DYSFASIA

olisi yksi, jolla on yli 20-vuotta sitten todettu perinnöllinen dysfasia:)

Mä oon tämmönen 16-vuotias tyttönen, jolla on todettu dysfasia 13 v. sitten. Oon menossa lukioon, jota jännitän aika lailla;/ Keskiarvo on vähän päälle kasin. En oo ihan aikuinen, mut vastaan kuitenki.

Dysfasia on aika paljon muokannu mun itsetuntoa- ja luottamusta. Mulla on kokoajan kauhee tarve todistella olevani normaali tyyppi muille ihmisille. Pienenä (tarhaikäisenä) mä en osannu pysyy aiheessa, esim. saatoin yhtäkkiä alkaa puhua jostakin tv-ohjelmasta, jos multa vaikka kysyttiin "No, mitäs sulle kuuluu?" XD. Ja sit mä keksin jotain ihan omia sanoja tai lausahduksia. Olin myös hieman kömpelö silloin. Vähitellen oon kasvanu pois dysfasiasta. Ala-asteen puolivälissä mulla ei ollu enää edes lievää dysfasiaa. Olen ollut siis melko helppo tapaus.

Tänä päivänä dysfasia ei kuulemma (?) enää näy ja kuulu musta. Elän melko tavallista elämää, mutta silti tunnen aika ajoin itseni tyhmäksi ja epäkelvoksi paskaläjäksi (sori, kiroiluni). Koulussa mulla on ollu jonkin verran kamuja ja on mulla yks tosi hyvä kaverikin, mut silti mä kuvittelen, että mä oon liian outo kenenkään kaveriksi. Oon hieman ujo ja jännitän jonkin verran jotain tilanteita.

Kiva huomata, että täällä on muitakin dysfaatikkoja! :)

mitä diagnoosia itse kannan. Kouluaikaan olin lukihäiriöinen, enkä vieläkään lue/kirjoita välttämättä hyvin/sujuvasti. Ylivilkaskin olen ollut ja nykyäänkään en kovin kauaa keskity samaan asiaan, ellei sitten asia ole niin kiinnostava, että vie mennessään. Ympärillä ihmiset joskus ihmettelee miun selityksiäni, jotka voi hypellä asiasta toiseen, aikamuodosta toiseen, paikasta toiseen täysin holtittomasti. Matemaattiset jutut on aikas paljon hepreaa miulle. En ymmärrä niistä kirjaimista matikassa yhtään mitään ja geometriakin tökkii kolmiulotteisuudellaan. Fysiikka, kemia ja maantietokin olivat aikanaan ongelmia, joista ei selvää tullut. Suuntavaisto vieläkin pahasti hukassa, ei tarvitse kuin taloon sisälle mennä ja vähän pyörähtää, niin enpä tiedä, millä suunnalla tie olisi. Tai isoissa kaupoissa/kaupungeissa en selviä samaan paikkaan takaisin, mistä lähdin liikkeelle. ...Vaan tästä ongelmastani huolimatta miulla on hyvä ammatti ja työpaikka. :)

Tietysti dysfasiaa on muillkin kuin autistisilla ihmisillä, mutta nimenomaan kielelliset vaikeudet on eräs autismin pääkriteereistä.

mulla on pahin mahdollinen dysfasia ja elämä päin persettä

Heippa vaan kaikille! Minulla on todettu keski-vaikea dysfasia jo 3-vuotiaana. Epäilen,että se on tullut perintönä. Iältäni olen 19-vuotias nainen.

Koko peruskouluni kävin dysfasia-luokalla. Lapsena olin hyvin sosiaalinen ja kiltti,eikä minua juuri lainkaan kiusattu koulussa paitsi harrastuksessa minua vähän nälvittiin sen takia,kun olin poikien joukkueessa pelaamassa sählyä.
Matematiikka on aina tuottanut vaikeuksia juuri sanallisten tehtävien vuoksi. Koulussa tykkäsin kuitenkin liikunnasta ja englanninkielestä sekä intohimoinani terveystieto ja uskonto.
Murrosikäisenä olin aika kapinallinen ja halusin olla normaali. Muuten olin ihan tavallinen teini tyttö.
Eräs puhetterapeutti kertoi vanhemmilleni,etten ikinä oppisi kieliä juuri tämän dysfasian vuoksi. Kappas osaanpas kirjoittaa "How are you?" ja puhun sitä aika sujuvasti,minä sain entisestä koulusta paljon ulkomaalaisia tuttuja. Jatkosuunnitelmani oli tietysti lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi,mutta psykologin mielestä minun kannattaisi käydä valmentavalla.Minua ei ole oikeastaan kiinnostanut lähteä lukioon.
No päätin lähteä hyvillä mielin Itä-karjalankansanopistoon talouskouluun ja siinä ohessa oli perhepäivähoitaja/kotiavustajakurssit,joista voisin saada lisäpisteitä seuraaviin lähihoitaja-soveltuvuuskokeisiini. Joka kesä olen käynyt kesätöissä palvelukodilla hoitoapulaisen hommissa.Kävin monissa ammattikoulujen testeissä eivätkä menneet läpi,mutta tänä keväänä minä onnistuin!

Dysfasiani näkyy varmasti kirjoituksessani ja puhumisessani. Yritän kuitenkin parhaani,että saan kirjoitettua sujuvaa ja selvää tekstiä. Vierassanojakin olen alkanut opettelemaan,koska haluan oppia paljon sanoja. Käytän opiskellessani sivistyssanakirjaa tai KYSYN ihan pokkana,että mitä tarkoitat tai jos en saa toisen henkilön puheesta selvää niin,sitten pyydän häntä toistamaan sen uudestaan "eli voisitko hiukan selventää".

Moi vaan kaikille! Miullakin on todettu lapsena dysfasia ja olen käynnyt puheterapiassa, musiikkiterapiassa, sairaalakoulussa ja ala-asteen olin kehitysvammaisten luokassa, mutta kolmannella luokalla miut siirrettiin dysfasia luokkaan. Miuta on koko peruskoulun aikana kiusattu ja olin vihattu sekä oppilaiden että opettajien keskuudessa, mutta oli miulla yksi TOOOSI paras ystävä jonka olen tuntenut pienestä pitäen ja rakastan häntä kuin omaa pikkusiskoa. Peruskoulussa miulla on ollut paljon riitauksia, varsinkin opettajien kanssa, kun kaikki olivat NAISIA, siis en ole koskaan luottanut kehenkään naisopettajaan. Miuta ei kukaan ymmärtänyt lainkaan koulussa, mutta harrastus paikoilla sain kyllä positiivin vastaan olon ja kristillisessä ympäristössäkin on turvallinen olo. Joo, miulla oli melkoisen katkera menneisyys, ysi luokalla vanhemmat erosi, siskoni meni naimisiin 20-vuotiaana, veljeni opiskelee Porissa ja miulla on kamalan yksinäistä, kun ei ole paljon kavereita eikä kotona Lappeenrannassa ole yhtenäistä perhettä ododttamassa. Mutta nyt mie opiskelen Karkun evankelisessa opistossa aikuislukiolinjalla ja miulla on kavereita ja jutteluseuraakin löytyy sekä opettajatkin ovat kivoja. Lukion ohella harrastan japanin- ja kiinan kieliä. Hah! Ja kuka sanoi, että dysfaasikot eivät muka osais oppia eri maitten kieliä?! Väärin ajateltu! Olen opiskellut japanin kieltä jo kolme vuotta eikä ollut mitään vaikeuksia, hehe! Lukion jälkeen menen joko opiskelemaan Japanin kielen -ja kulttuuri linjalle tai yliopistoon opiskelemaan teologiaa, teologian linjan kautta.