Hei
Voisitteko ystävällisesti kertoa vihjeitä mistä voisin lukea syömishäiriöistä ja erityisesti vanhempien vaikutuksesta näiden kehittymiseen. Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, ja toivoisin ettei heidän tarvitsisi koskaan kokea syömishäiriöiden aiheuttamaa tuskaa. Haluaisin myös kuulla vinkkejä teiltä siihen, mitä minun vanhempana kannattaa muistaa, siis ihan käytännön asioita, liittyen tyttöjen syömiskäyttäytymiskasvatukseen. Ymmärrän ettei mitään suoria yksioikoisia vastauksia ole, mutta todennäköisesti jokaisella syömishäiriöisellä on jonkinnäköinen käsitys siitä miten vanhemmat ovat osaltaan liittyneet sairauden kehitykseen.
kiitos!
Voisitteko ystävällisesti kertoa vihjeitä mistä voisin lukea syömishäiriöistä ja erityisesti vanhempien vaikutuksesta näiden kehittymiseen. Minulla on kaksi ihanaa tytärtä, ja toivoisin ettei heidän tarvitsisi koskaan kokea syömishäiriöiden aiheuttamaa tuskaa. Haluaisin myös kuulla vinkkejä teiltä siihen, mitä minun vanhempana kannattaa muistaa, siis ihan käytännön asioita, liittyen tyttöjen syömiskäyttäytymiskasvatukseen. Ymmärrän ettei mitään suoria yksioikoisia vastauksia ole, mutta todennäköisesti jokaisella syömishäiriöisellä on jonkinnäköinen käsitys siitä miten vanhemmat ovat osaltaan liittyneet sairauden kehitykseen.
kiitos!
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihanaa et kysyt.. mun kohdalla se nimittäin oli nimenomaan oma äiti joka anoreksiani aiheutti.. pienenä olin aina "äitin oma pullukka" vaikken ikinä ollut lähelläkään ylipainoa.. teiniikään tullessani sain aina kuulla että "oletpa sä pulskistunut, sullahan on jo melkein naiselliset muodot!". Sellanen ahdistaa tosi paljon. Lisäksi äiti itse on ylipainoinen joten ajatuksissani on aina pyörinyt että en ikinä halua näyttää samalta kun se... Omasta tyttärestä huomaat kyllä kun se yhtäkkii sanoo koko ajan et "ei mul o nälkä ku sain ruokaa jo kaverin tykön tai söin jo kaupungissa" tai muita vastaavia. lisäksi me anorektikot olemme usein ärtyisiä... suutumme helposti... huhhuh..
Mul on viime aikoina tullu mieleen monta "muistoo" lapsuudesta. Joskus ku olin n.9-11 vuotta ja tultiin äitin kanssa yheltä tutulta niin äiti sano: Lissu kysyi et ootko lihonu. Se tuntui jo sillon pahalta ja nyt vielä pahemmalta kun sitä miettii. Ja sillon kun tulin riparilta ni äiti kysy et ootko lihonut. Muistan vieläki miltä musta tuntui. Muo inhottaa jos äiti tai joku sanoo et "pitäishän sun se ymmärtää, iso ihminen (tarkottaa vanhaa)"
En halua silti syyttää ketään mut tuntuu vaan niin pahalta. Nyt viime aikoina sukulaiset on sanonu et oon laihtunu mut en omasta mielestäni! Pärjäilkää :)
ei kannattaisi ruveta kuitenkaan mitenkään hirveästi tyttäriesi syömistä tarkkailemaan Varmasti lähes kaikki nuoret tytöt ovat joskus todella kriittisiä vartalonsa suhteen ja välillä varmasti syövätkin vähän huonosti joko laihdutustarkoituksessa tai muuten vain elämässä on kaikkea muuta mukavaa, joka vie ajatukset ruoasta. Luulen, etä sellaiset pienet muutaman päivän laihdutuskuurit ja salaattipäivät ovat melkoisen yleisiä, mutta ei se silti syömishäiriötä tarkoita. Mutta todella stressaavaa tyttäriesi mielestä voi olla jos kyttäät koko ajan heidän syömistään. Kohtuus siinäkin. Itselläsikin menee varmaan ennen pitkään hermot, jos etukäteen mahdollista syömishäiriötä pelkäät ja suret. Se on ihan turhaa. Jos tyttäresi jostain syystä sairastuu, niin sitten ehdit surra, joten ennakkoon ei kannata.
Ikävä kyllä, usein anoreksia ehtii pitkälle ennen kuin vanhemmat huomaavat mitään, vaikka aivan erinomaisia huolehtivia vanhempia olisivatkin. Hälytyskellojen pitäisi ruveta soimaan, jos tuskin koskaanj näet tyttäriäsi ruokapöydässä. Jos tyttäresi on aina jo syönyt jossain muualla tai kotona ennen muiden saapumista, niin voi jo ruveta vähän epäilemään. Myös jos tyttäresi jättää kaikki herkut ja vähänkin kaloripitoisenmmat ruoat syömättä ja rupeaa syömään yliterveellisesti, ei sekään ole hyväö asia. Äitini luuli pitkään, että söin vain hyvin terveellisesti, muta pian olinkin 43-kiloinen ja bmi alle 13.5. Tietysti ruokaa voi löytyä myös piilotettuna tai roskiin heitettynä, vaikka esim. itse en sitö koskaan tehnytkään. Myös todella runsas liikunta voi olla syömishäiriön merkki. Anorektikot ovat usein myös masentuneita, kiukkuisia, surullisia ym. Mielialan lasku voi johtua syömishäiriöstä.
Tässä oli siis jotain. Kaikki anorektikot ovat kuitenkin erilaisia niin kuin ihmiset yleensäkin, joten kaikki eivät todellakaan käyttäydy samalla tavalla edes anoreksian kourissa. Useat piirteet sopivat lievempinä myös ihan tavalliseen murrosikään, joten anorektinen käyttäytyminen laitetaan joskus murrosiän piikkiin tai toisin päin.
Älä vaan ikinä huomauta lihomisesta. Siis jos kyse nyt ei oo mistään ylipainosuudesta, joka vois tulla riskiks, mut muuten. Ei edes sillälailla, ku sain omalta äidiltäni kuulla: "Sä oot vähän lihonu, mut et sä mikään liian lihava oo." Ei paljon tuo loppu lohduttanu.
Sit tietysti parempi ois, jos et ite alkas millekään ihmedieeteille ja antas laihduttamismallia heille. Tai ainakaan hokis kokoajan laihduttavas, ku sitä teet. Tai ainakin tee se terveellisesti.
Mulla ainakin osasyynä oli se, et äiti on aina ollu mua vähän pienempi. Tai mulla normaalisti bmi varmaan jotain 20 ja äidillä se on tuolla 18 tienoilla. Nyt jo varmaan sillä vähän enemmmän. Eli oli/on halu olla äitiä pienempi.
Älä oo liian tarkka syömisesti. Et aina pitää syödä tiettyyn aikaan ja tietyn verran. Sekin voi ajaa siihen, et haluu ite kontroilloida syömistään.
Sitte anna positiivista palautetta! Voit just kehua, et tyttäres näyttävät nätiltä, on pärjänny jossain hyvin jne. Positiivisen palautteen puuttuminen vaan runnoo itsetuntoa alas. Ja vaikka ei sitä vanhemmilleen välttämättä näytäkään, niin se kyllä tuntuu tosi hyvältä kuulla, jos isä tai äiti on ylpeä.
Ja sit jos tuo vaikka huonon kouluarvosanan kotiin, nii ei kannata alkaa saarnata siitä ihan hirveesti. Toteaa sit vaikka, et eihän se kauheen hyvin menny, mut enskerralla sit paremmin. Et älä pidä sellasia oletuksia, et heidän pitäs olla tosi hyviä.
Äläkä vertaa heitä keskenään! Tai suosi toista enemmän. Pyri olemaan yhtä oikeudenmukanen kummallekin, ettei toinen tunne jäävänsä toisen varjoon. Anna heidän ymmärtää, et molemmat on yhtä arvokkaita sulle.
Sitte anoreksian voi huomata just siitä, et aina on syöny jossain muualla tai syöny jo. Sit on herkemmin just kylmä ja voi muutenkin näyttää kalpeammalta. Ja just toi kiukkusuus on varmaan aika yleistä, ku ei saa tarpeeks energiaa, nii ei siinä sitte hymyillä jaksa. Mut älä sekota murrosikäkapinointiin :D
Siinä nyt jotain. Toivottavasti oli ees vähän apua :)
säännölliset ruoka-ajat, jossa koko perhe on läsnä ovat tärkeitä. Se on sellainen turvallinen tunne lapselle. Kyseisestä ohjeesta kannattaa pitää kiinni kun lapset ovat jo vanhempia ja asuvat vielä kotona.
Meillä perheessä ei ole noudatettu tiettyjä aikatauluja eikä syödä edes yhdessä (paitsi kun olin pieni). Jokainen syö silloin kun huvittaa ja missä huvittaa. Sellainen järkevä ja kohtuullinen syöminen on unohtunut. Joko syön liian vähän (anoreksian partaalla) tai liian paljon (bulimiaa).
Olen muiden vastanneiden kanssa samaa mieltä, että ei kannata tuputtaa sitä ruokaa, eikä hosua sen kanssa. Tai huomautella mitään painoista,
Normaalia ja positiivista suhtautumista ruokaan voi edesauttaa ruoan tekeminen lasten kanssa. He saavat huomata, että sehän on mukavaa.
Ja vielä yksi:syötä lapsille terveellistä ruokaa. Karkkien ja pullien joka päiväinen tuputtaminen ei ole hyvä idea. Ns. pullaäidit voivat murrosiän kynnyksellä herättää nuoressa ahdistusta. Pidä hyvät rajat. Mutta älä ole sentään liian jyrkkä makean suhteen. Pienet lapset kun sattuvat rakstamaan jäätelöä ja herkkuja!
mulla ainaki on ollu ihana lapsuus, ja aina hyvät välit äitiini, eikä ikinä ole syömisellä kiristetty tai lahjottu tai palkittu tai painostettu.. silti sairastuin orthoreksiaan ja siitä sitten anoreksiaan..
pointtini on siis, että älä ota turhaa stressiä, voi olla että lapsesi ei sairastu syömishäiriöihin tai voi olla että sairastuu. Toki voit yrittää välttää sairastumista, mitta mielestäni vanhempia syyllistetään ihan liikaa! Ole tavallinen, läsnäoleva äiti, käytä omaa maalaisjärkeäsi ja sinulle luontevaa kasvatustapaa. se riittää!
No kerronpa omasta äidistäni. Elikkä nuorempana olin hieman lihava ja "rakas" äiti muistutti asiasta jatkuvasti. Kun olin 1-luokalla äiti kysyi "Kuinka koulussa meni?". Aloin itkeä ja kerroin, kuinka minua oli liikuntatunnilla syytetty, että meidän joukkoeemme hävisi minun takiani. Äiti vastasi siihen: "Jos et söisi niin paljon karkki, olisit parempi liikunnassa". Toinen tapaus, kun äiti kerran saunassa huomautti, että "Onpas sinulla paksu maha" (Olin n. 8-v silloin.) Hän osti minulle jatkuvasti vähärasvaisia tuotteita, kyttäsi syömistäni ja jankutti joka paikassa, joka ikinen päivä, että "Sinä syöt aivan liikaa". Oli myös näitä monia vaatekauppa välikohtauksia, joissa äiti sanoi jotain tyyliin "Nuo eivät ikinä mahtuisi päällesi", "Näyttäisit tuossa vain entistäkin lihavamalta" jne... Nyt 4-vuotta anoreksiaa olen sairastanut ja alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Nuo olivat vain esimerkkejä lukuisista luokkauksista, joita äitini on painostani sanonut (Eivätkä edes niitä pahimpia.). Eli opetus oli: Älä sano mitään tuollaista IKINÄ omille tyttärillesi. Jos lapsi sanoo äidilleen "Mä oon läski", hän haluaa äidiltään lohdutusta ja kommentin "Et ole, olet juuri sopiva", ei todellakaan vinkkejä terveellisistä välipaloista ja ehdotuksia aloittaa eri liikuntalajeja.