Haluaisin kuulla kokemuksia teiltä muilta as:ää sairastavilta ja nimenomaan as:ää sairastavilta/sitä epäileviltä, että onko teidän mielestänne elämänne ollut elämisen arvoista?
Omalta osaltani olen sitä mieltä, että siinä mielessä on, että kun on tänne kerran syntynytkin, niin ei sitä itsemurhaa niin vaan viitsisi tehdä, varsinkaan kun pahemminkin voisivat asiat olla. Toisaalta ympärillä elävät nt:t ovat usein kohdelleet niin halveksivasti ym. että elämäni on usein tuntunut sietämättömältä. Omalla kohdallani jopa vanhemmat ovat huutaneet, haukkuneet ja vaatineet muuttumaan. Ollessani pieni, minua tukistettiin ja minulle annettiin luunappeja yhtenään, sillä "en ollut helppo lapsi". Pienintäkään anteeksipyyntöä en ole kuullut sen enempää vanhemmiltani, kuin opettajilta, kuin vääriä diagnooseja antaneilta lääkäreiltä.
Lisäksi elämääni luonnollisesti varjostaa vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä sekä mm. muistivaikeudet.
Siihen, onko Aspergerin syndroomaa sairastavan henkilön elämä elämisen arvoista, vaikuttaa luonnollisesti hyvinkin suuresti lähipiirin suhtautuminen, ts. omakin elämäni voisi olla elämisen arvoista, mikäli esim. vanhemmat hyväksyisivät. Ympärillä eläviin ihmisiin, kuten työtovereihin ja opettajiin ei kuitenkaan niin vaan pysty vaikuttamaan.
Kysymykseni alkaa olla ajankohtainen, sillä olen ensi kesänä menossa naimisiin toisen as-henkilön kanssa. Näin ollen lapsillamme tulisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan as, enkä haluaisi synnyttää tähän maailmaan ketään, joka tulisi ainakaan pahasti kärsimään. Mikäli itse nyt olisin alkiona jonkun mahassa, niin toivoisin kyseisen raskauden menevän kesken, etten ikinä syntyisikään. Kokemukset ovat kuitenkin erilaisia eri as-henkilöillä, esim. kihlatullani huomatavasti paremmat, mutta kuitenkin...
As on siitä äärimmäisen hankala ja rasittava, että kun ei vamma näy ulospäin, ei kukaan tule ajatelleeksi. Aspergerin syndroomasta ei myöskään puhuta niin paljoa kuin esim. adhd:stä. Lisäksi ongelman nimestä, aspergerin SYNDROOMAsta, tulee mieleen muut syndrooma-päätteiset sairaudet, kuten Downin syndrooma, mistä johtuen minä en ainakaan pahemmin uskalla sanoa sairauteni nimeä ääneen, sillä muutenhan sairaudesta saa aivan väärän kuvan. On uskomatonta, että autismia sanotaan vaan autismiksi, mutta autismin lievempää muotoa aspergerin SYNDROOMAksi...
Omalta osaltani olen sitä mieltä, että siinä mielessä on, että kun on tänne kerran syntynytkin, niin ei sitä itsemurhaa niin vaan viitsisi tehdä, varsinkaan kun pahemminkin voisivat asiat olla. Toisaalta ympärillä elävät nt:t ovat usein kohdelleet niin halveksivasti ym. että elämäni on usein tuntunut sietämättömältä. Omalla kohdallani jopa vanhemmat ovat huutaneet, haukkuneet ja vaatineet muuttumaan. Ollessani pieni, minua tukistettiin ja minulle annettiin luunappeja yhtenään, sillä "en ollut helppo lapsi". Pienintäkään anteeksipyyntöä en ole kuullut sen enempää vanhemmiltani, kuin opettajilta, kuin vääriä diagnooseja antaneilta lääkäreiltä.
Lisäksi elämääni luonnollisesti varjostaa vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä sekä mm. muistivaikeudet.
Siihen, onko Aspergerin syndroomaa sairastavan henkilön elämä elämisen arvoista, vaikuttaa luonnollisesti hyvinkin suuresti lähipiirin suhtautuminen, ts. omakin elämäni voisi olla elämisen arvoista, mikäli esim. vanhemmat hyväksyisivät. Ympärillä eläviin ihmisiin, kuten työtovereihin ja opettajiin ei kuitenkaan niin vaan pysty vaikuttamaan.
Kysymykseni alkaa olla ajankohtainen, sillä olen ensi kesänä menossa naimisiin toisen as-henkilön kanssa. Näin ollen lapsillamme tulisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan as, enkä haluaisi synnyttää tähän maailmaan ketään, joka tulisi ainakaan pahasti kärsimään. Mikäli itse nyt olisin alkiona jonkun mahassa, niin toivoisin kyseisen raskauden menevän kesken, etten ikinä syntyisikään. Kokemukset ovat kuitenkin erilaisia eri as-henkilöillä, esim. kihlatullani huomatavasti paremmat, mutta kuitenkin...
As on siitä äärimmäisen hankala ja rasittava, että kun ei vamma näy ulospäin, ei kukaan tule ajatelleeksi. Aspergerin syndroomasta ei myöskään puhuta niin paljoa kuin esim. adhd:stä. Lisäksi ongelman nimestä, aspergerin SYNDROOMAsta, tulee mieleen muut syndrooma-päätteiset sairaudet, kuten Downin syndrooma, mistä johtuen minä en ainakaan pahemmin uskalla sanoa sairauteni nimeä ääneen, sillä muutenhan sairaudesta saa aivan väärän kuvan. On uskomatonta, että autismia sanotaan vaan autismiksi, mutta autismin lievempää muotoa aspergerin SYNDROOMAksi...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger Asperger
Sairasta paskaa tämäkin asperger vouhotus. Syndroomat on muotia, lääketiede tarvitsee niitä, as-yhdistykset tarvitsevat niitä. Kun jollekin poikkeavuudelle keksitään nimi, se alkaa ruokkia itseään, sen ympärille syntyy tukiyhdistyksiä ja muuta paskaa.
Suurella osalla väestöstä on jotain irrallisia as-piirteitä, joillakin enemmän joillakin vähemmän. Unohda itsekin koko juttu ja ole sellainen kuin olet tai hypää vaikka mereen.
Huomaa kyllä että siellä on taas joku NT joka ei tiedä mitään aspergereistä. Ota asioista selvää ennenkuin puhut paskaa.
Siis tuolle toiseksi kirjoittaneelle provosoivalle rääväsuulle..
Oletkos niin hassu, että säntäät seuraavaksi puutarhanhoitopalstalle mesomaan:
puutarhanhoito puutarhanhoito puutarhanhoito puutarhanhoito puutarhanhoito
kaikki on nykyään jotakin hoitoo, on niin muodikasta puhua hoidosta, kaikkeahan pitää jotenkin hoitaa.
Olkaa tyytyväisiä puutarhoihinne tai hypätkää mereen.
-------------------------
mut ekalle kirjoittajalle sanon vaan, että olen miettinyt itse omakohtaisesti olisinko mahtanut tehdä lastani jos olisin tiennyt silloin olevani assi ?
Hm.. Olen assi ja lapsen isä on alkoholisoitunut ja ollut myös hyvin väkivaltainen.. mutta jälkeläisestä tuli ihminen. Hän on as-piirteinen, mutta ei alkoholisti, ei väkivaltainen.. ja elää omillaan ja pärjää..
Kait noita nykyisin aika moni nuori as-oireinen miettii noita lapsi juttuja. Oma jälkeläiseni ei aio tehdä lapsia, eikä myöskään serkkunsa, joka on assimainen..
Eihän lapsia ole pakko tehdä, elämän voi elää muullakin lailla kuin noudattamalla vain yhtä ja samaa kaaviota.
En kykene kylläkään sanomaan ratkaisua kenellekkään tuollaisessa lapsijutussa. Se on aina kunkin oma juttu. Siihen saattaa liittyä lisääntynyt alttius vaikka as-oireisto ei periydykkään automaattisesti - mut toisaalta.. kenellä tahansa on riskejä.
Olen kuullut, että jokaisella ihmisellä on alttius n. 50 erilaiseen sairauteen.
Ei kait kukaan sit vois tehdä lapsia jos ajattelisi asiaa tuolta kantilta.
Vaikea kymysys kun liittyy vastuuseen ja pohtija on ehkä hyvin kriittinen ja vastuuntuntoinen.. hm..
Turhaa tuollaisesta on antaa itseään provosoida.
Taitanee olla vain joku riidanhaastaja, joka yrittää saada jostakusta tappelukaveria ?
Mitäs noista.. vähemmistönä kuitenkin ihmisissä.. ei ehkä mikään nt. ensinkään vaan joku muullatavalla oireileva jolla ei ole ketään ja kiukuttelee kenties pohjimmiltaan aidosti kun muut ovat päätyneet verkostoitumaan ja asiat alkavatkin selkiytyä..
Ei kannata tuhlata omaa arvokasta energiaansa moisiin.. on sitä parempaakin.. vaikka mitä kohteita kuin nuo.
Menkööt lääkäriin, ehkä löytyy joku kiva pikku vika päästä eikä tarvi sit kadehtia itseään vihreäksi.
> joku muullatavalla oireileva jolla ei ole ketään
Psykiatriselta puolelta se tuli meitä läsnäolollaan kunnioittamaan.
Olen as-palstalla nimimerkillä puhelin. Olen asperger nimimerkkin kanssa samaa mieltä. Kaikilla ihmisillä on joitain as tyypillisiä piirteitä. Jos niitä on enemmän kuin keskimäärin ns. nt-ihmisella niin ei se ihmisestä huonompaa tee.
ihmisillä on tauteja ja vaivoja. Itse olen ollut duunissa erilaisissa laitoksissa joissa vaivaisia ihmisiä.
Jos jollain on assu, niin ole onnellinen jos voit elää kuitenkin itsenäisesti etkä holhottuna koko ajan.
Elämä on aina tärkeää.
Mä olen miettinyt että hullu voi olla ympäristölleen ja muille tärkeempi kuin sata turhaa tervettä!
Itelläni on AS, ja viime vuodet on tuntunu koko ajan siltä ettei elämä ole elämisen arvoista, kun on sosiaalisia vaikeuksia ja kaikenlaisia vaikeuksia... itsari on käyny mielessä mutta enhän mä sitä tee, elämä kun on vasta edessä.
Minunkin elämääni ovat muut ihmiset vaikeuttaneet suhteettoman paljon. Vanhemmat, sukulaiset, luokkatoverit, sosiaali- ja terveysalan ihmiset... Anteeksipyyntöä en ole saanut keneltäkään.
Mutta kaikesta huolimatta pystyn nyt vilpittömästi sanomaan, että elämäni on elämisen arvoista (juuri nuo sanat pyörivät mielessäni vuosi sitten, en lainannut niitä viestistäsi). Koulukiusaamista en juuri edes muista, myös muut ikävät lapsuudenkokemukset haalistuvat ajan myötä. Perhe hankaloittaa asioita vieläkin, mutta kun on oma koti ja oma elämä, heihin saa etäisyyttä. Olemme jopa oppineet tulemaan toimeen. Lisäksi olen seurustellut, vieläpä kahdesti! Enkä ole onneton vaikka olenkin juuri nyt yksin, ja vaikka muiden painostus ahdistaakin välillä.
Viime vuosi on tosin ollut poikkeus. Jouduin kuntouttavaan työhön, ja olen ollut melkein koko sen ajan todella sairas. Sain jälleen Kelan kuntoutustukea, joten ei olisi pakko mennä. Mutta jos en mene, kiusaaminen jatkuu loppuelämän. Joten asetuin odottamaan jotain käänteentekevää. Sitten viime kuussa sydämessä "revähti" oikein kunnolla ja tuli kumma olo. Menin lääkäriin. Perustutkimuksissa ei ollut mitään suuresti poikkeavaa (allergioita oli ja jotkut juuri sydämen kannalta tärkeät arvot olivat melko matalia/korkeita). Joskus syksyllä pääsee lisätutkimuksiin. Ja vaikka mitään ei löytyisikään, ehkä he joutuvat nyt ottamaan minut todesta.
Eli kokonaisuus ratkaisee. Hyvät kokemukset ja asenne tekevät elämästä elämisen arvoisen, vaikka välillä ahdistaisikin pahasti.
Olen yrittänyt monessa paikassa keskustella olosuhteiden.. ympäristötekijöiden vaikutuksesta as-oireiluun. Täälläkin.. mutta jostakin syystä ei muut innostu puhumaan.
Tuntuu kiinnostavan vain se onko kyse geneettisestä perinnöllisestä ongelmasta, onko se sairaus vai ollaanko vammaisia..
Kokonaisuushan se on joka vaikuttaa.. kun kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Tiedän, että on ikävää sanoa: "Ota itsesäsi niskasta kiinni".. saan siitä itsekin hepulit jos kyse on jostakin oireiston aiheuttamasta rajoitteesta, esim. ajantajun hämärtymisestä, asioihin juuttumisesta, möläyttelystä, liikaa innostumisesta, pälpättämisestä, asioiden vatvomisesta, jne.
As-oireistoinen on toki elämän hallinnan rajoitteineen alttiimpi vastoinkäymisiin, pettymyksiin.
Aistiongelmatkin aiheuttavat sieto-ongelmineen omia rajoitteitaan.
Itsearvostus voi laskea kuin lehmän häntä.
Mutta jotenkin.. Luokittelisin kuitenkin itsearvostuksen puutteen ja jonkinlaisen masokistisen itsetuhoisuuden enemminkin psyykkeen kehittymisen piikkiin kuin miksikään varisnaiseksi as-oireeksi.
Tunnen as-oireilevia jotka ovat syntyneet asiallisiin olosuhteisiin ja saaneet tarpeitansa vastaavaa kohtelua ja eräs heistä on varsinainen mr. hyväntuuli.
Minun olosuhteeni ovat olleet etupäässä ihan peffasta. Ongelmia ja vastoinkäymisiä on riittänyt valtaisat määrät. Olen kokenut jopa erittäin raakaa väkivaltaa parivuotisessa parisuhteessa ja siinä yhteydessä minut raiskattiin puukkoa kaulalla pitäen kun olin päässyt synnytyslaitokselta kotiin ja alapäässä oli vielä tikkejä.
Minua on pilkattu, nöyrryytetty, piesty.. isäni oli ilkiö joka veteli remmillä takapuoleen milloin mistäkin keksimästään syystä. Äitini pakotti lukemaan raamattua heti kun opin pienenä lukemaan. Jumalan kirouksia ja maailmanloppua.
Ankaraa elämää ja kovaa kuria.
Vaikka olen hirmuisen herkkänahkainen ja pienikin hipaisu olisi riittänyt.. tai sit hyvät neuvot, sillä olen ollut hyvin näsäviisas jo pienestä. Eikä minulle olisi tarvinnut herkkäkuuloisena huutaa ja karjua niin, että sydän hyppäsi kurkkuun ja elin koko lapsuuteni jatkuvassa ahdistuksessa ja peloissa.
Koulussa minut laitettiin jatkuvasti käytävään seisoksimaan kun olin omissa maailmoissani tai stressaannuin liioista impulsseista ympärilläni.
Jälki-istuntjakin riitti kun kukaan ei koskaan kysynyt syitä käyttäytymisiini. Aina vaan lennätettiin niskaperseotteella pois..
Asuin- ja työpaikat ovat vaihtuneet taajaan. Kuin myös seurustelukumppanit ja "kaverit"... Harrastuksista on tullut lähdettyä milloin minkäkin syyn vuoksi.
Välillä itsari tuntuisi ihan mukavalta vapautumiselta koko höskästä. Joskus herkuttelen sillä. Tiedoksi niille, jotka käyvät täällä lukemassa vain saadakseen jotakin mielenkiintoista ja outoa päiviteltävää kun omassa elämässä asiat mennä jumputtavat tasaista ja tylsää rataansa - itsarista haaveileminen todellakin tuntuu joskus suorastaan kivalta asialta kun meitä tällaisia "hulluja" kukaan ei oikein siedä missään kun emme suostu ja kykene tottelemaan itsellemme sopimattomia tapoja ja käytäntöjä, jotka on muokattu toisensorttisia ihmisiä varten.
Koululaitos on aika karsee nykysin nt. muksuillekin, kuin myös työelämän puolella on paljon epäinhimillisiä olosuhteita, kiirettä, stressiä, burnout:ja, loppuunpalamista..
Elämästä ei enään nykyisin selviydy aukomatta joka mutkassa kukkaron nyörejä.
Kun jää työttömäksi, kun putoaa työmarkkinatuelle ja joutuu juoksemaan sossussa kerjuulla ja on pakko tiedostaa ihmisten ikävä asenne köyhiä kohtaan..
Niin moni asia on esteenä hyvinvoinnille välillä, että ihanalta ajatukselta tuntuu funtsia, että jos tästä maanpäälisestä helvetistä pääsis kertakaikkiaan pois.
Minulle on jopa kerran käynyt niin, että olin tavottman kypsynyt olemisiini, Ahdisti ja masensi.. ajatukset olivat hyvin itsetuhoisia.. en kokenut mitään myönteisiä fiiliksiä silloin.
Olin matkalla bussilla kaupunkiin ja tapasin erään tutun naisen. Häntä pidetään tietääkseni tunneälykkäänä normaali ihmisenä. Juups.. ja hän sit kysyi mitä minulle kuului.
Kerroin kuinka kamalat fiilarit mulla on ja, että olen ajatellut hyvin itsetuhoisesti.
Ystävällinen hymy ei värähtänytkään hänen kasvoiltaan kun hän korviaan lotkauttamatta alkoi tarinoida leipomastaan kaakusta ja sen reseptistä.
Noin.. vaikka vuosia aikaisemmin olin itse leelioinut häntä kun hänen lapsenasa menehtyi auto-onnettomuudessa ja hän oli itsetuhoinen. Meitä oli silloisen työyhteisön puitteissa melkoinen joukko yksilöitä, jotka autoimme häntä monin eri tavoin tuossa ongelmatilanteessa.
Minäkin.. vaiikka hän ei kuulu ihan lähimpiini.
Kaikenlaisia ihmisiä sitä maa päällään kanttaa ja elämä on välillä sieltä syvältä minne ei aurinko paista.
Minä en koe elämää lahjana enkä koe siitä mitään kiitollisuudenvelkaa millekkään taholle.
Ainoa kait mikä minua pitää sinnikkäästi elämässä kiinni on oma jälkeläinen ja läheiset ystävät.. joita on vähän, mutta jotka välittävät minusta.
toisaalta.. olen jo tähän ikään hoksannut, ettei muista ihmisitä niin hirveästi kannata välittää. Kukin sohlaa pitkälti omaansa ja piittaa ensisijaisesti itsestään.. niin olen itsekin sit orientoitunut, että voihan tämän homman tsyynätä naturellisti niin pitkälle kun siedettävästi kohtuudella jaksaa. Hittoako se kenellekkään lopujenlopuksi kuuluu jos en täytä joidenkin keinotekoisia normeja. Aikansa saa hyvin kulumaan luomalla omaa kulttuuria :)
Hei.Elämä ei ole sinua käsitellyt silkkihansikkain mutta koeta löytää vahvuutesi!As-ihmisillä on myös vahvuutensa ja löytyy myös huumoria! Ehkäpä tarvitset tukea kuitenkin,koska olet menossa avioon ja elämässäsi on sellaisia asioita jotka vaatisivat käsittelyä vaikka neuropsykologian keinoin.itsekin koin ennekuin lapseni(poika)sai as adhd-diagnoosin huonommuutta ja itsesyytöksiä vanhemmuudestani-enhän ymmärtänyt(en voinut tietää)miksi lapseni oli hyvin persoonallinen ja jopa ihmisarka-outoa sosiaalisen äidin lapselta...Mutta nyt ymmärrän paremmin lastani ja hänen erityispiirteitään ja hän saa kuntotusta neuropsykologilta ,joka auttaa myös lastani ymmärtämään itseään ja opettelmaan elämässä tarvittavia taitoja.Olen sitä mieltä että on etuoikeus kun saan kasvattaa aslasta! Hänellä on hyvä yleistieto ja hänellä on oma,hauska huumorinsa ja hän kehittyy sosiaalisti koko ajan.Ei kuitenkaan tarkoitus ole häntä "muuttaa" maailmanvirtaan sopivaksi,vaan yrittää kasvattaa omanlaisensa yksilö tähän yhteiskuntaan -hänestä voisi tulla vaikka mainio sotahistorian luennoitsija johonkin sotamuseoon-hänen erityismielenkiintonsa mukaan...aika näyttää...Toivotan sinulle voimia ja onnea tästkin eteenpäin!Olet arvokas ihminen omana itsenäsi!t as adhdlapsen äiti
itse en tee oikeen mitään muuta kuin soita kitaraa, lue ja ole tietokoneella...harvoin käyn pihalla ja ihokin on jo aivan valkoinen...varmasti tämä elämä on alkuaikoina (10 ikävuoteen asti) todella mukavaa, mutta nyt se on vaan yhtä ja samaa
Jos joku tulisi jotenkin konkreettisesti uhkaamaan sitä olemistasi siellä kämpässä, yrittäisi estää sinua soittamasta sitä kitaraasi, uhkaisi katkaista tietokoneliittymäsi.. joku ilmoittaisi, ettei sinulle enään tipu mistään rahaa, tai vaikka sitä olisi niin sinulle ei myytäisi enään ruokaa kaupassa ?
Kysymys:
Ajattelistko.. ihan sama EVVK sitten voisin uinahtaa kuolon uneen ihanaan..
Tosin.. näkäntunne on alussa aika rankka. Janokin, jos kraanasta ei kertakaikkiaan enään heruisi pisaraakaan ja ovet olisivat salvattu ulkopäin.
Jos mikään ei kiinnosta niin mikään ei kiinnosta.. sit kait masennus on edennyt jo niin pitkälle ettei mitään kait ole tehtävissä..
Tuota..
Entäs jos siellä kämpässä viruessa joku mukava ihminen joka on joskus vaikuttanut hyvältä tyypiltä, ehkä aiheuttanut ihastuksen.. entäpä jos sellainen kolkuttaisi ikkunaan ja viittilöisi ulos ? Heiluttelisi avainta..
Tähän ei tarvitse vastata.. mutta tällaista kannattaa pohdiskella tykönään itsekunkin..