Meillä kaikilla on ollut unelma elämästä, tulla joksikin, mitä pidimme tärkeänä. Minun ihanteeni lapsena oli Viipurin Susien maalivahti Puputti. Myöhemmin kuulin hänen eläneen ja nääntyneen Tukholman siltojen alle.
Ovatko unelmamme elämästä aina näitä, tuomittuja epäonnistumaan? Onko parempi että unelmamme eivät toteudu?
Ovatko unelmamme elämästä aina näitä, tuomittuja epäonnistumaan? Onko parempi että unelmamme eivät toteudu?
Vastaukset 26
Vanhimmat
hyvissä olosuhteissa.
Kun muutimme rivitaloon, jossa oli kiva piha, suojaisa, sinne voitiin istuttaa rakastamani köynnökset ja kasvit, silloin ajattelin, että olisinpa saanut tämän olotilan aikaisemmin, silloin, kun esikoisemme syntyi! Mutta kun sen saimme, oli kuopuksemmekin jo kirjoittanut ylioppilaaksi, hänen juhlansa pidimme uudessa kodissamme.
Velkamme saimme maksetuksi vasta, kun pääsimme eläkkeelle. Koko elämä oli rankkaa työntekoa ja säästämistä, ei siis kovin helppoa.
Eli unelmani ei toteutunut, tuo lasten kasvattaminen hyvissä olosuhteissa.
Taideteollisessa korkeakoulussa ei kuitenkaan ollut ylioppilasvuotenani lavastajalinjaa. En päässyt sisään koko laitokseen. - Se on parasta, mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut. Taivas tietää, mitä minustakin olisi tullut, jos olisin päässyt sinne opiskelemaan. Nälkätaiteilija varmaankin. Jo karsintakurssin aikana vierastin sekä opettajia että muita pyrkijöitä. (Olin todella ihmeissäni, kun näin sisäänpäässeiden luettelon. Kukaan minun mielestäni hyvä ei päässyt.)
Minulla on tuttava, joka on käynyt Taideteollisen korkeakoulun. Vasta nyt eläkkeellä hänellä on ollut varaa maalata ja järjestää näyttely. Hän kertoi, että on myynyt niin monta taulua, että pystyy niillä tuloilla maksamaan gallerian vuokran.
Olen tehnyt mielenkiintoisen elämäntyön aivan toisella alalla, ja tulen toimeen eläkkeelläni. Paremmin asiat eivät voisi olla.
Samalla karsintakurssilla oli myös tuleva tyttöystäväni. Se toteutui vasta 5-6 vuotta myöhemmin. Hän ei myöskään päässyt opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. - Kerroin, että muistan hänet hyvin karsintakurssilta. Sanoin, että hänellä oli erikoinen silmämeikki: Tumman violetit viivat silmien ympärillä. Hän vastasi: "MINULLA EI OLE IKINÄ OLLUT SELLAISTA MEIKKIÄ". No, en ruvennut väittelemään asiasta. Hän oli ihan mukava ihminen, joka vain sitten muutti ulkomaille jatkamaan opiskeluaan, ja suhde katkesi.
että voit noin sanoa, harvinaistakin se on.
Kaikilla tuntuu olevan enemmän ja vähemmän valittamista.
Aiheesta monellakin.
Oikein piti miettiä oliko minulla unelmia, en muista, tai sitten niitä oli niin paljon, että ne eivät enää unelmia olleetkaan.
Kaiken olen minäkin aineellisen puolen ainakin saanut,tosin kovalla työllä ja kun unelmista pitäisi puhua, ei kai siihen työ kuulu.
Unelmat on varmaan tulleet jälkijättöisesti, sillä nyt olen varsinaninen unelmoija.
Ei mitää ihmeellistä, mutta enpäs kerrokkaan, koska ne on vielä edessäpäin ja siksi ei voi puhua.(siis toivottavasti)
Kuuluin joskus harrastaja näyttämöläisiin. Tehtiin monet esitykset ja se oli ihanaa aikaa. Haaveilin näyttelijän ammatista. Vaan sit rakastuin ja vihille. Sainpahan ison roolin elämässä...Äitinä. Kaipaus jäi teatteriin...Mutta voinhan palata ajatuksissani siihen aikaan. Nuoruus muistoihin. Kai se on niin, että haaveita ja unelmia pitää olla. Niistä ammennan voimaa elontiellä. Valituksi tulisi varmaan kuitenkin nykyinen polku. Luultavasti. Jossitteluhan on turhaa, mutta mukava kuvitella jos olis...Unelmoida voi ystävien kanssa hyvästä retkestä Tallinaan. Sen voi jopa toteuttaa. Siispä unelmia on yhä.
Pääsisi kuumailmapallon kyytiin.
Harmitta kun töissä ollessa olisi järjestynyt lento
vaan ei tullut lähdettyä.
Eilen illalla katselin kun pallo lipui Lahden yllä.
Mutta jos vielä joskus;))
Jos olet nyt 67, pyydä 70-vuoyislahjaksi kuumailmapallolentoa. Tyttärelleni järjestettiin se polttariyllätyksesksi. Uskaltaisinkohan minä, en varmaan.
Olen kuullut, että se on kallista lystiä. Mukava olisi päästä kokeilemaan!
Muistelen, että jo monta vuotta sitten hinta oli 600 mk.
Helikopteriin olen päässyt muutaman kerran. Sekin kivaa, mutta melu on kova.
Sanovat, että kuumailmapallossa on vaikuttavaa hiljaisuus.
Kyllä se muistaakseni oli kallista, markoissa lähemmäs tonnia, mutta jollakin tytön kaverilla oli suhteita, niin sai paljon alennusta .Tytär kehui elämystä, kai siinä jotain suhinaa kuului.
Olihan niitä sitten toisenlaisia - epärealistisia.
Olisin halunnut nuorena olla aivan eri näköinen, komeampi ja pitempi. Kapeampi nenä, tuuheampi tukka, leveämpi hymy.
Mutta mitähäh? Yhtäkkiä huomasin, että minä olen minä, ja olen sen näköinen kuin olen, olen luonteeltani sellainen kuin olen, eikä siihen ole kenelläkään mitään sanomista. Kaikkein vähiten minulla itselläni. - Kaikkea typeryyttä nuoruus teettää.
Nyt vanhoilla päivilläni olen huomannut, että nuoret ihmiset saattavat olla hyvinkin epävarmoja ulkonäkönsä ja muun olemuksensa suhteen täysin aiheettomasti. Sellainen minäkin olin.
Nykyisin korostetaan persoonallisuutta. Pitää olla "persoonallinen". Lopputulos on sitten se, että kaikki ovat kuin samasta muotista, käyttävät kaikki samanlaisia vaatteita, musiikkimaku on muodinmukainen, ajatusmaailma samoin. Niin se varmaan oli meidänkin nuoruudessamme.
Ilmoitin olevani 169 cm.
Äiti ihmettelemään, että sinähän olet 171 cm.
No siksi juuri, sanoin.
Äiti neuvoi: Ajattele, että kaikki sinua lyhyemmät ovat taakaleita ja kaikki sinua pitemmät ovat roikaleita, sinä olet just passeli.
Se hiukan lohdutti, mutta vasta mieheni tapaamisen jälkeen, kun hän sanoi pitävänsä juuri pitkästä tytöstä, juuri sinusta, silloin vasta vapauduin.
Eli ei epävarmuutta, vaan varmuus siitä, että on vääränmittainen, se oli sitä murrosikää.
Ja samalla muistin, että äidissäkin oli vikoja, sillä eihän tuonlaatuinen neuvominen aivan oikein taida olla! Se oli sitä äidin huumoria.:D
kuin unelmissa on...Suurin unelmani oli, että saisin lapsia ja se toteutui ja luulenpa kerran olevani suuren suvun kantaäiti. Unelmilla on taipumus toteutua, niitten suuntaisesti toimii.Ulkonäköäni en erityisesti ole surrut, muissakin ihmisissä arvostin jo nuorena ihan muita asioita. Kyllähän mekin ennen oltiin kuin samasta muotista, kun valmisvaatteita alettiin valmistaa massatuotantona. Minäkin kävin jopa osakunnan tansseissa mikroshortseissa ja maksiliivissä. Proseminaarissa oli minihame ja reisiin ulottuvat strets-saappaat.Kyllä nauretaan, kun niitten aikojen valokuvia katsellaan.Kun katselin toiselta palstalta noita nuoruuden musiikkimuisteloita, Paul Anka oli kaikilla. Mahttoiko kukaan muu haikailla Vera Lynnin It hurts to say goodbyen soidessa.
Sama kude on meissä,
mik' unelmissa on.
Ja unt' on vain
tää lyht elämämme.
Kuvittele, että nuorena jaksoin lukea Shakespearen kootut teokset. Kaikki osat! Vieläkin ihmettelen sitä.
Tämä värssy on jäänyt mieleeni, mutta en muista mistä näytelmästä se on. Olisikohan se Kesäyön unelmasta?
Nuo Yrjö Jylhän suomentamat William Shakespearen Suuret draamat, jotka olivat varustetut Eino Krohnin esittelyillä ja johdannoilla.
Ja todellakin, suurinta elämässä on ollut haave lapsista ja sen toteutuminen. Myöskin ihanan puolison löytyminen, aivan ansaitsematon armo, jonka yllättäen sain osakseni aikaisemmin kuin toivoinkaan.
Luojalle kiitos niistä.
Tuo hieno Shakespearen säe on hänen viimeisestä suuresta draamastaan "Myrsky". Tiedän sen siitä, että ko. näytelmä on ollut 50 vuoden ajan kestolukemistonani yöpöydällä. Joihinkin teoksiin vain kiintyy enemmän kuin toisiin.
Se onkin hieno näytelmä. Pidän siitä enemmän kuin Kesäyön unelmasta. Itse asiassa silloin nuorena Kesäyön unelma meni jotenkin "ohi". En ymmärtänyt kaikkea ennen kuin näin sen näytelmänä.
Myrskystä tehtiin joskus 70-80-luvun vaihteessa hyvä, nykyaikaan siirretty elokuva. Näytelmässä on aineksia moneen tulkintaan. Elokuvasta jäi mieleen sen erikoinen tunnusmusiikki: omalaatuinen, vähän kohtalakkokaan tuntuinen tango.
Sibelius tunsi Myrsky näytelmään omakseen. Siinähän päähenkilö Prospero joutuu täysin eristetyksi saarelle, missä "helvetti on auki ja kaikki pirut irti".
Sibelius sävelsi tilaustyönä 1920-luvulla Tanskassa esitettyyn näytäntöön musiikin.
...Myrskyn musiikkia. Onhan minun täytynyt kuulla se. - Se on vain niin, että klassisessa musiikissa ei aina muista kaikkia teoksia. Ne muistaa vasta sitten, kun ne taas kuulee.
Siinä klassinen musiikki eroaa kovin paljon muusta musiikista. Teokset ovat niin suuria, ettei kukaan jaksa muistaa niitä kokonaan. Sen vuoksi ne aina tuntuvatkin tuoreilta.
Minä pidän kaikenlaisesta musiikista. En osaa mitenkään panna musiikin lajeja johonkin arvojärjestykseen. On vain musiikkia, josta pidän ja musiikkia, josta en pidä. Minua vähän harmitta, miten klassista musiikkia jotenkin vähätellään. Kuitenkin on sellaisia klassisia teoksia, jotka mykistäisivät hevirokkarinkin.
Siinähän se ero on, meinaan klassisen ja muun välillä, että hyvä klassinen kestää ajan muutokset. Sibeliuksen yksinlaulut ovat tietääkseni edelleen opetusmateriaalina Sibelius akatemiassa. Ne vain ovat niin vaikeita esitettäviksi, että vain pitkälle kouliintunut laulaja kykenee niihin.
mitä minun unelmat ovat olleet,onhan niitä täytynyt olla, eihän elämää näinkin pitkälle olisi jaksanut.
Kovin korkealentoisia, suuria ne ei ainakaan olleet, arkisia pieniä asioita,kai ne on toteutunut, kun ei muistoissa ole pysynyt.
Nuoren tytön unelmat olivat varmasti sellaisia tyypillisiä, saisi komean miehen, (onnistui mielestäni, sitäkin ihmettelen)kauniin kodin ja olihan ne lapset toiveissa.Kodissa on viihdytty, ei mitään prameaa, mutta oma suunnitelemaa, en koskaan voisi asua valmiiksi suunnitellussa, koti on minun näköinen.
Tokihan sitä olisi halunnut olla kaunis, sitä joskus vieläkin haikailen,itsetuntoni ei ole niitä parhaita, mutta päivä päivältä olen oppinut hyväksymään itseni.
Ehkä ennen kuolemaa olen sinut itseni kanssa.
Ei siis suuria unelmia, haaveilla kyllä osaan vieläkin.
Sinun laillasi en muista vaikka kuinka miettisin, onko minulla ollut sen ihmeellisempiä unelmia.
Päivä kerrallaan on tosiaankin menty eteenpäin ja niin tulee tehtyä vieläkin.
Kun on alasmäki silloin olen mennyt kovaa vauhtia, mutta kyllä niitä ylämäkiä on enemmän ja silloin valiteltu ja kiristelty hampaita.
Toisinpäin ajatellen, unelmoin aina, unelmoin vieläkin uusista hyvistä hetkistä. Mitä ne unelmat ja toiveet ovat, sitä en osaa itsekään tunnistaa, mutta aina vain odotan jotain tapahtuvaksi, jotain kaunista ......
Unelmia ja haaveita pitää olla aina, ne pitävät yllä elämän halua ja positiivisuutta,,ja kun tarpeeksi uskoo unelmaansa, moni toteutuukin.!!
Varsinkin eläkeläisellä on aikaa toteuttaa montakin nuorempana haaveilemaansa unelmaa..))!!
seitsemän leivän uunista ja isosta tuvasta jonka ruokapöytään mahtuu jouluna koko suku pöydän ympärille syömään.
Unelmoin isosta lapsikatraasta.
En yltänyt emännäksi, enkä saanut lapsia kuin niin harvakseen, että kolmeen ylsin.
Iso ruokapöytä oli vähän aikaa kuin "lainassa", ahnaat liekit sen söi.
Sain kuitenkin elämältä hyvin paljon, onnea ja rakkautta, vastoinkäymisiä roppakaupalla, kyvyn selviytyä päivästä jolloin valoa ei näkynyt.
Uskallusta uusiin haasteisiin.
Koulun päätettyäni päätin hankkiutua johonkin luovaan ammattiin, missä saisi käsin tehdä ja toteuttaa itseään. Löysin itseni kultasepän verstaasta. Oppipoikana valssasin kultaa sormuksiksi, hioin messinkilampetteja ja korjasin kaikenlaisia käyttöesineitä.
Se oli välivaihe. Luovaa työtä sain harjoittaa sen eri muodoissa koko ikäni. Tein pätkätöitä ennen kuin tuota pahalta kalskahtavaa sanaa oli keksittykään. Minulle se sopi. Sain olla vapaa.
mitä oli ne ensi haaveet . En muista. Elämä vaan vei mukanaan . Naapurin pojan kanssa naimisiin ,kaksi lasta . Miehellä oli paljon harrastuksia ,ei ollut aikaa minulla harrastaa
mutta kun kotitöitä . Onneksi kaikki meni ilman suurempia pettymyksiä --nuoruus. Nyt en haaveile muuta kun ,että saan elää terveenä ja lähellä omaisiani. Haaveilen että näen tyttäreni lapsen lapsen joka syntyy ensikuussa,ja että hän on terve lapsi .
syntyvästä lapsenlapsestasi! Se on aivan ihana tunne, kun oman "mummutettavan" ensi kerran näkee.
Unelmista puheen ollen. Minäkään en muista koskaan pilvilinnoja rakentaneeni. Olen vain aina elänyt ja antanut elämän viedä mukanaan,
Kaikki on mennyt niin hyvin, että enpä olisi osannut parempaa toivoa.
Lapset voivat hyvin ja ovat viroissaan. Kaikilla on omat kodit. Lastenlapset voivat hyvin ja rukoilen joka ilta, että he kaikki saisivat elää terveenä ja ilman suurempia huolia.
Ukolleni ja itselleni toivon tietysti terveyttä ja että saisimme elää yhdessä mahdollisimman kauan.