keskenmeno...suru

Tiedän tunteen! Itse olin rv 8 4 raskaana kun sain keskenmenon. Ja raskaudesta kuulin vasta tosiaan kun sain sen keskenmenon.

Jaksamisia!

Se tuntuu kyllä todella pahalta kun se omalle kohalle sattuu!! Minulla on nyt kesken menosta 7 vk mutta aina se on vaan mielessä. Toivottavasti miehesi ymmärtää tuskasi ja tukee sinua, koska minusta ainakin keskenmeno on naiselle paljon kovempi pala kuin miehelle. Tottakai se miehiäkin satuttaa..Kyllä niitä parempia päiviä tulee sitten. Puhuminen on auttaniut todella paljon!! Pakko vain ajatella positiivisesti ja mennä eteenpäin. Minua ainakin helpottaa ajatus siitä että tulen olemaan (toivonmukaan!!) vielä hyvä äiti lapselleni/lapsille. Uskon niin että lapseni on nyt taivaassa ja on varmasti onnellinen!! Ja vielä se teitä onnistaa!! Jaksamisia sinne!!

Heippa vain, ensi kertalaisena koko Suomi24:n keskuteluissa ja ihan muista syistä tulinkin. En kuitenkaan voinut ohittaa km-kirjoituksia. Itselläni on takana kaksi keskenmenoa. Ensimmäinen raskaus oli yllätys eikä mitenkään suunniteltu. Eipä silti, että päivääkään olisi iteketty raskautta. Kyllä se lapsi olisi ollut oiken tervetullut. Mutta toisin kävi, eikä lastamme saatu. Miehenikin suri, mutta eri tavalla. Ei oikein osannut sisäistää asiaa. Miten olisikaan, kerkesi 3 vkoa totutella asiaan ja sitten se olikin ohi. Yhtä-äkkiä kuin alkoikin. En kuitenkaan silloin ymmärtänyt sitä. En edes halunnut. Hänen olisi vain pitänyt itkeä minun kanssa ja surra menetystä. Kyllähän mies surikin, mutta omalla tavallaan. Onneksi ei kuitenkaan missään vaiheessa estänyt minua suremasta vaan tuki minua, vaikka ei aina ymmärtänytkään.

Melkein kaksi vuotta meni km:sta, kun tulin uudelleen raskaaksi. IVF-hoidolla. Lapsi oli siis nyt todella suunniteltu :) Ja lapsi saatiin. Kun tyttäremme (nyt 2,5vee) oli vain 2 vkoa vanha, mies alkoi yhtä-äkkiä itkeä. Kertoi, että sillä hetkellä tyttö sylissään ymmärsi vasta, mitä menetettiin elokuussa -01... 2,5 vuotta aikaisemmin. Minäkin itkin. Viimein pysyitmme itkemään yhdessä. Kesällä pystytimme ristin omenapuun alle omalle pihalle ja joka lauantai-ilta sytytimme kynttilän ristin juurelle. Teimme surutyötä yhdessä.

Toukokuussa -05 olin taas yllättäen luomusti raskaana. Sopivasti äitienpäivän alla. Ilo oli valtava molemmilla, eihän minun pitänyt edes tulla raskaaksi. Alkionsiirtokin oli suunnitteilla toukokuulle. Meni reilu viikko ja tuli vuoto, tuli keskenmeno. Nyt mieheni osasi heti itkeä kanssani. Kuukauden päästä itkimme taas. Molemmat alkiomme olivat tuhoutuneet sulatuksessa. Kuukauden sisällä menetimme kolme pientä lasta. Saimme omenapuun alle kolme pientä ristiä lisää.

Toivon, että saat miehesi ymmärtämään että vaikka hän ei pystyisikään suremaan keskenmenoa sinä saisit surra sitä rauhassa. Toisaalta toivon, että pystyt surustasi huolimatta antamaan miehellesi aikaa. Raskaus oli teille molemmille yllätys, ei suunniteltu juttu. Se tuli ilmi vasta kun sait keskenmenon. Niin vaikea kuin sinun nyt onkaan hyväksyä miehesi asennetta, niin yritä silti. Uskon, ettei miehesi vielä edes käsitä koko tilannetta.

Suuri halaus sinulle ja voimia. Niitä tarvitset paljon. Itselläni siis ensimmäisestä km:sta tulee jo 5 vuotta, mutta ei se ole mihinkään hävinnyt mielestä. Olen vain oppinut elämään sen kanssa, kuten viime keväistenkin menetysten. Eikä niitä suruja tarvitsekaan haudata vaan ne saavat näkyä sinussa.

Yritä ajatella, että luonto päätti hoitaa asian näin, jos lapsella ei olisi ollutkaan kaikki kunnossa. Paha kehityshäiriö tai jotain muuta.

..voi sanoa, että miehesi ei varmasti ymmärtänyt/kokenut raskauttasi yhtä konkreettisesti kuin sinä. Useimmiten mies ymmärtää raskauden myöhemmissä ultrauksissa tai kun vauvan potkut tuntee mahan päälle..

Valitettavasti olet surusi kanssa aikalailla yksin. Ainakin kotona. Tällaisilla palstoilla toki saa vertaistukea, keskenmenon kokeneita naisia on todella paljon. Voimia sinulle surusi kanssa.

K-K