Katsoin reunan yli ja mietin: ”Mitä järkeä elämässä on?” Tiesin kysymykseen vastauksen. Elämä on turhaa. Näin alhaalla maan kamaralla autojen ajavan puuhiinsa ja muurahaisten kokoisten ihmisten kiirehtivän koteihinsa. Olin itsekin ollut yksi heistä huolettomista kävelijöistä. Vaan en enää. Olin muuttunut. Tiesin, että kaikki oli turhaa. Koko elämä oli pilalla ja vain yhden pienen virheen takia. Mikään ei ikinä voisi korjata kaikkia niitä säröjä, jotka olin saanut aikaan. Ei. Oli aika lopettaa kaikki paha. Olin valmis. Tiesin että olin.
Katsoin taas alas. Minua alkoi huimata. Tunsin miten syömäni lihasose nousi kurkkuuni. Olin aina pelännyt korkeita paikkoja. Minua alkoi huimata korkealla. Tiesin, että katolle kiipeäminen ei ollut hyvä ajatus, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä. Olin harkinnut päivieni päättämistä jo pitkään. Olin käynyt läpi suunnitelman toisensa jälkeen. Päädyin lopputulokseen, että katolta hyppääminen oli paras ajatus. Tiesin, että kukaan ei voisi pelastaa minua ja että kaikki kävisi nopeasti. Kaiken varalta olin ottanut mukaani myrkkyä. Suunnitelma oli siemaista myrkkyä ja hypätä heti sen jälkeen. Vaikka selviäisinkin pudotuksesta, myrkky tappaisi minut. Mikään ei voisi mennä pieleen. Olin jättänyt kaksi kirjettä keittiöni pöydälle. Toinen oli rakkaalle Johannalleni ja toinen perheelleni. Tiesin että Johanna löytäisi kirjeet ja lähettäisi toisen niistä vanhemmilleni. Olin lähettänyt Johannan kylpylälomalle, ettei hän joutuisi kärsimään heti. Johannan loma päättyisi samana päivänä ja Johanna tulisi illalla kotiin rentoutuneena. En olisi tahtonut tehdä sitä Johannalle, mutta minulla ei ollut muuta mahdollisuutta.
Nielaisin ja katsoin taas alas. Jalkani alkoivat täristä. Olin peloissani. En olisi halunnut hypätä. Minulla oli koko elämä edessä. Toinen puoli itsestäni sanoi, että hyppää ja toinen pidätteli vastaan. Olisin tahtonut kuunnella pidättelevää puolta, mutta tiesin, ettei se auttaisi missään. Kaikki oli pilalla, eikä mikään muuttuisi, vaikka kuinka toivoisin.
Tunsin käden laskeutuvan olalleni.
”Älä tee sitä”, kuulin lämpimän ja suloisen äänen sanovan. Tunnistin äänen oitis. Se kuului ihanaiselle Johannalleni. Käännyin ympäri ja katsoin suoraa Johannan merensinisiin silmiin. Ne lumosivat minut syvyydellään välittömästi. Oloni parantui huomattavasti, mutta edes Johanna ei saanut surullisia ajatuksiani mielestäni.
”En voi sille mitään”, sanoin painaen pääni alas, ”Olen epäonnistunut elämässäni.” Johanna painoi päänsä rintaani ja halasi minua. Hänen silkkiset hiuksensa kutittivat leukaani. Tunsin Johannan lämpimän hajun nenässäni.
”Sinä et ole epäonnistunut”, Johanna sanoi suloisella äänellään, ”Et voisi ikinä epäonnistua.” Jotenkin Johannan sanat lohduttivat minua. Olin kuullut samat sanat jo monilta ystäviltäni, mutta Johanna puhuessa ne tuntuivat tosilta.
”Mitä minä voin tehdä?” kysyin kuiskaten. Sanani lensivät tuulen mukana kaukaisuuteen.
”Mitä voin tehdä korjatakseni elämäni?” kysyin uudestaan hieman voimakkaammalla äänellä. Johanna nosti päänsä ja hymyili. En olisi tahtonut hänen tekevän niin. Johannan hymy lumosi minut aina täydellisesti, enkä voinut ajatella kunnolla.
”Sinun ei tarvitse tehdä mitään”, Johanna sanoi, ”Sinun tarvitsee vain tulla ensin sisälle kanssani. Sitten voimme jutella tai tehdä ihan mitä tahansa, mitä sinä sitten haluatkin.” Katsoin Johanna suloisia kasvoja ja nyökkäsin. Johanna otti kädestäni kiinni ja talutti minut pois katolta tikkaille.
Johanna ohjasi minut huoneistoomme. Siellä me juttelimme. Sovimme, että minä aloittaisin terapian purkaakseni kaikki depressiot, joita olin jo kauan hautonut sisälläni. Elämäni parani huomattavasti terapian alettua. Kaikki alkoi taas sujua. Suhteeni Johannan kanssa parani ja jo kuukauden päästä kosin häntä. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Perheeni oli koko elämäni. Olin onnellinen heidän kanssaan. En kuitenkaan voinut joskus olla pohtimatta, mitä olisi tapahtunut, jos olisin astunut reunan yli.
Tuossa oli yksi hyvä esimerkki kaikista niistä kirjoittamistani huonoista novelleista. En yksinkertaisesti osaa kirjoittaa lyhyitä juttuja. Kun yritän, onnistun aina jotenkin pilaamaan ne. Olen hieman itsekriittinen mutta olen kuitenkin yksinkertaisesti huono.
Novellissa ei muuten ole hiukkaakaan totta. En ole mies, en ole yrittänyt itsemurhaa enkä tunne ketään joka on. En siis osaa kovin hyvin samaistua tilanteeseen mikä sekin pilaa tunnelmaa.
Katsoin taas alas. Minua alkoi huimata. Tunsin miten syömäni lihasose nousi kurkkuuni. Olin aina pelännyt korkeita paikkoja. Minua alkoi huimata korkealla. Tiesin, että katolle kiipeäminen ei ollut hyvä ajatus, mutta mitä muuta olisin voinut tehdä. Olin harkinnut päivieni päättämistä jo pitkään. Olin käynyt läpi suunnitelman toisensa jälkeen. Päädyin lopputulokseen, että katolta hyppääminen oli paras ajatus. Tiesin, että kukaan ei voisi pelastaa minua ja että kaikki kävisi nopeasti. Kaiken varalta olin ottanut mukaani myrkkyä. Suunnitelma oli siemaista myrkkyä ja hypätä heti sen jälkeen. Vaikka selviäisinkin pudotuksesta, myrkky tappaisi minut. Mikään ei voisi mennä pieleen. Olin jättänyt kaksi kirjettä keittiöni pöydälle. Toinen oli rakkaalle Johannalleni ja toinen perheelleni. Tiesin että Johanna löytäisi kirjeet ja lähettäisi toisen niistä vanhemmilleni. Olin lähettänyt Johannan kylpylälomalle, ettei hän joutuisi kärsimään heti. Johannan loma päättyisi samana päivänä ja Johanna tulisi illalla kotiin rentoutuneena. En olisi tahtonut tehdä sitä Johannalle, mutta minulla ei ollut muuta mahdollisuutta.
Nielaisin ja katsoin taas alas. Jalkani alkoivat täristä. Olin peloissani. En olisi halunnut hypätä. Minulla oli koko elämä edessä. Toinen puoli itsestäni sanoi, että hyppää ja toinen pidätteli vastaan. Olisin tahtonut kuunnella pidättelevää puolta, mutta tiesin, ettei se auttaisi missään. Kaikki oli pilalla, eikä mikään muuttuisi, vaikka kuinka toivoisin.
Tunsin käden laskeutuvan olalleni.
”Älä tee sitä”, kuulin lämpimän ja suloisen äänen sanovan. Tunnistin äänen oitis. Se kuului ihanaiselle Johannalleni. Käännyin ympäri ja katsoin suoraa Johannan merensinisiin silmiin. Ne lumosivat minut syvyydellään välittömästi. Oloni parantui huomattavasti, mutta edes Johanna ei saanut surullisia ajatuksiani mielestäni.
”En voi sille mitään”, sanoin painaen pääni alas, ”Olen epäonnistunut elämässäni.” Johanna painoi päänsä rintaani ja halasi minua. Hänen silkkiset hiuksensa kutittivat leukaani. Tunsin Johannan lämpimän hajun nenässäni.
”Sinä et ole epäonnistunut”, Johanna sanoi suloisella äänellään, ”Et voisi ikinä epäonnistua.” Jotenkin Johannan sanat lohduttivat minua. Olin kuullut samat sanat jo monilta ystäviltäni, mutta Johanna puhuessa ne tuntuivat tosilta.
”Mitä minä voin tehdä?” kysyin kuiskaten. Sanani lensivät tuulen mukana kaukaisuuteen.
”Mitä voin tehdä korjatakseni elämäni?” kysyin uudestaan hieman voimakkaammalla äänellä. Johanna nosti päänsä ja hymyili. En olisi tahtonut hänen tekevän niin. Johannan hymy lumosi minut aina täydellisesti, enkä voinut ajatella kunnolla.
”Sinun ei tarvitse tehdä mitään”, Johanna sanoi, ”Sinun tarvitsee vain tulla ensin sisälle kanssani. Sitten voimme jutella tai tehdä ihan mitä tahansa, mitä sinä sitten haluatkin.” Katsoin Johanna suloisia kasvoja ja nyökkäsin. Johanna otti kädestäni kiinni ja talutti minut pois katolta tikkaille.
Johanna ohjasi minut huoneistoomme. Siellä me juttelimme. Sovimme, että minä aloittaisin terapian purkaakseni kaikki depressiot, joita olin jo kauan hautonut sisälläni. Elämäni parani huomattavasti terapian alettua. Kaikki alkoi taas sujua. Suhteeni Johannan kanssa parani ja jo kuukauden päästä kosin häntä. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta. Perheeni oli koko elämäni. Olin onnellinen heidän kanssaan. En kuitenkaan voinut joskus olla pohtimatta, mitä olisi tapahtunut, jos olisin astunut reunan yli.
Tuossa oli yksi hyvä esimerkki kaikista niistä kirjoittamistani huonoista novelleista. En yksinkertaisesti osaa kirjoittaa lyhyitä juttuja. Kun yritän, onnistun aina jotenkin pilaamaan ne. Olen hieman itsekriittinen mutta olen kuitenkin yksinkertaisesti huono.
Novellissa ei muuten ole hiukkaakaan totta. En ole mies, en ole yrittänyt itsemurhaa enkä tunne ketään joka on. En siis osaa kovin hyvin samaistua tilanteeseen mikä sekin pilaa tunnelmaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Luettavaahan tuo oli. Olisin mielelläni lukenut enemmän hetkestä kun päähenkilösi selviytyy masennuksestaan.
"Elämäni parani huomattavasti terapian alettua. Kaikki alkoi taas sujua. Suhteeni Johannan kanssa parani ja jo kuukauden päästä kosin häntä. Menimme naimisiin ja saimme kaksi lasta." Tiivistit loppua turhaan, tuon kohdan olisit voinut kertoa hieman pidemminkin.
Lopusta pidin erityisesti. Yleensä masennuksesta ja muista mielenterveyshäiriöistä kertovat lukemistot päätyvät ikävästi (tai sitten olen vain sattunut lukemaan ne surullisimmat), joten tuo loppu antaa hieman miettimisen aihetta.. "Mitä jos en tappaisikaan itseäni nyt? Jos vaikka katsoisin viikon, kuukauden tai vuoden muuttoisiko elämä?"
Tietenkään masentunut ei ajattele noin suoraviivaisesti, eikä yleensäkään näe kaiken surkeauden läpi elämän hyviä puolia.
Minusta ainakin hyvä otsikko. osuva juuri tuohon tarinaan