Epäilen suuresti että eräällä ystävälläni on anoreksia, hän on laihtunut suht lyhyessäkin ajassa erittäin paljon..(on myöntänyt laihduttaneensa tarkoituksella) Hän on aiemmin ollut jopa hieman pyöreä, mutta nyt tämän kesän aikana muutunut ihan luurangoksi. Jopa hänen pomo on asiasta hänelle huomauttanut (tätä en kuullut häneltä, vaan hänen työtoveriltaan, joka myös on kaverini)
Muutenkin hän hyvin usein kertoo että kuinka paljon mitäkin on syönyt milloinkin-todistelee. Tyyliin, "söin eilen kaksi levyä suklaata", ei hän ennen syömisiään ole tilittänyt..
Arvostaisin jos joku osaisi kertoa että miten tähän nyt pitäisi suhtautua, mielestäni häntä ei nyt voi oman onnensa nojaan jättää, mutta toisen aikuisen ihmisen- vaikkakin hyvin nuoren sellaisen- elämään puuttuminen on melko vaikeaa..
Olen miettinyt sellaista että jos ehdottaisin hänelle että varaisimme ajan lääkärille (niin että menisin hänen kanssaan, henkiseksi tueksi. Ja myös sen takia etten usko hänen menevän lääkärille-ainoastaan sanovan käyneensä..)
Miltä kuulostaa? Onko liian ahdistelevaa..?
Miten pitkälle häntä voisi suostutella, ettei mene liian pitkälle?
Kiitos vastaajille!!!
Muutenkin hän hyvin usein kertoo että kuinka paljon mitäkin on syönyt milloinkin-todistelee. Tyyliin, "söin eilen kaksi levyä suklaata", ei hän ennen syömisiään ole tilittänyt..
Arvostaisin jos joku osaisi kertoa että miten tähän nyt pitäisi suhtautua, mielestäni häntä ei nyt voi oman onnensa nojaan jättää, mutta toisen aikuisen ihmisen- vaikkakin hyvin nuoren sellaisen- elämään puuttuminen on melko vaikeaa..
Olen miettinyt sellaista että jos ehdottaisin hänelle että varaisimme ajan lääkärille (niin että menisin hänen kanssaan, henkiseksi tueksi. Ja myös sen takia etten usko hänen menevän lääkärille-ainoastaan sanovan käyneensä..)
Miltä kuulostaa? Onko liian ahdistelevaa..?
Miten pitkälle häntä voisi suostutella, ettei mene liian pitkälle?
Kiitos vastaajille!!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sairastuessani anoreksiaan en voinut kuvitellakaan kuuntelevani ystäviäni, jotka kertoivat minun "kutistuneen silmissä". Ystävästäsi en varmasti osaa sanoa, mutta itse en ainakaan lääkärille mennyt, ennen kuin sinne raahattiin.
Anoreksia sairaus on joka asuu korvien välissä. Voit yrittää kertoa ystävällesi huolestasi ja kuinka hän on mielestäsi jo pelottavan laiha. Puhuminen ystävälle auttaa sairastunutta enemmän kuin lääkärille puhuminen. (minulla ainakin) Toki lääkäreillä on ammattitaitonsa, mutta välit eivät ole yhtä läheiset.
Mutta kuten jo sanoin, luultavasti hän ei lääkärille mene vapaaehtoisesti, joka tarkoittaa että hänen täytyy myöntää pulmansa itselleen, tämä on se vaikein osa..
Toivotan voimia sinulle, että jaksat auttaa ystävääsi. :)
Itse sairastuessani en uskonut sanaakaan, mitä muut kertoivat. "Olet kamalan laiha", "vähän sä oot laihtunut", "syö nyt". He valehtelivat, valehtelevat edelleen.
Olen karvaasti saanut kokea sen, kuinka kaverit ovat hyljänneet silloin, kun apua eniten kaipasin. Viime kesänä olin hyvin vaikeasti masentunut, yritin itsemurhaa. Kuulin eräältä ystävältäni, kuinka yksi toinen ystäväni oli sanonut tälle ensimmäiselle, ettei enää jaksa olla mun tukena.
Yritän vain sanoa, että mielenterveyshäiriöisen tukena ja ystävänä on hyvin vaikeaa olla. Olen ruvennut pikkuhiljaa sitä ymmärtämään. Tuntuu, että mitään ei saa takaisin, mielialat heittelehtivät, mistään ei ole apua.
Mutta tärkeintä on se, että sinä olet siinä. Sinä olet se, jolle saa soittaa, kun paha olo iskee.
Sinä olet se, joka ravistelee voimakkaasti luisista olkapäistä ja huutaa, etkö jumalauta tajua miten sairas sä olet? Sä kuolet, enkä mä halua sun kuolevan.
Anoreksia on hengenvaarallinen sairaus, mielisairaus, eikä siitä hevillä parannuta. Et voi olla liian tunkeileva. Kerrot ystävällesi nätisti, että olet huolissasi hänestä. Vastaukseksi saat todennäköisesti ihmettelyä ja vastalauseiden sateen, mutta pidä pääsi. Varaa aika lääkäriltä, mene kaverisi kanssa sinne. Mitä nopeammin apua saa, sitä parempi on ennusteet parantua täysin.
Onnea sulle, sitä tulet tarvitsemaan!
Sairauteni pahimmassa vaiheessa, ja silloin kun "jäin kiinni" ja jouduin seurantaan, oli tukenani eräs ystävä.
Ystävyytemme läheni hänen kanssaan todella paljon, ja koska olin anoreksian takia masentunut ja en ollut puhunut asioita kellekkään, oli ihana että tämä ystävä oli lähellä!
Tervehdys! Kun mä olin koulussa (olin silloin 17 tai jotain) , mä aloin laihduttaa ja mulle tuli anoreksia. Terkkarin ainoa kommentti oli, että laihduta lisää, mutta älä tuu mulle valittamaan! Ei se liioin lohduttanut... Mä en hakenut apua, enkä sitä saanutkaan. Mutta silloin nuorempana mä ylpeilin siitä, että mullapa on anoreksia! Tiedän sen, että se kuulostaa idiootilta, mutta se oli silloin. En muista, miten mä siitä paranin silloin aikoinaan. Mutta sitten mä aloin käyttää ihan harmittomia laihdutusvalmisteita ja kilot alkoi taas lähteä. Mä yritin rajata syömistäkin. Se oli suloista, kun kundit jo huolestuneena tarkkailivat, etten vain laihtuisi liikaa... :-) Mä paranin siitäkin.
Mutta nyt on taas sellainen tilanne, että umppari
leikkauksen jälkeen vatsa on turvonnut 20 cm ja mä olen epätoivoinen, kun ei mikään dietti ei auta. On se jännä, kun mä oon nuoruuden mitoissa eli niissä, missä mä olin jo kouluaikaan. Silloin mä en tuntenut itseäni läskiksi, toisin kuin nyt. Ja siinä ei auta toisten puheet, että muka en ois lihava...
No, kesiä kaikille ja kirjoitelkaa! T. Misukka
Auta helkutissa sitä sun kaverias!! Sehän saattaa kuolla tohon! Mun ainoo "kaveri", joka on pitänyt silmällä mun syömisiä, kommentoi vaan tyyliin: "mitä teinipelleilyy" (se ite on kaikissa mainoksissa ja on muutenkin mallin näkönen ja pitunen)...
oli anoreksia nuoruudessa. Olemme olleet kuin paita ja perse eka luokalta asti.
Vielä yläasteella ystäväni oli pyöreähkö, pituutta 170cm ja painoa noin 75 kiloa. Aikuiselle tuo olis ihan hyvä paino vielä, mutta niin nuorella kun ne kilot tuppaa olemaan "väärissä paikoissa", hän näytti vähän pulskalta.
Sitten yläasteen jälkeen pikkuhiljaa tuli miehet kuvioihin mukaan ja kaverini aloitti laihdutuksen heitä miellyttääkseen..
Vaikka aina kuljettiinkin yhdessä, on vaikea sanoa milloin hänen laihdutuksensa muuttui sairaalloiseksi. Kerran vain huomasin, että hän on kuin kävelevä luuranko. Pää näytti suunnattoman suurelta kuihtuneeseen vartaloon verrattuna..
Nyt myöhemmin asiaa miettineenä olen huomannut, että ystävälläni oli useampi syömishäiriö päällekkäin ja vielä lääkkeiden väärinkäyttöä siihen lisäksi. Viinakin maistui, eikä huumeetkaan vieraiksi hänelle jääneet..
Kun huomasin miten huonossa kunnossa hän on, yritin puhua hänelle asiasta. Yritin ja yritin, mutta hän vain kielsi kaiken ja jatkoi entistä menoa.
Sitten satuin kertomaan huolestani meitä vuoden vanhemmalle kaverillemme. Hän oli tuntenut ystäväni vauvasta asti. Hän otti ystäväni vakavaan puhutteluun ja siitä alkoi ystäväni parantuminen.
Ystäväni kertoi myöhemmin minulle itkien, ettei tajunnut minun välittävän... Vaikka kuinka olin itse yrittänyt..
Nykytilanne: Ystäväni on onnellisesti naimisissa ja odottaa tällä hetkellä toista lastaan!! Painoa on ihannenormien mukaan jonkin verran liikaa, mutta hän on noin tuhat kertaa onnellisempi, kuin sairausaikanaan.
... edes yksi sinunlaisesi ystävä. Sairastan Anoreksiaa, eikä yksikään ns. ystäväni välitä siitä mitään, eikä heitä kiinnosta tippakaan, miten sairas tai terve olen tai mitä minulle kuuluu. Yks sano, että oot tollanen kävelevä luuranko, toinen et onks sulla Anoreksia?, kolmas et mee hoitoon! ja neljäs et Pitäskö sut viedä visalaan? (se on mielisairaala tässä lähellä)
Kaikki noista kommenteista satutti, eikä mulla ole yhtään ystävää, joka tukis, puhumattakaan et ois sellasta ystävää, jonka kanssa vois puhuu muustaki ku vaan jostai "koulun söpöimmän pojan huulista".
Te Anorektikot, joilla on ystäviä tukena tai edes ystävä, jolle voi puhuu ihan kaiken, olkaa onnellisia!
Mulla ei sellasta ainakaan oo, vaikka kovasti haluasinki.