Kaipailisin kokemuksia teiltä siitä, kun hoitajan omat voimavarat eivät meinaa enää riittää auttaa toisia.
Olen suht nuori mielenterveyshoitaja, jolla on halua sekä intoa tehdä mielenterveystyötä nykyisessä työpaikassani, työpaikka on sekä työnsä, että työtovereiden puolesta mahtava sekä olen pidetty työntekijä. Mutta suuri osa tämän hetkisistä voimavaroistani menee kuitenkin oman tilanteeni puntaroimiseen.
Voimavarojani on vuosien varrella syönyt pelko siitä, että "luurankoni kaapissa" paljastuu, eli se, että olen itse vuosia sitten joutunut turvautumaan ammattiapuun masentuessani vaikeassa elämäntilanteessa.
Vaikka masennus on nykyään liiankin yleistä, josta puhutaan paljon, on se psykiatrista työtä tekevien ihmisten keskuudessa vielä tabu, jos on kyseessä hoitajan siihen sairastuminen.
Nyt olen sitten viime aikoina tuntenut samanlaisia masennuksen ja ahdistuksen tunteita kuin tuolloin vuosia sitten, ja pelkäänkin nyt sitä, että masennukseni uusiutuu. Pystyin tuolloin vuosia sitten hoitamaan masennuksestani huolimatta opiskeluni ja työni kunnialla, sairaslomalla en tarvinnut olla, ja vain läheiseni tiesivät masennuksestani.
Mutta nyt tilanne on kuitenkin erilainen, en tuolloin vielä hoitanut työkseni psyykkisesti sairaita potilaita, vaan vasta opiskelin alaa ja asuin eri paikkakunnalla.
En voi nyt mielessäni hyväksyä sitä yhtälöä, että kärsin itse jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista ja hoidan samalla niistä kärsiviä ihmisiä. En, sillä haluan täysipainoisesti pystyä auttamaan niitä ketkä apua tarvitsevat, enkä sotkea omaa henkilökohtaista elämääni työhöni.
Mutta mitäpä tehdä? Tiedän sen, että en pysty käyttämään hyväkseni paikkakuntani tahoja, joista voisin periaatteessa apua saada. En, sillä pienellä paikkakunalla kaikki tuntevat toisensa. Niin, myönnän sen, että pelkään saavani leiman otsaani, joka ei kulumallakaan lähde.
Ristiriitaista tässä on se, että itse suhtaudun vakavasti toisten ihmisten psyykkisiin ongelmiin ja rohkaisen ja ohjaan hakemaan apua tai autan heitä työssäni itse, mutta kun on kyse omasta itsestäni, niin kaikkein mieluiten lakaisisin vain ongelmat maton alle ja vielä parempi olisi jos ne vielä pysyisivät siellä.
Oli tarpeeksi vaikeaa myöntää jo silloin vuosia sitten, että minä, siis minä joka opiskelen itse mielenterveystyötä, voin sairastua, en vakavasti, mutta kuitenkin. Ja sitten, miten myöntää nyt,itselle, saati toisille, että olen tuntenut noita samanlaisia tuntemuksia uudestaan ja voi olla mahdollista, että masennun uudestaan!
Se tuntuu niin vaikealta, että olen miettinyt jopa sitä olenko ylipäätään oikealla alalla, vaikka pidänkin työstäni erittäin paljon. Ikäni puolesta uuden alan opiskeleminen ei tuottaisi minkäänlaisia ongelmia, mutta ongelmia tuottaakin se, mistä löytää sellainen ala joka kiinnostaisia yhtä paljon kuin nykyinen?
Kuulisin mielelläni samankaltaista kokeneiden kokemuksia,ja vaihtaisin ajatuksia, vaikka sähköpostitse(laitan osoitteen myöhemmin, jos vastauksia tulee), vai onko niin, että hoitajan mielenterveyden ongelmat ovat niin tabu, että niistä ei sovi täälläkään puhua?
Olen suht nuori mielenterveyshoitaja, jolla on halua sekä intoa tehdä mielenterveystyötä nykyisessä työpaikassani, työpaikka on sekä työnsä, että työtovereiden puolesta mahtava sekä olen pidetty työntekijä. Mutta suuri osa tämän hetkisistä voimavaroistani menee kuitenkin oman tilanteeni puntaroimiseen.
Voimavarojani on vuosien varrella syönyt pelko siitä, että "luurankoni kaapissa" paljastuu, eli se, että olen itse vuosia sitten joutunut turvautumaan ammattiapuun masentuessani vaikeassa elämäntilanteessa.
Vaikka masennus on nykyään liiankin yleistä, josta puhutaan paljon, on se psykiatrista työtä tekevien ihmisten keskuudessa vielä tabu, jos on kyseessä hoitajan siihen sairastuminen.
Nyt olen sitten viime aikoina tuntenut samanlaisia masennuksen ja ahdistuksen tunteita kuin tuolloin vuosia sitten, ja pelkäänkin nyt sitä, että masennukseni uusiutuu. Pystyin tuolloin vuosia sitten hoitamaan masennuksestani huolimatta opiskeluni ja työni kunnialla, sairaslomalla en tarvinnut olla, ja vain läheiseni tiesivät masennuksestani.
Mutta nyt tilanne on kuitenkin erilainen, en tuolloin vielä hoitanut työkseni psyykkisesti sairaita potilaita, vaan vasta opiskelin alaa ja asuin eri paikkakunnalla.
En voi nyt mielessäni hyväksyä sitä yhtälöä, että kärsin itse jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista ja hoidan samalla niistä kärsiviä ihmisiä. En, sillä haluan täysipainoisesti pystyä auttamaan niitä ketkä apua tarvitsevat, enkä sotkea omaa henkilökohtaista elämääni työhöni.
Mutta mitäpä tehdä? Tiedän sen, että en pysty käyttämään hyväkseni paikkakuntani tahoja, joista voisin periaatteessa apua saada. En, sillä pienellä paikkakunalla kaikki tuntevat toisensa. Niin, myönnän sen, että pelkään saavani leiman otsaani, joka ei kulumallakaan lähde.
Ristiriitaista tässä on se, että itse suhtaudun vakavasti toisten ihmisten psyykkisiin ongelmiin ja rohkaisen ja ohjaan hakemaan apua tai autan heitä työssäni itse, mutta kun on kyse omasta itsestäni, niin kaikkein mieluiten lakaisisin vain ongelmat maton alle ja vielä parempi olisi jos ne vielä pysyisivät siellä.
Oli tarpeeksi vaikeaa myöntää jo silloin vuosia sitten, että minä, siis minä joka opiskelen itse mielenterveystyötä, voin sairastua, en vakavasti, mutta kuitenkin. Ja sitten, miten myöntää nyt,itselle, saati toisille, että olen tuntenut noita samanlaisia tuntemuksia uudestaan ja voi olla mahdollista, että masennun uudestaan!
Se tuntuu niin vaikealta, että olen miettinyt jopa sitä olenko ylipäätään oikealla alalla, vaikka pidänkin työstäni erittäin paljon. Ikäni puolesta uuden alan opiskeleminen ei tuottaisi minkäänlaisia ongelmia, mutta ongelmia tuottaakin se, mistä löytää sellainen ala joka kiinnostaisia yhtä paljon kuin nykyinen?
Kuulisin mielelläni samankaltaista kokeneiden kokemuksia,ja vaihtaisin ajatuksia, vaikka sähköpostitse(laitan osoitteen myöhemmin, jos vastauksia tulee), vai onko niin, että hoitajan mielenterveyden ongelmat ovat niin tabu, että niistä ei sovi täälläkään puhua?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pitää muistaa, että ihminenkin sinäkin vain olet. Toki tilannetta hankaloittaa, se että olet kyseisellä alalla töissä.
Mutta sittenpä ammatti-ihmisenä tiedät, että masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Itsekin olen vielä opiskelija ja sairastuin noin vuosi sitten masennukseen. Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja se oli todella vaikea hyväksyä, että näin voi käydä.
Itsekin varmasti tiedät, ettei tälläista sairautta voi vain maton alle pyyhkäistä. Ainakin itselläni oli kaikkein pahinta se, että yritin viimeiseen asti salata sairauden kaikilta ja jaksaa yksin.
Kuitenkin huomasin, että jo yksistään puhuminen auttaa. Ja eihän niitä asoita tarvitse koko kylälle huudella, lääkäreillähän on aina vaitiolo velvollisuus.
Mä olen kyllä varma siitäkin että sun työpaikalla ymmärretään asia täysin, mutta jos et halua niin ainahan on alan ammattilaisia, joiden kanssa voi puhua luottamuksellisesti. Ei múuta kuin tsemppiä..
Niin juuri, on kummallista että kaikki pitäisi jaksaa itse vaan kantaa, kun tässä jonkinlaista yhteisöelämää vietetään. Jos kerran terapeuteillakin on työhönohjaajat niin miksei sitten muillakin? On kai se aika rankkaa imeä itseensä ympäristön vaikutteita ilman että voisi niitä jonnekin ulostaa... Vähän rumasti, mutta kuvaavasti sanottu. Mikään ei helpota niinkuin se että saa jutella ammattilaisen kanssa ja tietää että omat asiat ei mene kaikkien kuultaviksi. Tuntuu yksinomaan HYVÄLTÄ päästä jälleenrakentamaan elämää. Hoitoalan ihmisethän ovat asioista riippuen melko suuressa vaaravyöhykkeessä tulla omiksi asiakkaikseen, mutta silloin ei voi itseään auttaa vaan sitä varten ne terapeutit ON!
Ja on HIENOA kasvaa ihmisenä ja saada auttaja vierelleen antamaan työkaluja. Hyvinvoiva auttaja on itsekin paras auttaja.
Jaksamista!
Keskustelin kerran erään vielä vanhemman hoitajan kanssa ja hän kertoi seuraavaa. Eräänä päivänä tämä hoitaja oli päättänyt lopettaa "hoitamisen " kokonaan ja keskittyi sen sijaan ihmisten ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Tuloksia alkoi tulla ja itsekin kertoi voivansa paremmin. Ruutia kannattaa polttaa säästeliäästi, eikä yrittääkään parantaa kaikkia potilaita, sillä se ei ole mahdollista. Uutena hoitajana on helposti sellaisen harhakuvitelman vallassa, että kaikki ovat parannettavissa ja kaikki ongelmat täytyisi poistaa. Jarrut päälle ja jäitä hatttuun. Jalat tukevasti maahan. Jos olet todella väsynyt ja masentunut ota lomaa ja lepää. Sinun täytyy kuitenkin jaksaa vielä 30 vuotta. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Kyllä mielenterveystyöntekijätkin voivat uupua ja masentua, valitettavasti tuo avun hakeminen on vaikeampaa. Voisitko mennä yksityiselle ? Entä jos työterveyshuollon kautta sinulle hommattaisiin maksusitoumus julkisiin palveluihin hieman etäämmälle ? Terapia KELAN tuella ?
Oman kokemukseni ja mielenterveystyöntekijöitä hoitaneena perusteella sanoisin, että yleensä suhtautuminen on paljon hienotunteisempaa, kuin potilailla yleensä, koska kukaan meistä ei voi olla täysin varma, ettei mihinkään mielenterveysongelmaan sairastu...