Miksi?

Kukaan ei varmasti sairastu syömishäiriöön suunnitellusti. Huomaa nyt itsekin ristiriita: SAIRASTU SUUNNITELLUSTI. Aika kauhealta tuntuu tuo kysymyksesi kun tietää mitä sairastaminen on... Vastaanpa siis vaan näin: syömishäiriöihin sairastumiseen on monia syitä, jotka ovat huomattavasti syvemmällä kuin joissakin aikamme laihuusihanteissa. Tapaukset ovat omanlaisiaan, tervehtyminen on vaikeaa ja vie aikaa. Se vaatii kyllä sen, että ajatus sairaudesta ja myös paranemisesta lähtee omasta päästä, mutta tuskin ihan kuvaamallasi tavalla "Oho, mullahan on syömishäiriö". Tuon logiikan mukaanhan paraneminen tapahtuisi samalla tavalla: "Oho, mulla on syömishäiriö, oho, tämäpäs on turha juttu, nytpäs lopetankin tämän ja huomenna olen terve." Ihan niin helppoa se ei valitettavasti ole, tiellä kun on monia esteitä jotka on ylitettävä. On opittava hyväksymään itsensä ja kaikki se epävarmuus mikä elämään kuuluu.

Mä en oikein tiedä miten sairastuin syömishäiriöön. Varmaan se alkoi siitä että bestikselläni oli syömishäiriö, siitä mä aloin toivoa että mullakii olis sellanen, sais laihtuu ja olla kauniimpi. Olin jo silloin lievästi alipainoinen. No alussa siitä touhusta ei tullu mitään. Mä söin tasan yhtä paljo ku ennenkii, enkä ees liikkunu oikeestaan yhtään, mutta sitte pikkuhiljaa, ku en ees enää ajatellu haluavani sitä sairautta, mä aloin vähentää syömisiäni ja lisäämään liikuntaa. Lisäksi mulla oli hieman ulostusvaikeuksia, joten (ihan sen takia...) hankin itselleni ummetuslääkkeitä. Aluksi söin niitä ohjeen mukaan mutta pikkuhiljaa rupesin nostamaan päivittäistä annosta, niin että lopulta otin aina päivässä noin kaksikymmenkertaisen määrän lääkettä sallittuun nähden. Silloin en osannut ajatella että olin sittenkin sairastunut. Mä olin ilonen ku housut tuli pikkuhiljaa väljemmiksi, pystyin vaihtamaan housut koo'osta 34 kokoon 32...Ja ässästä xs:ään (ja ikää oli 17-vuotta). Vasta kun koulun terveydenhoitaja kiinnitti asiaan huomionsa ja rupesi seuraamaan painoani, muistin taas tämän haluni tulla syömishäiriöiseksi. Jotenkin tuli tunne että olin onnistunut... Mutta lopulta tieni johti sairaalaan, ekalla kerralla tiputukseen ja myöhemmin nenä-mahaletkuun. Silloinkaan en osannut ajatella että olisin sairas, pidin vain muita kateellisena. Nyt kun pääsin juuri pois kolmannelta sairaalareissultani, en edelleenkään tunne mitään muuta kuin kaunaa siellä olleita hoitajia kohtaan, mä en ole sairas, en edes niin laiha kuin laihimmat anorektikot, mä haluun painaa 28 kiloa, sitten voisin lopettaa ja alkaa syömään enemmän kuin tällä hetkellä, (n. 100 kcal päivässä) ja ehkä voisin sen myötä vähentää myöskin ummetuslääkkeiden käyttöä... Sory, ei mun mitään elämänkertaa pitäny kirjottaa, pointti on lähinnä siinä, että kai ihminen voi pelkällä tahdonvoimallakii saada itselleen syömishäiriön, mutta en kyllä ymmärrä että mitä järkee siinä olisi, kai jokaisen luulisi olevan onnellisempi nuoruuden vapaudesta, kuin kahleesta nimeltä syömishäiriö, tiputus, nenä-mahaletku, sairaalakierre... Toivottavasti mahdollisimman moni syömishäiriöinen paranisi sairaudestaan, minun rakkaimpani menehtyi siihen viime keväänä, ja toivon että minun vuoroni on seuraavana...

Mene sivuille http://verkkoklinikka.fi/uutiset/02syomis.xsp