Viime aikoina olen vihdoin alkanut totuttelemaan totuuteen haaveilun ja haihattelun sijaan. Kauan tuli ajateltua että kyllä se tästä, kyllä se tästä, kyllä aika hoitaa hommansa mutta ei perskutarallaa nyt saa loppua.
Olen nuori nainen ja jostain syystä en pysty suhtautumaan luonnollisesti sukupuoliseen kanssakäymiseen, lähinnä läheisyyteen ja siihen liittyviin asioihin. En myöskään osaa olla luonnollinen ja avoin jutellessa, se että joku tulee juttelemaan esim. baarissa on minulle vain kauhukuva koska olen onneton tapaus. Minulla ei koskaan ole ollut sen pahemmin kontaktia miehiin, esim. koskaan en ole omannut miespuolisia ystäviä, naispuolisiakin on vain yksi. Ne ovat sellainen kaukainen ja vieras juttu.
Onkohan minut tarkoitettu vain elämään yksinäni? En esimerkiksi osaa edes kuvitella mielessäni tilannetta, että seurustelisin jonkun kanssa, se on kerrassaan jotain utopistista. Hieman sama kuin voittaisi lotossa ja olisi miljonääri, hieman kaukainen ajatus tällaiselle köyhälle tavikselle. En osaa kuvitella meneväni treffeille kenenkään kanssa koska se olisi kiusallista. Ei sillä että pahemmin olisi pyydeltykään, heh.
Olen todella estynyt mitä tulee alastomuuteen. En pysty saunomaan alasti kenenkään seurassa, en myöskään voisi koskaan käydä uimahallissa. Missään nimessä en halua että KUKAAN näkee minut alasti. Joten ajatus siitä, että minut joskus bongaisi vaakamamboa harrastamasta on myös yhtä kaukainen ajatus kuin miljoonahuvila trooppisen rannan läheisyydessä.
No, minä en pahemmin kuvittelekaan että joku kiinnostuisi minusta niin tosissaan että siitä kehkeytyisi jokin suhde. Ja jos jostain ihme syystä sellainen olisi tapahtumassa niin luulen, että minä tuhoaisin sen. Tyyppi huomaisi miten estynyt olen ja etten voi olla luonnollisesti niin kuin ilmeisesti kaikki muut ihmiset, eihän se voi olla kenenkään mielestä mukavaa ja viehättävää? Sitä tässä nyt pelätään, että estyneisyyteni ja ujouteni takia joudun vain elämään ikisinkkuna ikuisesti. Tai jos ei ikuisesti, niin en minä kyllä halua olla 30-vuotias joka ei ole koskaan edes suudellut. Miksi kaikki muut ovat niin avoimia ja minua hävettää?
Onko täällä ketään jolla samanlainen meininki? Jos kukaan nyt jaksoi loppuun lukea.
Ja ai niin, se ei muuten auta kun sanotte, että "kyllä kuule kun se oikea mies tulee ja vie jalat alta" ja blaa blaa, höpsistä. Minä en pysty olemaan kovin lähellä edes omia perheenjäseniä ja ystäviä koska se on epämukavaa.
Olen nuori nainen ja jostain syystä en pysty suhtautumaan luonnollisesti sukupuoliseen kanssakäymiseen, lähinnä läheisyyteen ja siihen liittyviin asioihin. En myöskään osaa olla luonnollinen ja avoin jutellessa, se että joku tulee juttelemaan esim. baarissa on minulle vain kauhukuva koska olen onneton tapaus. Minulla ei koskaan ole ollut sen pahemmin kontaktia miehiin, esim. koskaan en ole omannut miespuolisia ystäviä, naispuolisiakin on vain yksi. Ne ovat sellainen kaukainen ja vieras juttu.
Onkohan minut tarkoitettu vain elämään yksinäni? En esimerkiksi osaa edes kuvitella mielessäni tilannetta, että seurustelisin jonkun kanssa, se on kerrassaan jotain utopistista. Hieman sama kuin voittaisi lotossa ja olisi miljonääri, hieman kaukainen ajatus tällaiselle köyhälle tavikselle. En osaa kuvitella meneväni treffeille kenenkään kanssa koska se olisi kiusallista. Ei sillä että pahemmin olisi pyydeltykään, heh.
Olen todella estynyt mitä tulee alastomuuteen. En pysty saunomaan alasti kenenkään seurassa, en myöskään voisi koskaan käydä uimahallissa. Missään nimessä en halua että KUKAAN näkee minut alasti. Joten ajatus siitä, että minut joskus bongaisi vaakamamboa harrastamasta on myös yhtä kaukainen ajatus kuin miljoonahuvila trooppisen rannan läheisyydessä.
No, minä en pahemmin kuvittelekaan että joku kiinnostuisi minusta niin tosissaan että siitä kehkeytyisi jokin suhde. Ja jos jostain ihme syystä sellainen olisi tapahtumassa niin luulen, että minä tuhoaisin sen. Tyyppi huomaisi miten estynyt olen ja etten voi olla luonnollisesti niin kuin ilmeisesti kaikki muut ihmiset, eihän se voi olla kenenkään mielestä mukavaa ja viehättävää? Sitä tässä nyt pelätään, että estyneisyyteni ja ujouteni takia joudun vain elämään ikisinkkuna ikuisesti. Tai jos ei ikuisesti, niin en minä kyllä halua olla 30-vuotias joka ei ole koskaan edes suudellut. Miksi kaikki muut ovat niin avoimia ja minua hävettää?
Onko täällä ketään jolla samanlainen meininki? Jos kukaan nyt jaksoi loppuun lukea.
Ja ai niin, se ei muuten auta kun sanotte, että "kyllä kuule kun se oikea mies tulee ja vie jalat alta" ja blaa blaa, höpsistä. Minä en pysty olemaan kovin lähellä edes omia perheenjäseniä ja ystäviä koska se on epämukavaa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Perustelit kykenemättömyyttäsi vakavaan seurustelusuhteeseen tällä:
"Tyyppi huomaisi miten estynyt olen ja etten voi olla luonnollisesti niin kuin ilmeisesti kaikki muut ihmiset, eihän se voi olla kenenkään mielestä mukavaa ja viehättävää"
Tämä ei ole mitään ylimielistä toisen ihmisen aliarvioimista, vaan ihan leikilläni tämän kysyn sinulta (älä ota siis itseesi näitä sanoja). Mietipä sanaa "vakava seurustelusuhde". Toimiiko se todella jonkun ensivaikutelman varassa?? Onko aloituksella kovinkaan suurta osuutta asiassa? Pakkohan tuohon toiseen ihmiseen (eli siihen seurustelukumppaniin) tutustumisen on jostakin alkaa, mutta onko sillä miten alkuajat etenevät, enää mitään väliä loppupeleissä?
Sinä sanot: "En pysty vakavaan seurustelusuhteeseen ollenkaan", vaikka todellisuudessa tarkoitat "En pysty ALOITTAMAAN vakavaa seurustelusuhdetta ollenkaan". Ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Ihmisiin voi aivan rauhassa tutustua, ei tarvitse ollenkaan hätiköidä. Alussa voi olla jäykkä, puheeltaan nihkeä, päläpälä.. mutta kyllähän jokainen ymmärtää että jännityksestä se johtuu! Ei seurustelusuhde ole mikään yhden päivän testi, joka kertoisi tuleeko tästä vakavaa ja pysyvää vai eikö. Aloitus on hankalaa, mutta kun kuukausia kuluu ja aloitusvaihe alkaa jäädä taakseen, huomaakin pystyvänsä jo paljon paremmin kommunikoimaan toisen kanssa. Ihan ujokin ihminen pystyy tähän! Mitään kiirettä ei ole, muista se.
Yksi kysymys: minkä ikäinen mahdat olla?
Juu, noinhan minä sanoin, mutta pelkään myös sitä että en myöskään myöhemmässä vaiheessa sillä lailla pysty läheisyyteen kenenkään kanssa vaikka olisin jo tutustunut. Minusta tuntuu, että siihen tutustumiseen menee niin kauan minun kanssani ettei kukaan tervejärkinen jaksa sellaista pelleilyä kanssani.
Eihän ihmisiin tutustuminen mene niin, että johonkin uuteen henkilöön tutustuessa ihmisen koko elämä rajoittuisi muka pelkästään siihen. Ihmisiin tutustutaan samalla, kun käydään töissä, harrastuksissa jne. Jos joku on kanssasi tekemisissä esim. kahden vuoden ajan, ei se aika kulu mitenkään ainoastaan teidän tutustumiseenne. Teidän tutustuminen tapahtuu siinä samalla, kun hän elää omaa elämäänsä ja sinä omaasi. Tietenkin on vaarana, jos kaksi vuotta menee tuohon niinsanottuun "alkuvaiheeseen", että hän löytäisikin siinä ajassa jo jonkun toisen tai että muuttaisi paikkakunnalta toiselle tai jotain vastaavaa. Mutta ihan yhtä hyvin voi olla niin myös käymättä! Kun huomioi oman luonteensa ("minä olen ujo ja epäluuloinen") ja tottelee sitä eli etenee rauhallisesti, aivan niinkuin ujojen ja syrjäänvetäytyvien kuuluukin edetä, voi saada ties mitä ihmissuhteita aikaiseksi. Ihan oikeasti.
Hakeudu ko. tilanteisiin pakolla. Opit niistä.
Niin et ole yksin ajatuksinesi.Olen yli 30:n mies ja paljolti painiskelen samojen asioiden kanssa.
Se voi olla totta, että baarissa ensitapaaminen miehen kanssa vaikeutuu jännittämisesi vuoksi ja täten jatkokin on hankalaa. Oletko jutellut miesten kanssa chateissa tms? Näistä voit saada mukavia kokemuksia kunhan jätät huonot omat arvoonsa. Kehitä itsetuntoasi kokeilemalla jotain uutta pienin annoksin.
Kun pääset lähempään suhteeseen miehen kanssa olisi mielestäni tärkeää vihjata jotenkin siitä, ettet halua edetä ronskisti heti alkuun. Miehet ymmärtävät kyllä, elleivät ole tolloimmasta päästä, tytön ujouden. Meille miespuolisille kuitenkin fyysinen kontakti on tärkeää, tähän kannattaa varautua henkisesti.
Elämän elämäpuoli on ittelläkin jääny vähemmälle. Hauskaa on urheillessa ja opiskellessa ollu, vaan seuraavat kymmenen vuotta tosiaan pelottaa; sitä paremmin voi sanoa. Kuudennella tanssin kerran tytön kanssa, sen jälkeen on ollut hiljasempaa. Saa tosiaan ajattelemaan, että paljon ei olisi tarjottavaa, jos johonkin juttuun joutuisi. Äkkiä vähemmyydentunteeseen häviää luonnollisuus ja avoimuus.
Pelkoon ja nolatuksi tulemiseen yhdistän omat estoni, ja uskon, että toisen samanlaisen kanssa voisi ottaa rennommin. Ei sitä kauaa varmaan jaksaisi keskustella kovin luonnottomasti ja vaikka jaksaisikin, niin sillä niin väliä, kun molemmat tietäisivät tunteen.
Minäkään en kirjoittaisi, [email protected] ;)
Itselläkin on vähän samoja tuntemuksia noista asioista. Keskustelisin mielelläni sun kanssa aiheesta tai mistä vaan muustakin mailitse, [email protected]
Arvannu, kuinka väärässä olin seuran löytymisestä, kun vuosi sitten eksyin netistä kattomaan. Niin luotu tällaisille, keistä ketjussa puhutaan, mutta missään heitä ei vaan näy.
Tekis mieli tapailla muita ihmisiä, kenellä mitään menetettävää ja pelkkää aikaa. Vois olla rennosti, kun tietäis, että kummallekin askel eteenpäin. Tarvis stressata, ettei iloa ollu toiselle, vaikkei mitään tuliskaan.
Alottaja on kyllä siinä oikeassa, ettei aika tai kohtalo tätä suuntaa korjaa, kun koulukin ohjaa vaan kauemmas. Jos en olis viime vuonna jo sanonu, niin paremmin uskoisin, että tänä vuonna pitää ensimmäinen askel ottaa. Kai voi olla kuin eteenpäin sekään.
Edelleen olis mukava kirjotella. Tällänen ketjuun vastailu jo selventää ajatuksia, että postittelusta varmasti oppisi jotain ittestään, jos joku jaksaisi. Kirjota edes miksi meinasit kirjottaa, muttet sitte kuitenkaan.
[email protected]
-venttipoika
Eipä tyttö kirjoittanut mullekaan, vaikka mailia tarjosin...
Alkuperäinen kirjoittaja: mitä siinä menetät, jos mailaisit? Saa mulle lähettää mailia edelleenkin ;)
[email protected]
No, enhän minä mailikavereita etsinytkään...
En viitsi mailailla ihmisten kanssa, koska sitten kuitenkin kaikki haluavat aina tavata. Olen edelleenkin niin ujo ja epävarma etten todellakaan halua lähteä mihinkään "sokkotreffeille" yhtään kenenkään kanssa.
...mul mikään tapaaminen kyl ollutkaan mielessä. Ihan vaan olisi ollut kiva jutella aiheesta mailitse, ettei tarvitsisi tähän kaikkien nähtäville viestejä pistää. Eikö se ole melkein sama, vaihtaako niitä ajatuksia sähköpostiohjelman vai tämän sivuston kautta?
"En esimerkiksi osaa edes kuvitella mielessäni tilannetta, että seurustelisin jonkun kanssa, se on kerrassaan jotain utopistista."
Minulla oli pari vuotta sitten aivan samanlainen tilanne. En voinut kuvitellakaan tilannetta että minulla olisi poikaystävä, vakava seurustelusuhde.
Kun katsoin pareja, jotka juttelivat, pitivät kädestä, shoppailivat, tekivät arkipäiväisiä asioita, niin se tuntui täysin vieraalta, olin ihan varma, että ei minusta ole tuohon, ei ainakaan ennen kolmenkympin ikää! Olin varma, että siinä vaiheessa kun ystäväni perustavat jo perhettä niin minä vasta aloitan deittailua, jos silloinkaan vielä!
Sitten jossain vaiheessä päätin rohkaistua ja kokeilin nettitreffipalvelua! Minulla kun ei ollut aikaisemmin kokemusta miehistä, niin päätin aloittaa niin turvallisen tuntuisesti kirjottelemalla ensin heidän kanssaan netin kautta. En ikimaailmassa olisi uskaltanut mennä kenellekään esim. kaupungilla juttelemaan, koska olin niin epävarma. En pitänyt itseäni kovinkaan viehättävänä tms.
Joten kävin muutamilla treffeillä, erästäkin tapailin useita viikkoja. Eikä se ollutkaan niin vaikeaa!! Lopulta alkoi kuitenkin ahdistaa niin paljon että unohdin deittailut. En vain ollut valmis.
Nykyään, pari vuotta myöhemmin, seurustelen ihanan ihmisen kanssa. Ja se tuntuu ihan luonnolliselta, vaikka tämä on ensimmäinen oikea seurustelusuhteeni :) Joten sinäkään et ole toivoton tapaus! Deittailu- ja parisuhdeasiat tuntuvat vaikeilta aluksi, minullakin kesti todella kauan ennen kuin olin oikeasti valmis. Sähelsin ja sohelsin puoliväkisin miesten kanssa, koska luulin että olin sen ikäinen, että niin "kuului" tehdä. Mutta niin kuin monessa muussakin asiassa, tässäkin minusta käy sanonta "harjoitus tekee mestari". En siis tarkoita, että pitäisi käydä kaupungin joka mies läpi, mutta ei välttämättä heti kannata odotella liikoja. Lähtee rohkeasti treffeille (vaikka netin kautta:) ja tutustuu näin ihmissuhdekiemuroihin!
Ja vaikket haluakaan kuulla tätä, niin sitten kun "se oikea" tulee vastaan, niin se on menoa se! Pitää vain olla avoin uudelle, eikä ajatella, että ei tästä mitään kuitenkaan tule. En ennen itsekään uskonut tällaiseen, mutta totta se on!
Se on vain niin epärealistinen ajatus kuin vain olla ja voi. Sinussa on varmasti jotain viehättäviä ja kiinnostavia luonteenpiirteitä, mutta minussa niitä ei juurikaan ole. En koe, että luonteessani olisi mitään viehättävää. Olen melko tylsä ja harmaa, en innostu uusista asioista lähes laisinkaan, oikeastaan en innostu paljon mistään. Olen melko synkkä ihminen muutenkin, mielestäni elämä on vaikeaa, etenkin nyt juuri on sellainen tilanne että tuntuu kuin koko elämälläni ei olisi mitään merkitystä ja tulevaisuudenkuva on kaikilta osin toivoton. Olen usein surullinen.
Kun naamakertoin on mitä on ja luonne on mätä niin ei siinä pahemmin toivoa elätellä kun ulkona vallitsee viidakon lait.
...että kun se oikea mies tulee jne...
Valitettavasti joudun sanomaan niin. Olen 30 v. aviovaimo ja perheenäiti, joka ei muutama vuosi sitten voinut kuvitella, että on tässä tilanteessa joskus. Olin jo ajatellut, että elän loppuelämäni yksin. Olen aika ujo pohjimmiltani, en ole koskaan käynyt ravintoloissa enkä aikaisemmin seurustellut. Niin vaan kävi, että tapasin miehen, jonka kanssa olin valmis jakamaan kaiken. Olimme kavereita vuoden verran ennenkuin aloimme seurustella. Ensi kerran kun näin mieheni, ajattelin ettei mulla ole koskaan mahdollisuuksia tuon kanssa: se ei ikinä voi olla kiinnostunut tän näköisestä. Eipä tuo alkuun ollutkaan kiinnostunut, mutta sain hänestä kaverin. Sitten asiat oikeasti vain alkoivat tapahtua, palaset napsahti kohdalleen toisensa jälkeen ja vuoden seurustelun jälkeen menimme naimisiin. Mainitsit, että alastomuus on sulle vaikea juttu. Niin se oli mullekin. Mieheni aito rakkaus ja hyväksyntä oli ainakin mulle ne avaimet, mitkä avasivat monta lukkoa, myös tunnepuolella. Mun diagnoosi on, että kaikki on itsetunnosta kiinni: se millaisena näet itsesi, vaikuttaa siihen suoraan miten KUVITTELET muiden näkevän itsesi. Yleensä se oma ja muiden näkemys eroavat toisistaan täysin. Nykyään aika moni ajattelee, että rakkaus=seksi. Vaan kun ei ole. Meidän kohdalla opittiin ensiksi tuntemaan ja rakastamaan henkisellä tasolla, sitten vasta tuli fyysinen puoli, paaaljon myöhemmin. Rakkaus on kummallinen juttu, kun se oikeasti kolahtaa kohdalle :) Mun neuvo on, että et olekaan haku päällä koko ajan, kun menet jonnekin. Niin olet itsekin paljon rennompi, et tarkkaile itseäsi koko ajan. Toivottavasti tästä sepostuksesta saa jostain kiinni :)
Ikää yli 30-v, ja ainoat kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat muutamat hitaat ensisuudelma 25 v:n kypsässä iässä. Olenkin pikkuhiljaa alkanut totutella ajatukseen, että kun ei niin ei. Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu sellaiseen. Ruuan ja juoman puutteeseen kyllä kuolee, ei seksin. Eikä sellaista osaa edes kaivata, mitä ei ikinä ole ollutkaan. Meneehän se näinkin.
Itsekin olen pahasti estynyt ja ajatus seksistä tuntuun minustakin todellakin yhtä kaukaiselta, kuin miljoonahuvila rannalla(itse asiassa se huvila tuntuu helpommin saavutettavalta) Olen myös juro ja naiset eivät minusta innostu, minkä takia joudun vihaaman heitä.
Hei pelokas.Minä olen ollut samanlainen tosi ujo ja jännittäjä,mutta päiväkerrallaan se on mennyt.Kyllä välillä tuntuu kun sitä yksin päivästä toiseen yrittää tässä pötkiä,miettii että miksi, mutta olen yrittänyt hyväksyä tän jännittämisen,ja antaa itselleni lupa jännittää,ja tehdä sellaisia asioita mitkä on vaikeita,mennä niihin ja muistaa aina palkita itsensä, kun on jonkun sellaisen hankalan tilanteen kestänyt,eli se itsensä palkitseminen on tärkeää.En koskaan eli siihen se tyssää,minä menen vaikka se vaikeelta tuntuukin,mutta kestetään ja hyväksytään itsemme sellaisena kuin olemme. Varmasti molemmilla on monta-asiaa paremmin kuin jollain muulla.
Seksikin sujuu kun sellaisen kaverin löytää.
Tuntuu että miehellä on hankalampaa kuin naisella,miehen pitäs omistaa talo,auto ,miel kesämökki ja vielä pitäs olla rahaa tililläkin.Jos sellainen ihminen löytyisi kenelle on tärkeämpää itse se ihminen eikä omaisuus,se että on muuten hyvä olla toisen kanssa.
Toisoa on vaikka siinä menisi koko elämä mutta eletään ja palkitaan ,minä olen hyvä,hyvä...
TV. Sakari