Hei!
oon kai ollu masentunu jo lapsesta..huonot kotiolot ja vanhempien alkoholinkäyttö. En kuitenkaan oo hakenu apua kuin vasta kolmikymppisenä.Oireilin nuorena monella lailla "vatsaoirein, sosiaaliset suhteet oli kaventuneet, pelkäsin jotenkin ihmisiä. vieläkin pelkään jotenkin ihmisten läheisyyttä ja puhe saattaa ruveta takeltelemaan tai koen itseni todella tyhmäksi jutellessani ihmisten kanssa.Nuorempana ulkonäkö oli mulle tosi tärkeä. Oli päiviä jolloin en kehdannut mennä ulos koska luulin että olen ruma.. ilman meikkiä en kehannut lähtä mihinkään.surin ja surin.. nykyään oon päässy vähän sinuiksi tämän ongelmani kanssa.Nuoruuteeni mahtuu todella paljon menetyksiä yms. negatiivisiä juttuja. oon älytön stressaaja joka helvetin asiasta ja lisäksi todella herkkä. "työelämässäkin ovat huomanneet" kaiken lisäksi ajattelen koko ajan mitä muut ajattelevat minusta??...olin sairaslomalla 9kk. palasin työelämään syksyllä. oon kesälomalla ja huomasin etten osaa nauttia edes tästäkään "normaalilla tavalla" ahistaa koko ajan tunne että pitäisi siivota tehdä jotain kivaa lasten kans..tieten nautin olla lasteni kans. Koko ajan tunne että on jotenkin huono ihminen.. jatkuva syyllisyyden tunne. kevät oli rankka töissä, ja sielläkin huonommuuden tunne koko ajan päällä. iltaisin olin aivan puhki ja kotihommatkin jäi monesti puolittain tekemättä. Mulla on ihan hyvä mies.. ollaan harkittu eroakin pari kertaa mutta päädytty jatkamaan kuitenkin. ihan hyvä näin..en syö mitään lääkkeitä.minulla todettiin keskivaikea masennus ja sos.tilanteidenpelko. söin puoli vuotta viime vuonna masennuslääkkeitä. huonolla menestyksellä.olin tosi väsyny ja apaattinen tunneköyhä koko ajan. päätin etten halua jatkaa lääkitystä.Mietin vaan mitä tekisin, haluaisin niin olla hyvä äiti lapsilleni. He ovat kaikki kaikessa minulle. Olen jopa kaksi kertaa saanut tavata psykiatrin vuoden aikana.Kuulemma olen selviytyjä luonne poikkeuksellisen rankan lapsuuden jälkeen.voiko parin kerran perusteella sanoa noin? Kahden kuukauden välein tapaan psykiatrian erikoissairaanhoitajan. Anteeksi sekava viesti...
oon kai ollu masentunu jo lapsesta..huonot kotiolot ja vanhempien alkoholinkäyttö. En kuitenkaan oo hakenu apua kuin vasta kolmikymppisenä.Oireilin nuorena monella lailla "vatsaoirein, sosiaaliset suhteet oli kaventuneet, pelkäsin jotenkin ihmisiä. vieläkin pelkään jotenkin ihmisten läheisyyttä ja puhe saattaa ruveta takeltelemaan tai koen itseni todella tyhmäksi jutellessani ihmisten kanssa.Nuorempana ulkonäkö oli mulle tosi tärkeä. Oli päiviä jolloin en kehdannut mennä ulos koska luulin että olen ruma.. ilman meikkiä en kehannut lähtä mihinkään.surin ja surin.. nykyään oon päässy vähän sinuiksi tämän ongelmani kanssa.Nuoruuteeni mahtuu todella paljon menetyksiä yms. negatiivisiä juttuja. oon älytön stressaaja joka helvetin asiasta ja lisäksi todella herkkä. "työelämässäkin ovat huomanneet" kaiken lisäksi ajattelen koko ajan mitä muut ajattelevat minusta??...olin sairaslomalla 9kk. palasin työelämään syksyllä. oon kesälomalla ja huomasin etten osaa nauttia edes tästäkään "normaalilla tavalla" ahistaa koko ajan tunne että pitäisi siivota tehdä jotain kivaa lasten kans..tieten nautin olla lasteni kans. Koko ajan tunne että on jotenkin huono ihminen.. jatkuva syyllisyyden tunne. kevät oli rankka töissä, ja sielläkin huonommuuden tunne koko ajan päällä. iltaisin olin aivan puhki ja kotihommatkin jäi monesti puolittain tekemättä. Mulla on ihan hyvä mies.. ollaan harkittu eroakin pari kertaa mutta päädytty jatkamaan kuitenkin. ihan hyvä näin..en syö mitään lääkkeitä.minulla todettiin keskivaikea masennus ja sos.tilanteidenpelko. söin puoli vuotta viime vuonna masennuslääkkeitä. huonolla menestyksellä.olin tosi väsyny ja apaattinen tunneköyhä koko ajan. päätin etten halua jatkaa lääkitystä.Mietin vaan mitä tekisin, haluaisin niin olla hyvä äiti lapsilleni. He ovat kaikki kaikessa minulle. Olen jopa kaksi kertaa saanut tavata psykiatrin vuoden aikana.Kuulemma olen selviytyjä luonne poikkeuksellisen rankan lapsuuden jälkeen.voiko parin kerran perusteella sanoa noin? Kahden kuukauden välein tapaan psykiatrian erikoissairaanhoitajan. Anteeksi sekava viesti...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sain todella selvää ja se on se tärkein pointti.
Nuo psykoloogit eivät ehdi tekeen enemmän, kun on säästö tarkoitus ja valtava määrä ihmisiä tarvii apua:( Siinä tulee tämä pillerihoito:((
Kysy tältä psykiatrian erikoissairaanhoitajalta jos sillä paikkakunnalla on tukiryhmää.
turvoksissa syystä tai toisesta kaiken aikaa.
Joillekin sopii paremmin lääkkeet ja toisille kuunteleminen, molempi ehkä parempi.
Lääkkeet muuttavat ihmistä, jos on tyytyväinen uuteen minään, homma on varmaan ok.
Lääkkeitäkin on valtava määrä, pitäisi löytää asiantunteva lääkäri, ei arvauskeskuksen harjoittelija, joka tietäisi mikä on hyvä.
Masennukseen on itsellä auttanut tekeminen, ja sellaisen mielenkiintoisen jutun löytäminen jonka kanssa viihtyy, oli se sitten työ tai harrastus.
Alku on ollut usein vaikeaa, on saanut komentaa itseään käden nostamiseenkin, mutta pikkuhiljaa se alkaa sujua, ja pää rupeaa toimimaan.
Aika auttaa, mutta se vaatii aikaa.
Normaaliuden tavoitteleminen ohjaa oikealle uralle väkistenkin vaikka pikkuhiljaa.
Kaikki tavoittelevat onnea, harvoin sitä saa, onni on pieniä asioita. Ne pitää nähdä ja lopettaa itsensä sääliminen.
Minä olin juuri tuollainen nuorena, vaikka kotiolot olivat varmasti helpommat. Masennus on ollut varmasti jonkinasteisena aina. Vaikka elämäni on sujunut ihan hyvin, en osaa olla onnellinen, pelkään takaiskuja ja kaiken menettämistä. Kaksi masennushoitoa olen saanut, kun olo on mennyt jopa psykoottiseksi.Lasten takia ponnistelin pitääkseni itseni normaalinoloisena. Ensimmäinen masennussairstuminen tuli, kun nuorin lähti kotoa. Nyt olen vaikean psykooosimasennuksen diagnoosilla toipilaana juuri eläkkeelle jäätyäni. En oikein enää jaksa uskoa elämään.
Miten pahaksi masennus menee että se luokitellaan psykoottiseksi? en koe todellisuudentajuni pettämistä yms.
paha juttu. Jos sellaisen luokittelun saat, niin ei kannata huolestua.
En halua masentaa lisää tai olla ilkeä mutta en kyllä yhtään ihmettele jos olet 9kk töistä pois ja siellä on nihkeä vastaanotto,jos oikein ymmärsin. Itse olen siinä asemassa että saan jatkuvasti tehdä sairastelevan kollegani töitä (en sentää 9kk) mutta kuitenkin,ja se on todella hermoja raastavaa,meinaan itsekin masentua kun toinen on aina masentunut.
Oletko miettinyt kotiinjäämistä lastesi kanssa?
Oon ollu viime syksystä tässä nykyisessä työssänija tehnyt pitkiä päiviä ja joustanut jos muut ovat olleet poissa, asemani on aika vastuullinen. En ole ollut lainkaan poissa töistä.Olen tai yritän töissä pikemmin olla vähemmän masentuneen oloinen. olin siis toisessa työssä aikaisemmin ennen sairaslomaa.