Tuossa perjantaina ensimmäistä kertaa löysin tieni tälle palstalle, lueskelin ja täytyy myöntää että muutamat tekstit ja kirjoittajat saivat miettimään omaakin elämääni ja erityisesti muistoihini palasi eräs asia ammattikoulun ajoilta.
Olin ammattikoulussa olikohan toisella luokalla kun meillä oli avoimien ovien päivä. Tuolloin näin muista kouluista tulleiden oppilasvierailijoiden joukossa tytön joka istui pyörätuolissa. Hän pisti jotenkin silmääni heti. Ei siksi että oli pyörätuolissa vaan siksi että hänestä hehkui sellaista hmm positiivisuutta ja kaikkea sellaista joka saa pään kääntymään. Myönnän toki että olihan hän ihan söpökin, siis silleen hyvällälailla ettei liian mutta sitä jotain.. :) Pakostakin katseeni useamman kerran osui aina häneen kun hän oli siinä tilassa jossa minäkin.
Sitten aloin jotenkin arastelemaan paria asiaa. Että miten hän tulkitsisi katseeni, pahasti? Ja sitähän se ei ollut vaan kiinnostuksen aikaansaamaa katselua sillointällöin.. No toinen asia oli että jo silloin minulle oli itsellenikin sattunut kaikkea, joskin nykyään olen käynyt läpi jo paljon enemmän mutta silti nykyään sinut itseni kanssa. No siinä sit puntaroin siis myös hänen suhtautumista itseeni ja tuolloin en pitänyt itseäni arvossa koska itsetuntokin oli nollassa. No kaiken tämän seurauksena ja siitä johtuen en sitten uskaltanut mennä edes puheille..
No tapahtumista on jäänyt itselleni kaunis muisto vaikkakin meni silloin asiat noin.. En nimittäin ole itse sentään mikään hirviö vaikka silloin ehkä ajattelin välillä niin. Itseasiassa tuolloin en välillä tiennyt mihin "ryhmään" kuuluisin olisinko vammanen vai en? Olinhan saanut itsekkin elää terveenä nuoruuteni niihin vuosiin asti. No nykyään kun olen kokenut entisestään vielä enemmän vastoinkäymisiä niin tajuan kyllä olevani vammautunut joskaan en silleen halua edes kategoroida ihmisiä, ollaan kaikki mitä ollaan niin olemme silti yksilöitä. :)
No nyt kun tämä asia muistui mieleeni niin kyllähän sitä kaduttaa ettei ollut rohkeutta mennä edes jutteleman silloin. Mutta ei auta elää menneisyydessä liikoja vaan katsella myönteisin mielin tulevaan ja pitää tapahtunutta kauniina muistona. Ja pakko myöntää että sellainen se todella on. Pe mietin asiaa kun olin täällä käynyt ja saunasta tultuani havaitsin itseni lauleskelemasta Mamban biiisiä "jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua..."
Tällaisia tunnelmia tässä joulun alla täällä.. Hyvää joulun odotusta teille kaikille jotka tämän luette ja teillekkin jotka ette lue. :) Ja muistakaa: Olkaa rohkeita, puhumisella ei menetä mitään, mutta ehkä voittaa sen ettei myöhemminkään kaduta. :)
Olin ammattikoulussa olikohan toisella luokalla kun meillä oli avoimien ovien päivä. Tuolloin näin muista kouluista tulleiden oppilasvierailijoiden joukossa tytön joka istui pyörätuolissa. Hän pisti jotenkin silmääni heti. Ei siksi että oli pyörätuolissa vaan siksi että hänestä hehkui sellaista hmm positiivisuutta ja kaikkea sellaista joka saa pään kääntymään. Myönnän toki että olihan hän ihan söpökin, siis silleen hyvällälailla ettei liian mutta sitä jotain.. :) Pakostakin katseeni useamman kerran osui aina häneen kun hän oli siinä tilassa jossa minäkin.
Sitten aloin jotenkin arastelemaan paria asiaa. Että miten hän tulkitsisi katseeni, pahasti? Ja sitähän se ei ollut vaan kiinnostuksen aikaansaamaa katselua sillointällöin.. No toinen asia oli että jo silloin minulle oli itsellenikin sattunut kaikkea, joskin nykyään olen käynyt läpi jo paljon enemmän mutta silti nykyään sinut itseni kanssa. No siinä sit puntaroin siis myös hänen suhtautumista itseeni ja tuolloin en pitänyt itseäni arvossa koska itsetuntokin oli nollassa. No kaiken tämän seurauksena ja siitä johtuen en sitten uskaltanut mennä edes puheille..
No tapahtumista on jäänyt itselleni kaunis muisto vaikkakin meni silloin asiat noin.. En nimittäin ole itse sentään mikään hirviö vaikka silloin ehkä ajattelin välillä niin. Itseasiassa tuolloin en välillä tiennyt mihin "ryhmään" kuuluisin olisinko vammanen vai en? Olinhan saanut itsekkin elää terveenä nuoruuteni niihin vuosiin asti. No nykyään kun olen kokenut entisestään vielä enemmän vastoinkäymisiä niin tajuan kyllä olevani vammautunut joskaan en silleen halua edes kategoroida ihmisiä, ollaan kaikki mitä ollaan niin olemme silti yksilöitä. :)
No nyt kun tämä asia muistui mieleeni niin kyllähän sitä kaduttaa ettei ollut rohkeutta mennä edes jutteleman silloin. Mutta ei auta elää menneisyydessä liikoja vaan katsella myönteisin mielin tulevaan ja pitää tapahtunutta kauniina muistona. Ja pakko myöntää että sellainen se todella on. Pe mietin asiaa kun olin täällä käynyt ja saunasta tultuani havaitsin itseni lauleskelemasta Mamban biiisiä "jonkun kauan sitten unohtuneen tunsin liikuttavan minua..."
Tällaisia tunnelmia tässä joulun alla täällä.. Hyvää joulun odotusta teille kaikille jotka tämän luette ja teillekkin jotka ette lue. :) Ja muistakaa: Olkaa rohkeita, puhumisella ei menetä mitään, mutta ehkä voittaa sen ettei myöhemminkään kaduta. :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
kirjoituksesi oli mielestäni todella kaunis... huomaan miten olet ajatellut jälkeenpäin asioita.
Itse odotan nyt kolmatta lastani ja olen miettinyt kun ensimmäin lapseni syntyi, hän oli todella vaikeasti kehitysvammainen...hän on kylläkin kuoli 2 kuukautta syntymänsä jälkeen... miten joku pienikin asia voi toista koskettaa. Toisen ihmisen läheisyys, kosketus tai aivan pieni sana.
Olen itse huomannut miten suhtautumiseni kehitysvammaisiin on muuttunut viimeisen kuuden vuoden aikana...suvussani on monta kehitysvammaista ja tulen työskentelemään päivittäisessä työssäni sitten kun valmistun myös kehitysvammaisten lasten, nuorten ja aikuisten parissa.
Kävimme opiskelukäynnillä kuopiossa sijaitsevassa kehitysvammaisten koulu ja kuntoutuskeskuksessa. siellä mieleeni tuli oma pieni tyttäreni, jos olisin saanut pitää hänet luonani olisin varmaan kaikin keinoin yrittänyt saada hänet esikouluun ja kouluun kyseiseen vierailukohteeseen... näin nimittäin miten työntekijät arvostivat lapsia ja nuoria omina persooninaan ja huomasin kuinka onnellisia lapset ja nuoret ovat vain pienestä tuokiosta, kun heitä kuunnellaan ja heitä ei haukuta kummallisiksi olioiksi ym.
Me kaikki olemme omia yksilöitämme ja persooniamme ja toivon, että meitä kaikkia kunnoitetaan olemme me sitten millaisia tahansa.
Hyvää joulun odotusta sinulle ja kaikille muille.
t: kolmen terveen lapsen ja enkelilapsen äiti
Sun tarinasi sai kyllä mut hiljenemään enkä tiedä mitä sanoa ja onko olemassa sanoja jotka ovat oikeita kuultuaan tuollaista.. Surullisin mielin tässä tulee istuttua ja pidettyä hiljainen hetki lapsesi muistolle.. *sytyttää kynttilän*
Kerroit odottavasi kolmatta lastasi, hyvää "odotuksenaikaa" sinulle ja rauhaisaa joulunodotusta koko perheellesi. Sanasi toisen ihmisen läheisyydestä, kosketuksesta tai sanasta olivat aika osuvia, ne monesti tuntuvat sulattavan sen ikiroudan jonka kylmä maailma on saanut aikaiseksi sydämeen. Valitettava tosiasia on että monen ennakkoluulot vammaisia kohtaan muuttuvat vasta kun omassa elämässä sattuu muutos joka pakottaa kohtaamaan nämäkin asiat. En tarkoita tuolla että sinulla olisi ollut ennakkoluuloja ennen kokemaasi, vaan sitä että yleisestiottaen näin tuntuisi olevan. Ja myönnän että vasta koettuani itse asiat jotka elämä polkunivarrelle toi niin vasta noiden kokemusten jälkeen on omakin suhtautumiseni muokkautunut nykyisekseen, joskin tietääkseni en ole suvaitsematon ollut ennenkään..
Hienoa huomata että kaltaisiasi ihmisiä täällä vielä riittää ja aikanaan tuletkin olemaan varmasti työssäsi arvostettu "työnantajiesi" keskuudessa.. :)
Tsemppiä tulevaan..
Todella kaunis kirjoitus, ja en voi kuin nyökyttää päätä melekeen niska kipiänä asioille, jotka olet elämän kulussa huomioinut... Hyvät joulut ja jos niin on tarkoitettu niin ehkä sä siihen likkaan viel joskus törmäät ja saat sitten sanottua jotain =)
...kaunis loppu tarinalle. :) Mutta hyvin epätodennäköinen sellainen.. Itselläni ei ole hajuakaan kuka hän oli, mistä koulusta ym. ym.. Vuosia kulunut sentään jo about 7 tapahtuneesta.. Mutta kaunis tarina muotoutuisi kieltämättä.. :)
MouseMan
Etsi tyttö käsiisi ja tee jotain haaveellesi. Koskaan ei ole liikaa kauniita tarinoita ja hyviä ihmisiä liikenteessä.
Jokainen tarvitsee hyvää oloa ja toisen läheisyyttä.
Joten etsi hänet uskon että etsimisesi palkitaan!
Joo hyvin epätodennäköistä, mutta jos kohtalo niin suo niin ehkä näin tapahtuu.. Unelmiin ja ihmeisiin pitää jaksaa uskoa, vaikka välillä se tässä maailmassa tekeekin helvetin tiukkaa, mutta sisulla ja sinnillä =)
Niin, tokihan täytyy ihmisellä olla haaveita jne. :) Totuus kuotenkin on etten edes tiedä minkä paikkakunnan koulusta hän oli ja oliko loppujenlopuksi edes samalta paikkakunnalta missä opiskeli jne.
Eli haaveita ja muita vaikka onkin niin en silti kirjoittanut tätä tarinaa tyyliin "kunpa hän sattuisi lukemaan" ja jos sattuisikin niin toivon näiden kirjoitusten suovan hänelle edes pienen hymyn huulilleen. Hän elelee jossain omaa elämäänsä kuten minäkin täällä, jos tiemme joskus kohtaavat niin kohtalo on niin päättänyt. Muutoin tämä oli vaan kaunis muisto mielessäni josta halusin tännekkin kertoa sillä muistot palautuivat mieleeni luettuani tätä palstaa.. :)
MouseMan!
Olen itsekkin pyörätuolissa oleva nainen ja kokenut kaikkea elämäni aikana ja kuuntelen mielelläni ihmisten juttuja kauniista asioista ja siitä miten he kaipaavat ihmistä vierelleen.
Koskaan ei ole myöhäistä etsiä ihminen käsiinsä. Jos yläkerran ukko on sitä mieltä että te sovitte yhteen niin ehkä jonakin päivänä te tapaatte ja saat jutella hänen kanssaan.
Hyvää joulun odotusta Sinulle!