Tuskin parikymppinen portieeri nuhjuisen hotellin resepsuunissa vilkaisi frangikasaa edessään, sipaisi rahat pois silmistäni tiskin taakse ja löi eteeni huoneiston avaimen vilkaisemattakaan minuun.
Olen ollut täällä ennenkin, mietin kirjoituskonesalkku kädessäni ja katselin tyhjää, haisevaa porraskäytävää edessäni.
Milloin se oli? Ajatukseni olivat aivan yhtä tyhjät vastauksista kuin edessäni kiertyvät portaat menneisyyteen. Käteni olivat puristaneet tuon takorautakaiteen kaarta ennenkin, kuin köyttä jossa roikuin eilisen unelman.
Minulla ei ollut mikään kiire kirjoittamaan, sillä matka yöjunalla Hampurista Pariisiin oli ollut hyvin vaativa. Join muutaman lasillisen viiniä Gare du Nordin aseman liepeillä ja kokosin paperipinoa edessäni siistimmäksi ja suoraviivaisemmaksi. Ajattelin karsia siitä viinin voimalla noin kaksi kolmasosaa pois ja jättää loput pöydälle ja lähteä takaisin sateeseen. Mutta näin en kuitenkaan tehnyt. Jokainen kirjoittamani arkki oli yhä kainalossani, pakon sanelemana Hampurista ostamassani ruskeassa ja vahvassa kirjekuoressa; tarina uhkasi hajota käsiin, valua maahan. Oli toimittava, lopetettava kirjoittaminen kahviloissa ja viinituvissa. Ryhdyttävä todenteolla paneutumaan hänen elämäänsä. Oli muistettava paremmin, jättäydyttävä pois siitä junasta joka lähtee raiteelta mielikuvitus, ja ahdistettava itsensä niin kauas menneisyyteen että mieli järkkyisi. Kun sinne yltäisin, niin silloin pitäisin kiinni mustasta takorautakaaresta niin lujaa, että rystyseni kuultaisivat valkoisina kuin norsunluu Angolan pimeydessä, ja voisin luottaa sen vakiintuneeseen, pariisilaiseen tunnekylmyyteen kuin tuttavaan jota minulla ei täällä enää ole.
Tuttavani kulkevat mukanani kainalossani ylös narisevia puuportaita, kaarelle kulutettuja askelmia kohti yön ostettuja iloja. Juoksuaskelia, huutoja, käsivarsien suonissa törröttäviä ruiskuja ja tyhjänä portaikossa tuijottavia silmiä. Missään ei kuolema ole minusta tuntunut yhtä tyhjältä kuin täällä. Täällä minäkin olen tyhjentynyt kaikesta siitä jota olen tänne tyhmyyttäni tuonut, puhdistunut liiallisuuksista ja kohtuuttomuuksista.
Kuitenkin olen tullut takaisin - ja haen omani pois, Pariisin kadut ovat siihen vain tarpeen vaatimaa rekvisiittaa, lavaste, jolla on yksipuolisen tehosteen yksisuuntainen vaikutus. Minuun tämä kaupunki ei enää vaikuta siten miten se minut ennen mursi.
Saavun kolmanteen kerrokseen, etsin avaimesta numeron ja numerolle oven. Tuijotan tuhansia ja taas tuhansia kertoja ohitseavattuun lukkoon ja toivon etten olisi täällä. Kumarrun, työnnän avaimen lukkopesään ja kierrän oven auki. Eilinen on yhä huoneessa - odottamassa paluutani.
- Sulje ovi. Minua paleltaa. Toitko ruokaa?
Astelen sängyn vierelle ja asetan rapisevan paperikassin vuoteelle. Se on kevyt, vuode raskas kuin ajatus. Istahdan sille ja ojennan hänelle pullon etikkaista paskaviiniä.
- Lieden päällä rapisi torakka. Niitä oli sängyssäkin. Ne menevät kuulemma yöllä korvasta sisään ja syövät ihmiseltä aivot päästä. Jäävät asumaan sinne sisään, syövät ja syövät, ahmivat sinua sisältäpäin, kunnes et enää tajua mitään, vaan hyppäät ikkunasta ulos kadulle ja kuolet, murskaannut katuun, veresi valuu viemäriin ja sielusi lentää kultaiselle taivaalle perhosena.
Juon huikan pullosta, hän ei halua luopua siitä, mutta väännän sen väkisin irti hänen sormistaan ja kaadan suuhuni laimeaa törkyä. Se kestää sisälläni vain sekunnin, sitten oksennan sen lattialle. Syljeskelen ja itkeskelen. Hieron hihaani roikkuvat limat ja tuijotan etäisenä kuultavia kasvoja. Ne ovat sumeat, epäselvät, kuin maalauksessa joka ei esitä ketään tai mitään. Aivankuin maalari olisi hieronut valmiin muotokuvan kädellään harmaaksi sotkuksi, ottanut askeleen taaksepäin ja siristänyt silmiään.
- Katso mun kättäni. Se on aivan sininen. Siitä vuotaa jotain mustetta joka tahrii lakanat.
Panin tupakaksi.
Montako vuotta siitä on, kysyin itseltäni. Istuuduin tuolille ja tuijotin likaisen ikkunan lävitse tyhjään sisäpihaan.
Vuode oli tyhjä kuin arkki paperia ilman tekstiä.
Päätäni kivisti ajattelu, uppoaminen ahtaaseen junaan Valenciassa. Kuumuus on kuin espanjalainen helvetti helottamassa junan seiniin liekinheitimillään. Minä olen jossain ruusumaailmassa, hitaalla kedolla, konsulaatin kupongit takataskussani kuin räkäiset nenäliinat itkijäeukon ryhmyisissä käsissä.
Äkkiä tila uhkaa loppua kesken, ihmiset tunkevat penkeilleen huutavine lapsineen ja ylensyöneine kasseineen espanjalaisen polotuksen kakofoniassa. Painaudun vasten tummaa naista täysin tahtomattani. Ihmiset puristavat meidät yhteen käytävällä. Ja minä näen vain mustien hiusten keskellä kulkevan jakauksen, mutta tunnen hänet vartalollani kuin lämpimän meren ja mieltä keinuttavat mainingit. Oloni on huumaava. Menen ylös ja alas suurissa laineissa, mantere katoilee aaltojen taakse ja pulpahtaa taas näkyviin aaltojen takaa. Edessäni kelluu oranssi poiju.
En ymmärrä mitä minä meressä teen, mutta ui poijun luokse ja tarraan siihen kuin oljenkorteen joka tanssii aalloissa kuin keiju jykevän ketjun ankkuroimana kaukaiseen pohjaan.
Minä hymyilen hänelle jo valmiiksi, kun hän kääntää katseensa ylös minuun.
- Grazias, con mucho gusto.
Ranskalainen, mietin. Ranskalainen suu puhuu espanjaa. Tuijotin hänen suuhunsa jota reunustivat huulet - silmiinsä, joita reunustivat ripset - kasvoja, joita reunustivat koko elämäni idea.
- Mademoiselle, olen juuri saapunut kotiini.
- Kotisi on linnani.
- Vedetäänkö tötsyt?
- Vedetään vaan.
Kaivoin kirjoituskoneen esiin salkustaan. Virittelin uuden korjausnauhan koneeseen ja paukautin kannen kiinni. Ruuvasin koneeseen arkin ja katselin miten kone nieli sen kokonaan. Paperi oli rutussa koneen sisällä. Juuri näin aloitin ensimmäisen kirjoitukseni: paperin juuttumisella koneeseen. Olin palannut lähtöpisteeseen ja tehnyt valtavan kierroksen ympäri mustan telan. Kirjoituskone oli kuin helvetinkone: masiina joka tuottaa vain tuskaa ja kärsimystä, mustia sormenpäitä ja kipeitä kynsiä. Nyt kaikki olisi ohitse, ja uuden arkin sovittaminen koneeseen yhtä luonnollinen ja nautinnollinen asia kuin aamupaska suhteellisen puhtaalla pöntöllä.
Suosittelen lämpimästi elämää.
Olen ollut täällä ennenkin, mietin kirjoituskonesalkku kädessäni ja katselin tyhjää, haisevaa porraskäytävää edessäni.
Milloin se oli? Ajatukseni olivat aivan yhtä tyhjät vastauksista kuin edessäni kiertyvät portaat menneisyyteen. Käteni olivat puristaneet tuon takorautakaiteen kaarta ennenkin, kuin köyttä jossa roikuin eilisen unelman.
Minulla ei ollut mikään kiire kirjoittamaan, sillä matka yöjunalla Hampurista Pariisiin oli ollut hyvin vaativa. Join muutaman lasillisen viiniä Gare du Nordin aseman liepeillä ja kokosin paperipinoa edessäni siistimmäksi ja suoraviivaisemmaksi. Ajattelin karsia siitä viinin voimalla noin kaksi kolmasosaa pois ja jättää loput pöydälle ja lähteä takaisin sateeseen. Mutta näin en kuitenkaan tehnyt. Jokainen kirjoittamani arkki oli yhä kainalossani, pakon sanelemana Hampurista ostamassani ruskeassa ja vahvassa kirjekuoressa; tarina uhkasi hajota käsiin, valua maahan. Oli toimittava, lopetettava kirjoittaminen kahviloissa ja viinituvissa. Ryhdyttävä todenteolla paneutumaan hänen elämäänsä. Oli muistettava paremmin, jättäydyttävä pois siitä junasta joka lähtee raiteelta mielikuvitus, ja ahdistettava itsensä niin kauas menneisyyteen että mieli järkkyisi. Kun sinne yltäisin, niin silloin pitäisin kiinni mustasta takorautakaaresta niin lujaa, että rystyseni kuultaisivat valkoisina kuin norsunluu Angolan pimeydessä, ja voisin luottaa sen vakiintuneeseen, pariisilaiseen tunnekylmyyteen kuin tuttavaan jota minulla ei täällä enää ole.
Tuttavani kulkevat mukanani kainalossani ylös narisevia puuportaita, kaarelle kulutettuja askelmia kohti yön ostettuja iloja. Juoksuaskelia, huutoja, käsivarsien suonissa törröttäviä ruiskuja ja tyhjänä portaikossa tuijottavia silmiä. Missään ei kuolema ole minusta tuntunut yhtä tyhjältä kuin täällä. Täällä minäkin olen tyhjentynyt kaikesta siitä jota olen tänne tyhmyyttäni tuonut, puhdistunut liiallisuuksista ja kohtuuttomuuksista.
Kuitenkin olen tullut takaisin - ja haen omani pois, Pariisin kadut ovat siihen vain tarpeen vaatimaa rekvisiittaa, lavaste, jolla on yksipuolisen tehosteen yksisuuntainen vaikutus. Minuun tämä kaupunki ei enää vaikuta siten miten se minut ennen mursi.
Saavun kolmanteen kerrokseen, etsin avaimesta numeron ja numerolle oven. Tuijotan tuhansia ja taas tuhansia kertoja ohitseavattuun lukkoon ja toivon etten olisi täällä. Kumarrun, työnnän avaimen lukkopesään ja kierrän oven auki. Eilinen on yhä huoneessa - odottamassa paluutani.
- Sulje ovi. Minua paleltaa. Toitko ruokaa?
Astelen sängyn vierelle ja asetan rapisevan paperikassin vuoteelle. Se on kevyt, vuode raskas kuin ajatus. Istahdan sille ja ojennan hänelle pullon etikkaista paskaviiniä.
- Lieden päällä rapisi torakka. Niitä oli sängyssäkin. Ne menevät kuulemma yöllä korvasta sisään ja syövät ihmiseltä aivot päästä. Jäävät asumaan sinne sisään, syövät ja syövät, ahmivat sinua sisältäpäin, kunnes et enää tajua mitään, vaan hyppäät ikkunasta ulos kadulle ja kuolet, murskaannut katuun, veresi valuu viemäriin ja sielusi lentää kultaiselle taivaalle perhosena.
Juon huikan pullosta, hän ei halua luopua siitä, mutta väännän sen väkisin irti hänen sormistaan ja kaadan suuhuni laimeaa törkyä. Se kestää sisälläni vain sekunnin, sitten oksennan sen lattialle. Syljeskelen ja itkeskelen. Hieron hihaani roikkuvat limat ja tuijotan etäisenä kuultavia kasvoja. Ne ovat sumeat, epäselvät, kuin maalauksessa joka ei esitä ketään tai mitään. Aivankuin maalari olisi hieronut valmiin muotokuvan kädellään harmaaksi sotkuksi, ottanut askeleen taaksepäin ja siristänyt silmiään.
- Katso mun kättäni. Se on aivan sininen. Siitä vuotaa jotain mustetta joka tahrii lakanat.
Panin tupakaksi.
Montako vuotta siitä on, kysyin itseltäni. Istuuduin tuolille ja tuijotin likaisen ikkunan lävitse tyhjään sisäpihaan.
Vuode oli tyhjä kuin arkki paperia ilman tekstiä.
Päätäni kivisti ajattelu, uppoaminen ahtaaseen junaan Valenciassa. Kuumuus on kuin espanjalainen helvetti helottamassa junan seiniin liekinheitimillään. Minä olen jossain ruusumaailmassa, hitaalla kedolla, konsulaatin kupongit takataskussani kuin räkäiset nenäliinat itkijäeukon ryhmyisissä käsissä.
Äkkiä tila uhkaa loppua kesken, ihmiset tunkevat penkeilleen huutavine lapsineen ja ylensyöneine kasseineen espanjalaisen polotuksen kakofoniassa. Painaudun vasten tummaa naista täysin tahtomattani. Ihmiset puristavat meidät yhteen käytävällä. Ja minä näen vain mustien hiusten keskellä kulkevan jakauksen, mutta tunnen hänet vartalollani kuin lämpimän meren ja mieltä keinuttavat mainingit. Oloni on huumaava. Menen ylös ja alas suurissa laineissa, mantere katoilee aaltojen taakse ja pulpahtaa taas näkyviin aaltojen takaa. Edessäni kelluu oranssi poiju.
En ymmärrä mitä minä meressä teen, mutta ui poijun luokse ja tarraan siihen kuin oljenkorteen joka tanssii aalloissa kuin keiju jykevän ketjun ankkuroimana kaukaiseen pohjaan.
Minä hymyilen hänelle jo valmiiksi, kun hän kääntää katseensa ylös minuun.
- Grazias, con mucho gusto.
Ranskalainen, mietin. Ranskalainen suu puhuu espanjaa. Tuijotin hänen suuhunsa jota reunustivat huulet - silmiinsä, joita reunustivat ripset - kasvoja, joita reunustivat koko elämäni idea.
- Mademoiselle, olen juuri saapunut kotiini.
- Kotisi on linnani.
- Vedetäänkö tötsyt?
- Vedetään vaan.
Kaivoin kirjoituskoneen esiin salkustaan. Virittelin uuden korjausnauhan koneeseen ja paukautin kannen kiinni. Ruuvasin koneeseen arkin ja katselin miten kone nieli sen kokonaan. Paperi oli rutussa koneen sisällä. Juuri näin aloitin ensimmäisen kirjoitukseni: paperin juuttumisella koneeseen. Olin palannut lähtöpisteeseen ja tehnyt valtavan kierroksen ympäri mustan telan. Kirjoituskone oli kuin helvetinkone: masiina joka tuottaa vain tuskaa ja kärsimystä, mustia sormenpäitä ja kipeitä kynsiä. Nyt kaikki olisi ohitse, ja uuden arkin sovittaminen koneeseen yhtä luonnollinen ja nautinnollinen asia kuin aamupaska suhteellisen puhtaalla pöntöllä.
Suosittelen lämpimästi elämää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.