Vielä sain yhden sadun puristettua aivoistani kuin mehut sitruunasta.
Kerran kaukana metsässä, kolossa mäen rinteessä, emonsa hellässä hoivassa eli kaksi kettusiskosta. Toinen oli kovin rehvakas ja reipas, kiiltäväturkkinen ja kauniin punaturkkinen, toinen oli arempi, mietteliäämpi ja turkkinsa oli ruskea ja kiilloton.
Sattuipa niin että metsästäjä saapui kettujen kotiin. Nähdessään kauniin punaisen nuoren ketun se päätti saada siltä turkin. Arkaa ruskeaa kettua hän ei edes nähnyt. Metsästäjä kohotti jousensa ja tähtäsi kettua, joka tajusi tilanteen oitis.
"Oi älä, älä minua ammu. Olen niin surkean pieni. Ota sen sijaan äitini tuolta, hänen turkkinsa on suurempi!" se vikisi suloinen ilme kasvoillaan.
Metsästäjä heltyi ketulle ja tyytyi tämän emon turkkiin ja lähti sitten metsästä.
Pieni ruskea kettu hyppäsi sisaruksensa eteen. "Typerys, tapatit äitimme! Nyt sinun takiasi me joudumme pärjäämään yksin!" se ärisi yllättävän rohkeana.
"Ilman äitiä ei ruoka riitä kahdelle. Minä jään asumaan äitimme koloon, lähde sinä maailmalle", kaunis punainen kettu määräsi.
Arka ruskea kettu lähti kulkemaan, kunnes löysi hyvän paikan kololleen. Sinne se sitten asettui asumaan, pieneen koloonsa.
Punainen kettu sen sijaan ei ollut tyytyväinen. Se halusi isomman kolon. Siksipä se lähti kuopimaan uusia tunneleita, aukaisi monta uutta ovea taloonsa, kunnes koko mäki oli täynnä luolia.
Kevät koitti ja oli kettujen aika etsiä itselleen puoliso. Kauniin punaisen ketun ovelle saapui nuori kettupoika, joka arasti pyysi tätä puolisokseen.
"Mitä sinulla on tarjottavaa?" Kettutyttö kysyi. Toinen kettu katsoi hetken ihmeissään ja vastasi: "Vain itseni voin tarjota". Ylpeä ja kauniin punainen kettu lähetti hänet pois.
Jonkin matkan päästä nuori kettupoika löysi aran ruskean kettutön. Kysäisipä tätä sitten puolisokseen. Kettutyttö mietti hetken, ja kysyi sitten: "Mitä sinulla on minulle tarjottavana?" "Vain itseni", toinen vastasi. "Hyvä, sillä juuri enempää en minäkään voi tarjota."
Niimpä kaksi pientä kettua löysi toisensa. Mutta kuinka kävi äitinsä kolossa eläneelle leuhkalle ketulle?
Kaunis punainen kettu ei huolinut yhtäkään kosijaa, sillä hän halusi puolisoltaan valtaa ja omaisuutta. Talven tullen paksu lumi peitti ketun mäen. Lumen suuri paino romahdutti suunnattomat luolastot ja kettu jäi suuren kotinsa vangiksi.
Kerran kaukana metsässä, kolossa mäen rinteessä, emonsa hellässä hoivassa eli kaksi kettusiskosta. Toinen oli kovin rehvakas ja reipas, kiiltäväturkkinen ja kauniin punaturkkinen, toinen oli arempi, mietteliäämpi ja turkkinsa oli ruskea ja kiilloton.
Sattuipa niin että metsästäjä saapui kettujen kotiin. Nähdessään kauniin punaisen nuoren ketun se päätti saada siltä turkin. Arkaa ruskeaa kettua hän ei edes nähnyt. Metsästäjä kohotti jousensa ja tähtäsi kettua, joka tajusi tilanteen oitis.
"Oi älä, älä minua ammu. Olen niin surkean pieni. Ota sen sijaan äitini tuolta, hänen turkkinsa on suurempi!" se vikisi suloinen ilme kasvoillaan.
Metsästäjä heltyi ketulle ja tyytyi tämän emon turkkiin ja lähti sitten metsästä.
Pieni ruskea kettu hyppäsi sisaruksensa eteen. "Typerys, tapatit äitimme! Nyt sinun takiasi me joudumme pärjäämään yksin!" se ärisi yllättävän rohkeana.
"Ilman äitiä ei ruoka riitä kahdelle. Minä jään asumaan äitimme koloon, lähde sinä maailmalle", kaunis punainen kettu määräsi.
Arka ruskea kettu lähti kulkemaan, kunnes löysi hyvän paikan kololleen. Sinne se sitten asettui asumaan, pieneen koloonsa.
Punainen kettu sen sijaan ei ollut tyytyväinen. Se halusi isomman kolon. Siksipä se lähti kuopimaan uusia tunneleita, aukaisi monta uutta ovea taloonsa, kunnes koko mäki oli täynnä luolia.
Kevät koitti ja oli kettujen aika etsiä itselleen puoliso. Kauniin punaisen ketun ovelle saapui nuori kettupoika, joka arasti pyysi tätä puolisokseen.
"Mitä sinulla on tarjottavaa?" Kettutyttö kysyi. Toinen kettu katsoi hetken ihmeissään ja vastasi: "Vain itseni voin tarjota". Ylpeä ja kauniin punainen kettu lähetti hänet pois.
Jonkin matkan päästä nuori kettupoika löysi aran ruskean kettutön. Kysäisipä tätä sitten puolisokseen. Kettutyttö mietti hetken, ja kysyi sitten: "Mitä sinulla on minulle tarjottavana?" "Vain itseni", toinen vastasi. "Hyvä, sillä juuri enempää en minäkään voi tarjota."
Niimpä kaksi pientä kettua löysi toisensa. Mutta kuinka kävi äitinsä kolossa eläneelle leuhkalle ketulle?
Kaunis punainen kettu ei huolinut yhtäkään kosijaa, sillä hän halusi puolisoltaan valtaa ja omaisuutta. Talven tullen paksu lumi peitti ketun mäen. Lumen suuri paino romahdutti suunnattomat luolastot ja kettu jäi suuren kotinsa vangiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tämä oli hyvä.
Hieman joihinkin kohtiin olisi voinut tarkentaa tapahtuneita, mutta ei paljoa, hieman vain.
Tuli jokseenkin Grimmin sadut mieleen, siksi tästä niin pidinkin.
Tässä oli samalla kertaa mielenkiintoinen kulku, että myös hyvä opetus, mutta jos kiiltäväturkkinen kettu olisi ottanut morsion, niin olisiko luolat silloin romahtaneet lumen painosta?
Myönnän sortuneeni virheeseen jota niin monessa sadussa vihaan. Siihen että neitokaiset pakotetaan ottamaan puoliso, että muutoin he eivä onneaan saa.
Tosin ideana oli lähinnä, että tuo pieni ja ruma löysi rakkaan, olennon joka oli tasavertainen hänen kanssaan. Sen sijaan äitinsä kolon vallannut leuhka kettu ei saanut muuta kuin luoliensa katon niskaansa.