Kuten moni muukin tällä
palstalla, minäkin olen
yksinäinen. Olen 16-vuotias,
eikä minulla ole ollut koko
ikäni aikana kuin vain kolme ystävää. Ensimmäisen menetin, kun koulu alkoi.
Toinen oli paras ja ainoa ystäväni
yhdeksän vuotta. Mutta sitten ylä-aste
loppui, ja nyt me vain olemme kasvaneet erillemme (tapaamiset vähenivät
pikkuhiljaa, ja lopulta emme tavanneet
enää). Viimeisin ystäväni minulla on
vielä, mutta pelkään, että menetän
hänetkin lopulta. Elättelen toiveita,
että lukion alettua saisin ystäviä,
mutta en ole ihan varma...
Todennäköisesti syy sille, miksi
en ole saanut ystäviä johtuu siitä,
että en ole oikeastaan kovinkaan
kiinnostunut muista. Olen elänyt
melkein koko ikäni oman pääni
sisällä, unohtaen todellisuuden.
Ala-asteella esim. vietin kaikki
välitunnit mielikuvitusleikeissä
sen sijaan että olisin pelannut
jalkapalloa muiden kanssa.
Ylä-asteella ei ollut oikeastaan
ketään, joka olisi vaikuttannut mielenkiintoiselta. Vasta
viimeisellä luokalla aloin
pikkuhiljaa todella kaivata
muuta seuraa kuin äitini ja
yhden ainoan ystäväni. Sitten
olen ollut masentunut kerran
jos toisenkin, ja hiljaa
mielessäni miettinyt itsemurhaa,
mutta olen karistanut sen mielestäni.
En ole omasta mielestäni sen ujonmpi
ihminen kuin kukaan muukaan. Ehkä
en vain oikein keksi mitään kunnon
sanottavaa. Olen kiinnostunut filosofiasta,
ja sehän ei oikein ole useimpien
teini-ikäisten ykköspuheenaihe.
Mutta viime aikoina olen kyllä
ollut vähemmän kiinnostunut siitäkin,
ja olen alkanuit kaivata ihan
tavallista teinin elämää, ilman että
olen niin pahuksen "pikkuvanha".
Toivon, että saisin seuraa. Ystäviä,
mieluusti jopa tyttöystävä, miksei
poikaystävä(Olen havainnut olevani bi.
Sehän voi olla ohimenevää tämän
ikäisenä, mutta eihän sitä tiedä)!
Haluasin tuntea, milaista on olla
toisen kanssa lähekkäin, niin fyysisesti
kuin emotionaalisesti. Ehkä silloin en
enää tuntisi itseäni niin tarpeettomaksi. Tiedän, että rakkaus on pohjimmiltaan vain hormonicocktail aivoissa, mutta silti,
haluasin tuntea sen. Edes kerran...
palstalla, minäkin olen
yksinäinen. Olen 16-vuotias,
eikä minulla ole ollut koko
ikäni aikana kuin vain kolme ystävää. Ensimmäisen menetin, kun koulu alkoi.
Toinen oli paras ja ainoa ystäväni
yhdeksän vuotta. Mutta sitten ylä-aste
loppui, ja nyt me vain olemme kasvaneet erillemme (tapaamiset vähenivät
pikkuhiljaa, ja lopulta emme tavanneet
enää). Viimeisin ystäväni minulla on
vielä, mutta pelkään, että menetän
hänetkin lopulta. Elättelen toiveita,
että lukion alettua saisin ystäviä,
mutta en ole ihan varma...
Todennäköisesti syy sille, miksi
en ole saanut ystäviä johtuu siitä,
että en ole oikeastaan kovinkaan
kiinnostunut muista. Olen elänyt
melkein koko ikäni oman pääni
sisällä, unohtaen todellisuuden.
Ala-asteella esim. vietin kaikki
välitunnit mielikuvitusleikeissä
sen sijaan että olisin pelannut
jalkapalloa muiden kanssa.
Ylä-asteella ei ollut oikeastaan
ketään, joka olisi vaikuttannut mielenkiintoiselta. Vasta
viimeisellä luokalla aloin
pikkuhiljaa todella kaivata
muuta seuraa kuin äitini ja
yhden ainoan ystäväni. Sitten
olen ollut masentunut kerran
jos toisenkin, ja hiljaa
mielessäni miettinyt itsemurhaa,
mutta olen karistanut sen mielestäni.
En ole omasta mielestäni sen ujonmpi
ihminen kuin kukaan muukaan. Ehkä
en vain oikein keksi mitään kunnon
sanottavaa. Olen kiinnostunut filosofiasta,
ja sehän ei oikein ole useimpien
teini-ikäisten ykköspuheenaihe.
Mutta viime aikoina olen kyllä
ollut vähemmän kiinnostunut siitäkin,
ja olen alkanuit kaivata ihan
tavallista teinin elämää, ilman että
olen niin pahuksen "pikkuvanha".
Toivon, että saisin seuraa. Ystäviä,
mieluusti jopa tyttöystävä, miksei
poikaystävä(Olen havainnut olevani bi.
Sehän voi olla ohimenevää tämän
ikäisenä, mutta eihän sitä tiedä)!
Haluasin tuntea, milaista on olla
toisen kanssa lähekkäin, niin fyysisesti
kuin emotionaalisesti. Ehkä silloin en
enää tuntisi itseäni niin tarpeettomaksi. Tiedän, että rakkaus on pohjimmiltaan vain hormonicocktail aivoissa, mutta silti,
haluasin tuntea sen. Edes kerran...
Vastaukset 9
Vanhimmat
pohjimmiltaan vain hormonicocktail aivoissa, ei rakastaminen! Olipa tuo sana muuten hauskasti keksitty. :D :)
Sinun ei tarvitse mielestäni murehtia nykyisen ystäväsi menetystä. Siihen on aika pieni todennäköisyys, koska eihän aina voi olla huono tuuri... vai voiko? Kyllä se yleensä joskus tärppää. Jos ei tämän henkilön kohdalla, niin ehkä jonkun lukiossa tapaamasi ihmisen kanssa? Toisin kuin yläasteella, lukiossa ihmiset ovat paljon filosofisempia ja myös jotenkin avoimempia. Oman kokemukseni perusteella voisin sanoa, että sieltä lukiosta niitä kavereita vasta saakin! Ainakin yläasteeseen nähden ero on valtava.
Carpe diem - Tartu hetkeen! Älä jää märehtimään menneitä, koska lukiolaisia ja yläasteelaisia ei voi oikein verrata toisiinsa..
Jaksamisia sinulle. :)
Olet oikessa, Miss Twenty, RAKASTUMINEN on hormonicoctail aivoissa, ei RAKASTAMINEN. Anteeksi pikku kömmähdys...
Kiitos todella paljon lohduttavista sanoistasi, se oli todella piristävää! Toivon myös sinulle todella hyvää jatkoa!
Kiitos, ja näkemiin.
mistäs päin suomea kirjoittelet? olen aikalailla samassa tilanteessa kuin sinä ja minuakin kiinnostaa tytöt......olen kyllä 15, mutta jos se ei haittaa niin voitaisiin vaikka meilailla....
Kirjoittelen Etekä-Suomesta,
Helsingistä päin. Mistä päin
sinä olet? Ja ei, minua ei
haittaa yhtään meilailla
kanssasi! Miten haluat
meilailla, sähköpostilla,
vai mesellä?
joo se mese käy hyvin. oon espoosta, en siis kovin kaukana. voit lähettää mulle viestiä osoitteeseen [email protected]
Sähän vaan haluatkin elellä siellä pääsi sisällä mielikuvituskavereittesi kanssa, ja jos kerran on sen kaverin täytyy olla lähes täydellinen ja muuta vastaavaa, niin miten luulet löytäväsi sellaisen 16-18 vuotiaitten joukosta? Sun pitää tehdä itse asioitten hyväksi jotain, eikä istua vaan nurkassa. Nuorihan sä vielä olet ja ehdit kokemaan vaikka mitä.
että kaverini pitäisi olla täydellinen. Plussaahan se olisi, mutta tiedän, että koko käsite "täydellinen" on subjektiivinen. Eli eipä siitä sen enempää. Mutta sinullekin lohduttavista sanoistasi, toivotan sinullekin hyvää jatkoa.
Jos on kovasti ollut vetäytynyt omiin oloihinsa, voi kanssakäyminen olla (aluksi) hankalaa. Ainoa tapa oppia olemaan seurassa, on olla seurassa. Lukion aloittaminen voi helpottaa aloittamisen kynnystäsi, koska joukossa on paljon muitakin, jotka eivät tunne toisiaan. Osallistu, vaikka aluksi tuntuisi vaikealta. Ihmisten kanssa oleminen lähtee vuorovaikutuksesta ja siksi on usein parempi sanoa jotakin kuin olla hiljaa. Minusta vaikutat fiksulta. Ota siis huomioon, että kaverisi eivät välttämättä osaa ajatella yhtä kypsästi. Kovasti tsemppiä!
Arvostan kaikkia lohduttavia sanoja, mitä saan lukea täällä.... Kiitos sinullekin!
Toivon sinullekin onnea ja menestystä.