Mä seison vaa'lla ja nään kuinka sen ilkeet punaset digitaalinumerot liikkuu hurjaa vauhtia ylöspäin ja lopulta pysähtyy lukuun 56...Miten hitossa mun paino on voinu vieläkin pysyä samassa, vaikka oon sentään jumpannu kuin hullu päivittäin ja vahtinu mitä oon suuhuni laittanu?? :/ Miks mä en saa päivääkään olla rauhassa näiltä ajatuksilta? Miksi mä lihon niin saakelin helposti?? Hitto...Tää on joku rangaistus (mut mistä??) joka mut lopulta kai tappaa...Joku mun päässä sanoo tasasin väliajoin että mun on pakko laihtuu...mut mä en enää osaa sitä niin kuin ennen. Miks?? Miks oon näin voimaton luuseri?? :(
p.s. Muilla samoja ajatuksia?
p.s. Muilla samoja ajatuksia?
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ensimmäisenä tuli mieleen, että jos olet aloittanut laihdutuksen liian rankalla
kädellä ja vähentänyt energiansaantisi jo heti alkuunsa liian pieneksi ja elimistösi
on mennyt siistä syystä säästöliekille (aineenvaihdunta hitanee jos laihduttaa väärin)
ja paino jää junnaamaan paikalleen vaikkei söisi mitään muutamaan päivään.
Näin käy yleensä mikäli muunmuassa rasvoja ei saa mistään (ilman rasvoja ei pala
entiset kehon rasvat ja varsinkin jos liikut niin tarvitset tarpeeksi energiaa
jotta elimistösi jaksaa polttaa rasvaa) Jos syöt vain kerran tai pari päivässä
ei aineenvaihduntasi pysy normaalina. Syö pieniä annoksia muutaman tunnin välein,
se pitää aineenvaihdunnan vilkkaana ja aloita niin että syöt aluksi vaikka vähintään
1000 kalorin edestä/päivä ja kun tulosta alkaa näkyä vähennä vasta sitten määrää jos
siltä tuntuu mutta pikkuhiljaa.
Jokainen ihminen voi syödä 1500 kalorin edestä päivittäin lihomatta vaikka makaisi
koko päivän vuoteessa, jos syöt heti vähemmän kuin 1000 kaloria menee elimistösi
säästöliekki tilaan koka on tottunut toimimaan parhaalla tavalla sillä 1500 kalorilla.
USeimmat voivat syödä jopa lähemmäs 2500 kaloriakin lihomatta, silloin heidän
laihdutuksen aikana syömänsä kalorien tulisi olla ainakin alkuunsa 2000... Olet ehkä juuri
siksi se "voimaton luuseri" joksika itseäsi kutsuit ko ska laihdutat väärin eli
liian rajusti alkuunsa ja se on elimistöllesi turha rasite.
Mikäli kumminki syöt monipuolisesti ja riittävästi niin tutki ruokavaliotasi, mitä
se sisältää... Ja laske mistä saat piilokaloreita?
Jumitti pari kuukautta ja nyt vihdoin viimein lähteny taas laskuun. Etkä arvaakaan, että paino lähti laskuun sen jälkeen, kun olin mennyt yhtenä päivänä syömään tosi paljon! Ja mm. roskaruokaa 2 kertaa paljon muuta. Eli kaloreita varmaan lähemmäs 2000.
Keholle täytyy vaan kerran pari viikossa muistuttaa, ettei olla millään keskitysleirillä, jossa ruokaa ei ole saatavilla. Eli vähintään 1 runsaskalorinen päivä (siis ihan, et kalorit menee jossain 2000 paikkeil) viikossa ois hyvä. Sillon keho ei lyö säästöliekille. Ja ei kannata pelästyä, jos paino vähän nousee runsaskalorisen päivän takia, mut se myös laskee nopeesti.
Ite syön jotain 600-900 normaalisti ja sitte yritän kerran pari viikossa syödä reilusti enemmän. Että esim perjantain ja lauantain antaa mennä vaan :)
Siinä ootte kyllä oikeessa että liian rajuin keinoin laihdutan. Jotenkin kelaan että sillähän tavalla mä aikasemminki laihduin ni ihme juttu, kun en nyt...Mutta eihän se niin mennyt. Sillon ana-aikaan mä vähensin ja vähensin ja vähensin, kunnes jäljellä oli enää kaks ruisleipää ilman mitään päällisiä päivässä! Mutta silti laihduin siten, koska en vaan pystyny syömään enää enempää. Mä haluisin takas siihen, mutta muistan millasta taisteluu se oli siihen saakka. Se nälässä oleminen siis ja kaikki muukin... :/
Jotenkin heti nälän uhatessa mä meen jääkaapille. Aikasemmin taistelin sen fiiliksen ohi juomalla vettä tai tekemällä jtn joka vei ajatukset pois kurisevasta mahasta.
Voisin kyllä tosiaan kokeilla tota että muuten joku alle 1000 kcal päivässä ja sit vaikka v-loppuisin enemmän. Kiitos vinkistä. Otan heti käytäntöön. :)
"mässypäivillä" syntyy jo syömishäiriötaustaiselle hyvin helposti bulimia! Itse olen yli kolmekymppinen anorexialla yli 18 vuotta sitten aloittanut syömishäiriöhirviö, joka nyt vihdoin bulimiasta pikkuhiljaa selviävänä alkaa oppia, että paras tapa hallita syömistä ja painoa on liikunta ja riittävä, monipuolinen ja säännöllinen syöminen. Harrastan kovaa liikuntaa ja syön suuria aterioita (paljon proteiinia, kasviksia, hedelmiä ja jonkin verran kokojyväleipää) ja painoni on ihannelukemissa ja mikä ihmeellisintä, myös mieleni nykyään ajattelee, että ihannelukema tarkoittaa normaalipainoa! Se kun on niin, että vain normaalipainossa (bmi 18.5 ->) jaksaa liikkua ja jaksaa olla koko ajan ajattelematta ruokaa. Ja huom. kun aloitat tehokkaan liikuntaharrastuksen ja ryhdyt syömään kunnolla, niin paino (mikäli ylipainoa on) laskee VARMASTI ihannelukemiin sen kummemmin laihduttamatta.
Kerran syömishäiriöinen oon jo ollut, niin se kummittelee taustalla vieläkin. Joko syöminen on älytöntä mässäämistä tai paastoamista eikä kumpikaan tunnu hyvältä yhtäkkisesti tapahtuneena. :/ Liikkuminen ei oo mun juttuni, kyllä mä siis jumppaan päivittäin. Teen jalkalihaksia, punnerruksia, vatsalihaksia ja nostelen pieniä painoja, että saisin nää löllyvät käsivarret kiinteemmiks, mutta tuloksia ei vaan näy...Ihme juttu. Kai mä vaan sit oon niin läski että on vaikeeta laihduttaa. Ihan ku kaikki ylimääränen höllyvä ällöttävä kuona ois mussa kiinni ku iilimato. Se vie samalla iloisuuden ja onneellisuuden, kun koko ajan melkein miettii että missä asennossa käsivarret ei näyttäis niin isoilta tai mitä pukea päälle kun lähtee ihmisten ilmoille, kun pelkää että kaikki vastaantulevat miettii mut nähdessään että "onpas toi älyttömän lihava". Sitä on vaikeeta selittää, mutta luulen että monet ymmärtää mistä puhun. Ahdistaa vaan niin hemmetisti, itkettää... :(
Mun syöminen ja suhde ruokaan ei oo ollu niin sanotusti normaali tai lähelläkään sitä (no kuka normaalin ees on määritelly?) nyt varmaan johonkin neljään vuoteen. Kaikista helpointa ois vaan nyt jo asua omassa loosissa kaukana vanhempien tekemästä pöperöstä ja hankkia kaappeihinsa vain ne mitä oikeesti tarttee syödä eikä mitään ylimääräisiä kaloripommeja...
Ei oo helppoa elämä ollut pitkään aikaan...
Tee liikunnasta sun juttu, jos se ei sitä nyt ole. Ethän voi sanoa, että syömishäiriökään olis sun juttus, tarkotan, että vaikka se tavallaan onkin, niin ei se tee sua onnelliseksi, eli "se ei ole sun juttus". Lupaan, että kun olet valinnut tehokkaan liikuntamuodon ja pakottanut ittes harrastaan sitä säännöllisesti kuukauden-pari, niin huomaatkin, että liikunta onkin sun juttus, sillä masennus alkaa hälvetä, paino laskee, kroppa kiinteytyy ja syömiset alkaa sujua. Kokeile, tiedän mistä puhun; olen ollut ihan prikulleen samoissa tilanteissa kun sinäkin; anorektisen laiha, laihduttamaan kykenemätön mukamas-läski ja builimikko, jonka juttu liikunta ei tosiaankaan ollu.
Eikä omassa huoneessa painojen nostelu käy liikunnasta! Sun on lähdettävä mökistä ulos ihmisten ilmoille, vaikka ihan vaan lenkkipolulle juokseen, mutta pois oman itsen ja peilin ja puntarin seurasta. Voi kunpa sä ”kuulisit” mitä mä puhun, koska liikunta ja kunnolla syöminen on ne, mitkä tosiaan parantaa. Enkä mä ole läski, en edes anorexiaa ihannoivien silmissä (olen itse sellainen, joten tiedän mistä puhun), vaikka normaalipainoinen olenkin; olen tosi kiinteä ja pikkunen vaikka terveyttä ja painoa löytyykin normaalilukemat. Kokeile! Suunnittele itsellesi treeni ja kunnon (vähintään 1800kcal menu) sen sijaan, että suunnittelisit kitudieettejä ja paastoja ja kieriskelisit masennuksen ja puntarin väliä.
Tässä juuri on se kauniin ja terveen normaalipainoisen vartalon salaisuus. Mutta kun syömishäiriöillä ei ole järjen kanssa tekemistä, niin kaikenlaista vippaskonstia kokeillaan. Etsitään oikotietä ihannevartaloon ja joudutaan vain ojasta allikkoon, pahimmillaan sairaalan letkuihin tai mullan alle.
Juuri senhän takia mulla ei riitäkään mitään intohimoa liikkumiseen ulkosalla, kun ei oo kauheesti pokkaa mennä pihisemään naama punaisena ja mielettömän hikisenä ihmisten ilmoille ja kun masennusta pukkaa. Helppohan se on sanoa toiselle, että tee niin ja näin, kun koko elämä pitäis saada samalla järjestykseen! Jos mua vaan yksinkertaisesti hävettää ja nolostuttaa sanoinkuvaamattoman paljon olla siellä missä liikkuu porukkaa, niin miten voisin sen muuttaa? Ja väitätkö että mä muka olen "anorektisen laiha, laihduttamaan kykenemätön mukamas-läski ja builimikko, jonka juttu liikunta ei tosiaankaan ole"?? Ensinnäkin mulla ei koskaan ole ollut bulimia, BED kylläkin, ja anorektisen laiha en ollut edes 44-kilosena toissa vuonna!! Nyt pituutta 160 ja painoa n. 56kg. En vaa'alle ole uskaltanut nyt lähipäivinä, varsinkin kun pari viimeistä päivää on mennyt ahmimiseksi (ilman oksentamista siis).
Mieluummin mä jumppaan ihan omassa huoneessani (painojen nostelusta on tullut jo lihaksia, mutta ei näytä hoikistuvan kädet, sitä meinasin.) ja syön niin vähän kuin mahollista, kuin meen vasten tahtosesti lenkille sinne missä on porukkaa ja joudun taistella nolon fiiliksen yli. Ehkä olen tyhmä ja ajattelematon, kun valitan tällä tavoin. Mutta noh...keskustelemaan tänne ollaankin tultu...Kiitos kuitenkin vinkistä, vaikka tekstin sävy ei ollutkaan mielestäni kovin positiivinen...
voivoi...aika surullista lukea että mä en olekaan ainoa.Mikä meitä oikein vaivaa?
Mäkin temppuilen omassa pikku huoneessani painojen kanssa(joskus vaan hypin ylösalas niinkauan kunnes aivot jo hölskyy jos ei muuta)
ja koitan syödä mahd.vähäkalorista ruokaa, ei liian vähän, mutta ei missäännimessä myöskään liikaa.Kaikesta ylimääräsestä tulee sysimusta olo, jopa siitä pari viikkoa etukäteen suunniteltusta jäätelöstä viikonlopuksi.Hirveä itseinho ja katumus, vaikka toisaalta tiedän , että normaaliahan se nyt on pari kertaa kk herkutella..mut ei.
Musta tuntuu että mun ennen niin hoikat ja kiinteet käsivarret vaan löllystyy, vaikka kuinka treenaisin käsilihaksia.Joskus vaan kattelen niitä peilistä ja mietin mitä voisin tehdä vielä erinlain.
en tiedä.
Mä en tiedä tosiaan mikä mättää. Kyllä pitäis paikkojen kiinteytyä, siis käsivarret, kun mäkin nyt käsipainojen kaa oon leikkiny ihan päivittäin jo melkeen ½ vuotta. Mut miks mitää suurta muutosta ei näy? Haluisin nimenomaan kiinteyttää siitä ojentajalihasten kohalta. Hauista oonki vähän jo saanu, mut tuntuu hankalalta treenata ojentajia. Teen kyllä ne pakolliset 300 hauista ja 300 ojentajaa, mut se tuntuu sellaselta ilkeeltä pakkopullalta. En tiiä, miten saisin just liikkumisen tuntumaan kivalta...Tiiätkö sä? Millasia ajatuksia sulla muuten sit on itestäs?
Et ainakaa oo ainoo, jolle tulee melkee paniikki kun/jos syö liikaa, morkkiksesta ja katumuksesta puhumattakaan. :/
mutta näemmä epäonnistuin. Jos olet painanut 160 senttisenä 44-kiloa, olet ollut noine tuntemuksinesi "riittävän" laiha anorektisen laihaksi, jos kuvittelet, että olet 56-kiloisenä läski, olet ns. "mukamas-läski" ja jos harkitset kitukuureja ja nostelet huoneessasi painoja sorruttuasi ruokaan olet enemmän bulimikko kuin ahmimishäiriöinen, mihin jo painosikin viittaa (ahmimishäiriöiselle peräti alhainen). Mutta ei se mitään, ymmärrän ettet halua ajatella, että olen ollut joskus täysin vastaavassa tilanteessa, jotta sinun ei myöskään tarvitsisi tällä hetkellä hyväksyä väitettäni, että syömishäiriöstä EI VOI parantua, mikäli päivittäinen kalorimäärä jää liian alhaiseksi (enemmän kuin 500 kcal alle kulutuksen) tai ruokailujen välit niin suuriksi, että syömättömyys aiheuttaa psyykeen häiriöitä (ahdistusta, masennusta, erakoitumista, itseinhoa ja vääristyneen kehonkuvan). Voit ajatella etten ymmärrä syömishäiriöisen ahdistusta ja annan naiiveja "terveen" neuvoja, niin minäkin olisin yli viidentoista syömishäiriövuoteni aikana nykyisistä kommenteistani ajatellut. Mutta onneksi väsyin odottamaan sitten-kun-elämää, jossa olen kaksikymmentä kiloa laihempi ja onnellinen, jota en yrityksistäni huolimatta koskaan saavuttanut (jota ei voi saavuttaa! Alipainoinen ja onnellinen = mahdoton yhtälö, koska alipainon saavuttaa vain kitumalla).
Nykyään syön joka päivä 2200-2700 kcal, olen 168cm pitkä, painan 54 kiloa ja liikun päivittäin (viitenä päivänä viikossa) noin 2 tuntia. Alhaisin anorexia painoni oli 36kg ja korkein bulimiapainoni 66kg (ilman oksentelua, käytin tyhjentymiseen laksatiiveja ja paastoa.) Sekä 36, että 66 kilossa yritykseni laihtua vei aikaani 24/7, ja nuoruuteni oli yksi pitkä sairasloma. Nykyisin painonhallintaan menee viikossa 10h, ei yhtään enempää ja tuohon kalorimäärään mitä pistelen mahtuu sellainen läjä sapuskaa, että vielä kaksi vuotta sitten olisin määrän ahmittuani kätkeytynyt kämppääni ja paastonnut viikon.
Kukaan ei ole poikkeus, jokaisen ruumiista saadaan anorektisen laiha tai sairaalloisen lihava ja jokaisen ruumis saadaan myös treenattua sellaiseen (lihaksekkaaseen) kuntoon, että jo kohtuullinenkin liikunta kuluttaa ison määrän terveellistä ruokaa lihomatta tai laihtumatta. Mikä kuitenkin tärkeintä; mieli pysyy tasapainoisena ja terveenä vain normaalipainon tuntumassa ja ruuansaannin ollessa säännöllistä, terveellistä ja riittävää.
Tsemppiä sinulle!
Mutta mulla tais olla niin masentunut olo, kun viestiisi vastasin, etten ajatellut että yritit jtn positiivista sanoakin...Anteeksi siitä. Olen vain sitä mieltä, että omalla tavallani en halua olla kokonaan terve, siis henkisesti. Haluan olla jollain tasolla sairas, että en unohda laihduttamistani. En nimittäin osaa laihduttaa terveellisesti, kun en eläkään kovin tasapainoista elämää...
Omahan valinta se on.
Mä tiedän että voin laihtua taas siihen 44kiloon, kun jo kerran sinne pääsin, tarvitsen vain paljon kuria ja itsehillintää. Mä vielä onnistun. En vain tosin tiedä, että mitä teen sitten KUN painan sen 44kg, mieluiten vielä vähemmän, ehkä jopa 40...Se taitaa olla sen ajan murhe. Luulen että ahneena jatkan vain laihduttamista, rajaa ei ole ilmeisesti mulle ainakaan.
Kiitos kuitenkin viisaista sanoistasi. Tajuan mitä ajat takaa (vielä pieni terve aivopuoliskoni ymmärtää), mutta toisaalta en tajua yhtään mitään enkä halua kuunnella (sairas puoleni)... :/
siis jos sun kehossa on rasvaa, niin se lähtee VAIN aerobisella liikunnalla (pyöräily, juoksu). se rasva palaa vain siis semmoisella liikunnalla jossa pitää puuskuttaa. jos olet tehnyt aerobic-tyylistä urheilua, sen pitäisi ajaa samaa asiaa. pelkkä lihaskunto ei polta samalla tavalla rasvaa.
mutta onnea kuitenkin......:D
..tämä haiskahtaa enemmän psyykkiseltä ongelmalta kuin fyysiseltä. Jonkinlainen itsetunnon kohottaminen olisi ennemminkin paikallaan kuin painon laskeminen. Toivon, että tulevaisuudessa alat pitämään itsestäsi sellaisena kuin olet, se lopettaa kaikki syömishäiriöt.
Mun mielestä, kun itteni tunnen,tää on sekä psyykkinen että fyysinen ongelma. Peilistä nään totuuden, joka on jtn mitä haluun muuttaa. Ja kyllä, mun itsetunto on alhanen, joskus jopa mietin onko sitä olemassakaan! Ja sitä en kuule saa nostettua millään lailla, eikä kehutkaan tai hyvät kommentit auta. Jos mua on haukuttu monien vuosien ajan läskiks heti, kun murrosikä siis alkoi mulla ja olin itekin jo sitä mieltä, niin siihen tarvittais viis elämää ainakin, että saisin itsetuntoa kohotetuks ees hitusen...
ai minkälaisia ajatuksia?..Mä oon vetänyt itseni niin alas, et tuntuu vähän ettei täältä koskaan välttämättä enää ylös päästä.Kysehän on lähinnä itsetunnosta.Ja sitä mulla ei ole yhtään.Ihan turha on kenekään kehua tms, sillä ei ole mitään vaikutusta, koska se on mulle lähinnä piilovittuilua.En vaan pystyis uskomaan että kukaan tarkottais sitä.Mulla on niin huono olla omassa ruumissa.Vähän niinkuin ois täydessä toppapuvussa kesähelteellä, eikä voi riisuuntua.
välillä annan vaan mennä, en mieti yhtään mitä suuhuni tukin, mutta auta armias taas sitä päivää kun ne silmät aukee.Kauhee paniikki ja kaikki taas alusta.Ja tosiaan kun sitä sitten on kunnon turvonnu pallo.Tästä on muodostunut jo oikee kaava, 3-4vk menee loistavasti, jota seuraa sitten viikon tai kahen ahmiminen, joka päättyy sitten taas tohon 3-4viikon vaiheeseen.
Liikunnasta mä joskus innostun ihan kauheesti, lenkille pitäs päästä joka välissä.Hommaa kyllä sitten rajoittaa vähän mun ylitsepääsemätön ujous lähtä yleisille paikoille pomppimaan.
Hitsi kun sais kunnon treenin vedettyä kotioloissa.
Että tällastahan tää.Ei mitään herkkua, mutta en osaa mitenkään muutenkaan.
En mäkään osaa tätä mitenkään muuten...Mun syömiskohtaukset tosin ei noudata minkäänlaista kaavaa... :/ syön ku syön, mutta paniikin tullessa en kyllä osaa päivääkään paastota, se on mulle yhtäkkiä liian haasteellista...
Mulla kans menee sillee et sit ku ahmin ja syön niin ettei loppua näy, niin en vaan osaa lopettaa. Lopulta mä löydän itteni itkemästä vessasta ku en vaan osaa oksentaa. Ja vihaan itteeni joka kerta enemmän ja enemmän ku syön, vaikka söisin vaan salaattia tai saisin täyden vatsan juomalla nollakalorista vettä! Tää menee överiks jo, mut mä en osaa lopettaa, enkä haluu lopettaa. Tiiän et jonain päivänä, kunhan omaan kämppään pääsen muuttamaan viimeistään ens vuonna, mä saan itteeni taas kunnolla niskasta kii, nii ku sillon ana-aikoina ja saan ne yli 10 kg pois mun kropasta taas ja vähän enemmänki! Nyt se ei oo helppoo eikä onnistu, mut mä en luovu laihdutus-ajatuksista, ne vainoo mua aina...
"Ihan turha on kenekään kehua tms, sillä ei ole mitään vaikutusta, koska se on mulle lähinnä piilovittuilua.En vaan pystyis uskomaan että kukaan tarkottais sitä.Mulla on niin huono olla omassa ruumissa.Vähän niinkuin ois täydessä toppapuvussa kesähelteellä, eikä voi riisuuntua. " Toi on kuin suoraan mun päästä, eli tiiän tasan tarkkaan miltä susta tuntuu! Et oo yksin..mutta kuitenkin oot. Tiiät sen tunteen? Mä turhankin hyvin..Tää helvetti ei kai koskaa lopu...Jokin siinä sit viehättää kans samalla, siis laihduttamisessa ja itsensä kuihduttamisessa. Ahmimista vihaan sydämeni pohjasta, enkä tiiä miksen vaan osaa lopettaa... :/
Oli sama ongelma, suosittelisin sitten käymään vaikka fitness.fi ja siellä on kotijumppia ja muita lehtiä tilata, joissa on noita tollasia ''kotijumppa ohjeita'', niitä on ihan kiva tehä, vaikka aamutuimaan =).
Itsellä oli sama vika, että häpesin itseäni, joten kävin salilla, kun siellä oli korkeintaan 1-2 ihmistä. Mutta sitten tapasin erään hyvin ulospäinsuuntautuneen ihmisen, joka teki minusta samanlaisen ja nykyisin vähät välitän muiden mielipiteestä..
Huudan ja nauran niin lujaa kuin tahdon ja hölmöilen pelleilen, fuskaan punnerruksissa ja huudan vatsalihasten lopussa!
Ja hyvältä tuntuu, kun porukka vaan seisoo suut auki että ''mitäs vittua'' x) khihih.
Kuulin eräältä kuntosaliohjaajalta, että kroppa tottuu samoihin painoihin n.6kk:ssa, joten ehkä siinä vika?
Ojentajapunnerrukset ovat myös tosi tehokkaita!
Itse ainakin inspiroin itseni musalla, etsi just se ykkösmusa ittees varte ja ei muutakun täysille kämpäs ja alat pumppaa =) !
Itse tilasin kerran aikoja sitten meilistä (ilmainen) sellasen 6 askeleen itsetuntokuuri, joka viikko tuli uusi meili (engl.) ja siinä sitten neuvottiin.
Mutta suosittelisin itse sinulle myös erittäin hyvää seuraa! Siinä unohtuu kaikki ujous ja kaikki =) tosin itse ainakin olin tuolloin hyvin yksinäinen, juuri ujouden takia =(.
Mutta onnee sulle =).
Voi Luoja, kuulostan iha jumppamaikalt x).
Mielestäni tämä oli niin totta, että ihan pelästyin..mutta en oikein ymmärrä hakeeko nuna apua sairauteensa vai laihdutusmenetelmään,,itse ainakin käsitän olevani sairas, eikä se minua haittaa..viihdyn täällä, masentuneena ja erakkona(pian)..en tiedä miksi, rakastan ja vihaan samalla, ehkä se on jo nin syvällä luonteessa?
Aivan kuin puhuisit minun sanoillani, tulee mahtava olo, kun en olekaan yksin. Kiitos sinulle =).
Kiitos vinkistä. Yritän vaikka tehdä niitä punnerruksia painojen ohella. Katsotaan sitten alkaako tuloksia tulla. :)
Kiva tietää että en oo ainoo tätä mieltä itestäni oleva ja tässä elämäntilanteessa, jos sitä sellaseks voi kutsua. Voihan tää olla jopa elämäntapa, ainakin mulla tulee olee ruoan kaa ongelmia varmaa ikuisesti kunnes kuolema kohtaa. Kuten sanoin mä en halua olla normaali, koska tiiän et jos mua ei masentais oma ulkonäköni, ni en myöskään pysyis niin sanotusti "ruodussa" että muistutan itelleni vähän välii et vois olla syömättä ja näin...En kyllä tiiä, oliko toi kovin selkeesti sanottu, mut anyway...En osaa paremmin selittää... :o
Ihan kuin olisin ite kirjottanut viestisi, minkä juuri luin. Minulla tämä "epänormaali" suhtautuminen ruokaan on seurannut jo yli kymmenen vuotta, alkoi yläasteella ollessani ja aina tähän päivään saakka (ja tästä eteenpäinkin, valitettavasti)se on minua seurannut. Ahmimiskohtauksia tulee yhä useemmin ja kun ne kestäisikin vaan sen pari päivää, mutta ei! Parikin viikkoa saattaa mennä, kun ahmin kaikkea mitä ikinä kaapista löytyykään.. Itseinhon määrä on sanoinkuvaamaton..
Enkä osaa ees oksentaa, muutaman kerran oon koittanu, mutta vaikka tunkisi koko käden kurkkuun niin ei tehoa. Toisaalta parempi niin mutta sitten taas miettii että kun saisi edes osan oksennettua pois mitä tuli taas ahmittua!
Voin hyvin kuvitella miltä sinusta tuntuu (toellakin kuvitella, kukaan ei voi ikinä tietää miltä OIKEASTI tuntuu). Jos vaan haluat vaihtaa ajatuksia tai mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan, olen valmis kuuntelemaan.
Tuo on tuttu tunne mullekin, että tuntuu kuin itse olisi kirjoittanut tekstin. Mä aina jotenkin ajattelen että tää mun laihduttamisyritys ja mielettömän epänormaali ja outo suhtautuminen ruokaan anoreksian hellitettyä on vain jotenkin mulla. Että muita samanlaisia tuskin on, koska tää on jtn ihan kamalaa... :/
Aamut yleensä alkaa sillä, että kuulostelen heti onko nälkä. Jos maha sattuu jonkin ajan päästä kurnaisemaan, mä meen melkeen paniikkiin, koska tiiän että vaikka ottaisin aluksi vain kevytjugurttia, niin lopulta tunnin päästä oonkin syöny jo neljä leipää (vaaleeta jopa yleensä menee enemmän, sitä "pahempaa" leipää siis), pari energiapatukkaa (alpen, jossa n. 119 kcal/kpl), ehkä pari hedelmää ja joskus vielä päälle muroja. Ahmimisen jälkeen mietin että mitä tuli tehtyä. Katumus ja häpeä nostaa hien iholle ja punan poskille ja mä meen kokeilemaan vessanpytylle, onnistuisinko oksetuttaa itteäni. Mutten koskaan oo onnistunu siinä. Kyllä oon saanu itteni kakomaan yhdelläkin sormella kurkussa, mutta sitten menee pupu pöksyyn, koska oon kuullu juttuja, että tahallaan oksentaminen sattuu, silmät alkaa punottaa ja päätä särkeä vimmatusti. En siis yksinkertaisesti uskalla sen enempää tunkea niitä sormia kurkkuun.
Vielä ahdistuneempana astun sitten vessasta ulos ja alan vatsa turvonneena ja hemmetin kipeänä, (oon melkeinpä huonovointinen liiasta syömisestä) jumpata olohuoneessa. Nostelen jalkoja mielettömällä nopeudella ylös ja alas, vaikka sattuisi. Liikettä teen molemmilla jaloilla sitten sen 1000. Sen jälkeen otan pienet käsipainot esille ja niillä tavalliset 600 liikettä (hauikset ja ojentajat). Joskus myös mukaan tulevat vatsalihakset ja punnerrukset...
Tämän pakkomielteisen ja hullun jumppauksen jälkeen olo on pikkasen parempi henkisesti, kun tiedän että edes joitain kaloreita kului, mutta fyysinen olo ei parane kauheasti...
Siis mä en jaksa tuollaista joka päivä. Olisi helpompi vaan asua jo yksin (ensi vuonna aionkin lentää pesästä) ja käyttää omia rahoja ruokaan, tai sellaiseen syömiseen, joka on kevyttä, ettei tuollaisia repsahduksia kävisi, koska en varmasti omaan kotiini mitään riisimuroja ostaisi. Laskisin kaikki kalorit niin tarkasti ilman että pelkään jonkun ryntäävän keittiöön, kun punnitsen pienellä vaa'alla porkkanoiden grammamäärää tms.
Pakkomielteistä koko mun elämä. Ja kun sanon muille, että oon läski, he vain nauravat takaisin, ottavat sen ikään kuin todella huonona vitsinä, varmaan ajattelevat että kerjään kehuja. Mutten tee niin, tiedän etten ansaitse mitään kehuja tai positiivisuutta elämääni. Ihme kyllä, mulla on poikaystävä, joka tosiaan on keskellä kriisejäni joskus. En vain koskaan ole hänelle jutellut asiasta kovinkaan paljoa...Varsinkaan nykyisistä ajatuksista, kyllähän hän menneisyydestäni tietää (jos se edes on vielä takana päin, luulenpa että ei...).
Alkaa keinot olla vähissä, kun päiväkirjalle kirjoittaminen ei auta yksistään. Bestikseni kanssa me ei enää jutella asioista samalla tavalla ja syvällisesti, kun molemmilla on jo oma elämänsä ja omat juttunsa ja nähdään niin harvoin. Surettaa, kun en voi puhua kenellekään. On mulla kyllä yksi meilikaveri, joka on nimenomaan täältä tämän vuoden alussa löydetty, mutta meilailemme enää harvoin... :/ Tuntuu kuin kaikki hylkäisivät. Eivätkä ymmärrä. Onko sulla samanlainen fiilis? Kiitos kun haluat kuunnella. :)
Jotenkin oli huojentavaa lukea, etten oo ainut joka painii samanmoisten ongelmien ympärillä. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan..
Niin paljon minullakin oisi kerrottavaa, en viihi tähän koko elämäntarinaani kertoa, jotenkin kaikki mitä on sattunut ja tapahtunut elämän varrella liittyy tähän ahmimiseeni.
Ja minä oon niin saamaton luuseripaska, etten jumppaa millään tavalla ahmimisteni jälkeen.. Itken ja kierin itsesäälissä, mutten saa tehtyä mitään liikuntaa, joka tosiaan ees vähän lohduttasi sitä että pitikin mennä taas syömään. Oisi mukava jatkaa tätä keskustelua ja voisin valottaa sinulle minun elämäntarinaani. Laita miulle vaikka meiliä tulemaan osoitteeseen [email protected]
Kirjuutellaan sitten enemmän ja koitetaan auttaa toinen toisiamme? Minua ainakin jo pelkkä ajatus siitä etten toellaan oo yksin, auttaa. Laiha lohtu, eikä se tätä ahmimista estä, mutta heikkona sitä tarttuu mihin tahansa oksaan, ettei hukkuisi.
Toivottavasti kuulen siusta! =)
Ette todellakaan ole yksin. Olen samassa tilanteessa, vaikka nyt on alkanut helpottaa jollain tavoin. Kärsin lievästä anoreksiasta 14-16-vuotiaana, jolloin painoin alimmillaan 42 kg. Kun elämä alkoi voittaa sain painoa lisää. Lopulta liikaa. Painoin viime syksynä hurjat 61 kg. Olin ahmimiskierteessä. Tuntui, että koko maailma oli minua vastaan ja minä itse eniten. Saatoin olla syömättä neljä päivää ja sen jälkeen ahmia seuraavat neljä.
Keväällä kirjoittelin aika paljon ajatuksiani paperille. Eniten kirjoitin ahmimisesta ja itsekurini puutteesta. Huomasin, että ahmimisesta saan vain pahan olon ja huonon omatunnon. Olin jo siinä pisteessä, että en oikeastaan edes maistanut ruokaa, vaan söin ahdistuksesta ja tottumuksesta.
Asenteeni muuttui jotenkin luettuani omia tekstejäni ja ihmettelin, miksi teen tätä itselleni. Ei jotenkin enää edes tee mieli syödä paljon mitään. Olen katsellut vuoden takaisia kuvia ja inhoan sitä minua, jonka niissä näen. Painoni on laskenut parissa kuukaudessa 54,5kg:oon. Tavoite on paljon alempana, mutta nyt tuntuu, että oikeasti voisin onnistua. En halua samanlaiseksi kuin joskus olin, mutta edes lähelle sitä. Ja yritän kovasti olla sekoittamatta päätäni enempää.
Voimia ja jaksamista.
-Jinna-
Ihmeessä vaihdellaan lisää ajatuksia meilin kautta. On mukavaa, kun joku sentään kuuntelee. :) Pistän postia mahdollisimman pian.
Toihan kuulosti melkein kuin multa...Nimittäin alimmillani painoin sen 44kg ja nyt jtn 56kg...En vaa'alle oo uskaltanu mennä, vaikka tiiän että se viimeistään pistää mut liikkelle kunnolla, kun nään sen lukeman. Ennen sitä tosin itken itteni monena iltana uneen, niin että päivisin oon vaan erittäin masentunu ja alakuloinen, mikään ei tunnu miltään ja vois syödä tottumukseen ja just ahdistukseen kaikki kaapit tyhjiks... :/
Miks mä sit teen sitä? Ahmin? Kierin itsesäälissä? Vihaan itteeni? Siitä on melkeen tullu elämäntapa. Ruoan kanssa "pelleily" on ollu mulle melkeen elämäntapa jo liian monta vuotta. En melkeen itekään usko, että kaikki alko ku olin 15 (12 vuotiaana ekan kerran mietin et oon läski)...Parikin kertaa oon ollu sitä mieltä, että hei jee, elämä voiskin lähteä pian hyvään nousuun ja sais sen elämänhalunsa takaisin...Mutta sit kaikki taas hajoo käsiin. Tuntuu et eihän mun elämä varmaan tuu olemaan enää tasapainosta, kun kerran päässäkin heittää, niin sanotusti.
Mä oon aika sekasin joka päivä...Joskus kun viiltelin pahaan olooni (viime kerta tän vuoden maaliskuussa, sitä ennen noin puolen vuoden ajan), mä flippasin. Halusin satuttaa tätä hiton rumaa ja oksettavan läskiä kroppaa, joka saa mut masentumaan. Vieläkin mulla saattaa olla sellasia ajatuksia, että voisin repästä sen partaveitsen terän jostain ja viillellä polvet verille. Mutta sit ku katon entisiä jälkiä, jotka näkyy liiankin selvästi, en haluu niitä enää lisää ja mulle tulee stoppi. Aikasemmin ne verijäljet muistutti mua joka kerta siitä, että jos syön liikaa (enemmän kuin siis sen 200kcal, joka oli mun maksimi päivässä tän vuoden alussa), viiltelen lisää. Se auttoi mua olemaan syömättä, mutta sit jos se 200kcal meni yhdelläkin kcal yli, mä tein lisää naarmuja ja itkin tyhmyyttäni ja itsehillitsemättömyyttäni. Tiiän et se oli hyvä uhkauskeino itelleni, mutta enää en sellasta haluu käyttää...Mikä ois hyvä uus? :o
Nyt ku mietin n. puoltoista vuotta takaperin mun ajattelemia juttuja, niin olin paniikissa jopa sillon, kun paino liikku 47-48kg:n tienoilla! Ja nyt painan melkeen 10 kg enemmän, ja mulla on paniikki, mutta se vaan ei oo niin voimakas kun sillon. En tajua miks...
Mä oon ihan pienestä asti jo kirjottanu päiväkirjaa. Nykyään (ja parin viime vuoden takaa) ne on täynnä vaan ajatuksia omasta kropasta, haukkumista, piirroskuvia itestäni et miten nään itteni, laihojen mallien kuvia jotta saisin motivaatiota lisää laihduttamiseen yms...Joskus ajatukset tulee runojen muodossa, toisinaan tarinoiden, joskus vaan vuodatan kyyneleistä kostuneille sivuille suoraan kaiken mikä tulee ulos päästä...Se helpottaa pikkasen, mutta ei käy purkamisesta... :/
Ja kaikesta tästä huolimatta mä uskon tulevaisuuteen ja siihen että saan haluamani ammatin...Kai musta sit ees pikkasen positiivisuutta löytyykin...
Jaksamista kaikille, jotka kamppailee samojen ajatusten kanssa.
Surullista, kuinka moni kärsii vastaavasta. Ei elämän pitäisi pyöriä vain ja ainoastaan ruoan ympärillä. Silloin, kun ahmin, ajattelin lähes aina ruokaa ja podin huonoa omatuntoa. Nyt, kun en syö oikeastaan mitään, ajattelen silti ruokaa ja lasken, kuinka paljon seuraavana päivänä voisin syödä.
Pelkään lihovani jokaisesta suupalasta, vaikka kalorinsaanti olisinkin päivässä alle 200 kcal. Eäskin päivä söin kuusi siivua vesimelonia ja pelkäsin sen jälkeen seuraavana aamuna nousta vaa'alle. Seuraavana päivänä en syönyt mitään. Ahdistavinta on, että olen todella ylpeä jokaisesta päivästä, jonka selviän ilman ruokaa. Mielestäni nykyinen tilanteeni on paljon parempi kuin aikaisempi ahmiminen. Uskon sitä paitsi olevani vielä ohjaksissa ja saavutettuani tavoitepainoni pystyn lopettamaan. Ei epäilystäkään, ettenkö pystyisi.
Olen ajatellut, että on ihmisiä, jotka terveydellisistä tai uskonnollisista syistä saattavat olla kuukaudenkin vesipaastolla, joten oma tapani laihduttaa on paljon terveellisempi kuin heidän tapansa "puhdistautua".
Kaikki tämä on alkanut jo hieman vaikuttaa myös muuhun elämääni. Kun ollaan menossa syömään, huomaan sanovani, että söin juuri kotona tai pidin töissä myöhäisen ruokatunnin tai vastaavaa. Baarissa olen saattanut ottaa yhden light siiderin tai kokiksen ja kun kaverit ihmettelevät "rauhoittumistani", selittelen yleensä, että edellisenä iltana tuli juotua hieman liikaa eikä nyt tee mieli. Tietenkin on positiivista, että olen melkeinpä lopettanut juomisen, mutta pelkään, että ystäväni alkavat yhdistellä asioita.
En ole huomannut, että päiväkirjan kirjoittaminen auttaisi mitenkään. Kirjoittaminen vain sai minut tiedostamaan ongelmani ahmimiseen. Luettuani tekstejäni tajusin, että en saanut mitään tyydytystä koko tapahtumasta, edes sillä hetkellä, kun söin ei tuntunut hyvältä. Ja jälkeenpäin olo oli.. No, taidat tietää.
Kamalaa kuulla, että olet jopa viillellyt itseäsi. Älä vaan palaa takaisin siihen! Arvet säilyvät koko elämäsi. Niin ulkoiset kuin sisäisetkin. Älä syyllistä itseäsi niin paljoa. Se ajaa sinut ahmimaan tai pahempaa. Itse olen yrittänyt muuttaa tapaani käsitellä asioita ja todennut, että itsensä kannustaminen toimii paremmin. Kiva kuulla, että uskot tulevaisuuten. Niin minäkin uskon ja se ihan todella auttaa jaksamaan. Puolen vuoden kuluttua lähden yliopistovaihtoon ja toivon, että se auttaa minua irrottautumaan näistä ajatuksista. Ei kokonaan, mutta edes vähän.
Yritä jaksaa. Päivä kerrallaan.
-Jinna-
kirjoitit:
"Olen ajatellut, että on ihmisiä, jotka terveydellisistä tai uskonnollisista syistä saattavat olla kuukaudenkin vesipaastolla, joten oma tapani laihduttaa on paljon terveellisempi kuin heidän tapansa "puhdistautua"."
Kitukuureista ja jojo-laihduttamisesta ei voida puhua samana päivän oikeaoppisen paaston kanssa! Paasto ei ole epäterveellistä eikä rasita elimistöä, kuten niukka syöminen tekee. Niukasti ravintoa saava kuolee nälkään kuukausia ennen harjaantunutta paastoajaa. Ei myöskään pidä unohtaa, että paastoon (pitkiin uskonnollisiin paastoihin) kuuluu harmonia, lepäily, mietiskely, rauhallinen ulkoilu, kohottava/hengellinen kirjallisuus = vastakohta piinavalle laihduttamiselle ja anorexialle. Jos osaisit paastota, et olisi anorexiapalstan asiakas. Kirjoittaudu paastoparantolaan (tällaisia on ympäri maailmaa) ja suorita VALVOTTU, oikeaoppinen 10 - 30vrk kestävä paasto luentoineen - mitä todennäköisimmin parannut syömishäiriöstäsi.
Tottakai ymmärrän, ettei näitä kahta voi verrata keskenään ja tiedän, että se, mitä teen itselleni ei ole terveellistä. Toisaalta kuitenkin lisää mielenrauhaa ajatella, että on ihmisiä, jotka eivät välttämättä syö mitään pitkään aikaan ja se on jopa terveellistä. Ehdottomasti järkeni sanoo, ettei se ihan niinkään mene. Kiva, kun koit velvollisuudeksesi hieman valistaa, mutta usko minua, kyllä rationaalinen ajattelu vielä pelaa. Kieltäminen on enemmän ongelma. Ok. Oli tyhmää kirjoittaa tuota paastovertausta kaikkien luettavaksi. Pahoillani olen.
En koe itseäni miksikään "anoreksiapalstan asiakkaaksi". Olen yrittänyt päinvastoin välttää näitä sivuja parannuttuani. Nyt kuitenkin tunsin jonkinlaista tarvetta tulla katsomaan, onko kenelläkään samoja mietteitä kuin itsellä. Ja, valitettavasti, löytyyhän näitä samojen ongelmien kanssa kamppailijoita aivan liikaakin.
-Jinna-
Kunpa mäkin osaisin olla ahmimatta ja syömättä kerralla niin paljon että vatsanahka meinaa repee... :/ Mun kai vaan pitää kärsii, en tiiä minkä takia, kai siks et oon syntyny... Haluun vaan laihaks, miks se sit ennen oli niin helppoa? Mä en ymmärrä. Ehkä mäkin koen pian sellaisen herätyksen, että todellakaan en syö mitään vaikka päivään ja sitten vain todella kevyesti plus lenkkeilen ja liikun hullun lailla! Toivon sitä. Muuten en tiiä jaksanko...
Tiedän että arvet säilyvät kauan, kenties koko elämän. Aikaisempaa villtelyä en saa tehtyä tekemättömäksi..Enkä oikeastaan halua luvata etten tekisi mitään enää koskaan. Sillä terä voi olla se viimeinen keino (itsemurhaa en koskaan tule tekemään, siihen en pysty) mutta voin leikkiä tulella ja pelotella itseäni näkemällä silvotut polveni...Vaikea selittää. Mutta se on osa mua, jollain tavalla ja voi tapahtua uudelleen vaikka hyvin sekavassa mielentilassa. En ole terään koskenut nyt neljään kuukauteen...En uskalla edes miettiä kauan kestää ennen kuin satutan itseäni kun tälläinen ahmiminen jatkuu...Epätasapainoinen olo. Eikä kirjoittaminenkaan lohduta...
Jaksellaan kaikki parhaamme mukaan.
Sitähän varten tämä palsta on olemassa =).
Tunnen itseni tällä hetkellä hyvin tutuksi kanssasi.
Oksentelusta puheenollen, ei se itsellä ainakaan satu, silmät kyllä vuotavat ja jää paha maku suuhun, kun tulee nenän kauttakin :S mutta jotain se vatsassa aiheuttaa, en juuri muista mitä =/.
Kyllä mä voin meilailla. Nyt vaan niin kiireitä, kun töitä pukkaa, niin jos en vastaa mailiin parissa päivässä niin se johtuu vaan siitä että ei oo aikaa. En halua hylätä uusia mailikamuja, mähän niitä itse haluan. :) Meilaillaan.
Pahalta tuntuu,se voi todella tappaa.Minun ainokaiseni ei siitä selvinnyt.Oletko hoidossa,toivon niin.
Otan todella osaa.
Olisi ihana keskustella asiasta enemmän kanssasi vaikkapa msn, missä se ei ole kaikkien luettavissa?
Mä en kyllä mesessä kauheasti käy, kun oon töissä ja näin, mutta s-postikaan ei oo huono vaihtoehto. :)
jokatapauksessa, jos se on mielestäsi liian yksityistä..
Itse olin myös hyvin hoikka pari vuotta sitten ja haluan nyt takaisin sen otteen itsestäni, ja käpertyä omaan rauhaani ja saada olla yksin (ei ole energiaa puhua kenenkään kanssa, saati kuunnella ja olla hauska).
Joten, nyt tällä kertaa aloitin vichy dieetillä, tosin teho riippuu ihmisestä (lihon nopeasti).
http://personal.eunet.fi/pp/triuno/dieettiLok.html
Ehkä tuosta on apua, voisin kokeilla dieettiä jonkin ajan päästä. :)