Miten

ja tarjoa kuuntelevia korvia! Puhuminen auttoi ainakin minua, puhuin, puhuin ja puhuin.
Itselläni oli helmikuussa keskenmeno kutakuinkin samoilla viikoilla. Järkytys oli valtava, sitä oli jo tuudittautunut siihen, että kriittinen aika on ohitse.
Keskenmenon myötä ei kuollut vain vauva, vaan myös kaikki ne unelmat ja mielikuvat, jotka oli ehtinyt luomaan (eli millainen masu olisi kesällä, omat työkuviot, esikoisen suhtautuminen jne). Tätä kriitistä aikaa elän vieläkin- la. olisi ollut nyt elokuussa - nyt tuntuu, että lähimmät ihmiset ovat unohtaneet jo asian, mutta minä en, en unohda koskaan.
Järki, rationaalinen suhtautuminen helpotti asiaa omalla kohdallani. Vauvalla ei ollut kaikki hyvin, luonto on viisas, vaikka tuntuukin todella epäreilulta, kun se sattuu omallle kohdalle.
Ole läsnä, tarjoudu lenkkikaveriksi ja kuuntele, mitä ystävälläsi on kerrottavaa ja miten hän haluaa suruaan käsitellä.

Paras tuki tietysti on, että et katoa mihinkään. Jos ystäväsi ei halua puhua asiasta, niin soita silti ja puhu vaikka puuta heinää.

Henkinen tuki toki on tärkeää, mutta itse olisin loppujen lopuksi kaivannut ihmistä, joka olisi tiskannut ja pessyt pyykkiä - siis ihan käytännön asioita.

Tietysti en apua olisi -mielestäni- tarvinnut, mutta todella helpottunut olisin ollut jos joku olisi väsännyt makaronilaatikon uuniin ja imuroinut. En olisi jaksanut toista kertaa sanoa ei.