisen näköinen siinä ison mahan kanssa, pieni hamsteri kädessä ja krokotiilin kyyneleet poskilla. Miksei hän voinut sanoa sitä sitten heti? Tiedän, että olisin kuitenkin itkenyt hieman, vaikken olisikaan ollut raskaana. Minulle riittäisi välillä vain halaus kun mikään ei suju. Loukkaannun nyt myös helposti esimerkiksi vain siitä, että jos olen kauhealla vaivalla valmistanut hyvän ruuan, mies tulee ja syö ahmimalla, ei edes kiitä tai kehu kuinka hyvää ruoka oli. Hullua, vaikka kuitenkin tiedän, että hän tykkäsi siitä, mutta en mahda sille mitään.
Jotenkin sitä vain kerää kaiken sisälleen ja antaa aina kaiken tulla kerralla ulos. :) On vain niiiiin ihanaa huomata, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa, välillä oikeasti tekisi mieli vain heittää puhelinkin säpäleiksi seinään jos esim tekstiviestin kirjoittamisessa tulee koko ajan virheitä. On tämä vain niin kauhean ihanaa aikaa! :)