Olen panikoinut ja masennellut jo vuosia, nyt vuosi sitten elimistö ja pääkoppa sanoi sopimuksen irti ja sairaalajaksokin on takana. Suurimmaat oireet ovat kauhea uupumuksen tunne.On niin väsynyt että hengästyttää, jalat ja kädet voimattomia, alkaa aamusta, helpottaa päivällä pamin voimalla, tietty muitakin lääkkeitä litania.Uupumus voi tulla milloin vain. Fyysistä syytä ei ole.
Kauanko kestänyt ja ne jotka toipuneet, kirjoittakaa varsinkin te!
Kauanko kestänyt ja ne jotka toipuneet, kirjoittakaa varsinkin te!
Vastaukset 10
Vanhimmat
kestää vuosia, voi olla että siitä ei pääse ikinä täydellisesti eroon.
On ajanjaksoja, jolloin se on erityisen paha ja sitten on vähän helpompiakin ajanjaksoja. Riippuu tietenkin vähän siitä miten elämässä muutenkin menee.
Siihen varmaan auttaisi kaikkein parhaiten fyysinen rasitus ja fyysinen suorittaminen.
Kun yhteiskunta on henkistynyt ja työtehtävät ovat henkistyneet, niin tulee toinen pää vastaan jossain vaiheessa. Mutta tämänkin kaikki tietävät, mutta kerrataanpa taas vaan.
Olen uuvuttanut itseni raskaalla vuorotyöllä, olen yrittänyt harrastaa liikuntaa, mutta seuraavat päivät liikunnan jälkeen makaan sängynpohjalla reporankana. Onko tuo oikein?
on niin yksilöllistä. Itselläni keskivaikea masennus kesti viisi kuukautta - siis sairausloma. Sitten pyysin päästä töissä uudelleensijoitukseen ja pääsinkin. Sen jälkeen olen puskenut töitä aika hyvällä menestyksellä. Lääkäri sanoi kuitenkin, että henkilöllä, joka kerran on sairastanut masennuksen, voi herkemmin tulla masennus uudestaan eli herkistyminen siihen on mahdollista helpommin kuin sellaisella, jolla ei ole koskaan ollut masennusta. Tsemppiä sinulle.
Masennukseni ja uupukseni ei ollut yhtä paha kuin sinulla, keskivaikeaksi luokiteltu. Uupumuksen tunteet (minulla siihen liittyi paljon unihäiriöitä) olivat ajoittain samanlaisia kuin sinulla, vaikka podinkin masennukseni terapian ja mielialalääkityksen turvin työssäkäyden. Nyt olen toipunut. Aikaa lääkityksen aloittamisesta kului pari vuotta. Ennen lääkityksen aloittamista olin käynyt vuoden verran terapiassa.
Minulla taustalla vaikuttavana asiana olivat lapsuuden vaikeat väkivaltakokemukset. Oletko saanut terapiaa ja oletko kokenut sen auttavan?
Anna itsellesi aikaa ja ole hyvä itsellesi! Salli myös muiden olla sinulle hyviä :-) - tämä oli minulle kovasti vaikeaa pahimpina aikoina. Tuntui, ettei itsellä ole mitään annettavaa kenellekään. Toipuminen on hidas prosessi. Hitaus ei kuitenkaan tarkoita, ettet toipuisi. Yritä pitää kiinni niistä asioista, jotka tuottavat sinulle pikkuisenkin iloa. Sano vaikka joskus ääneen itsellesi, että ne ovat kaikkein todellisimpia ja tärkeimpiä asioita elämässäsi. Masennus on kuin sumuinen peili, joka vääristää ja peittää ilon ja pitää mielen kiinni harmaassa toivottomuuden sumussa. Pääset siitä ulos kohdistamalla kaiken huomiosi hyviin asioihin elämässäsi ja itsessäsi, ja usko pois, niitä on!
Millainen elämäntilanteesi muuten on? Saatko apua perheeltä / ystäviltä tarvitessasi? Uskallatko pyytää? Näyttääkö elämä yhtään valoisammalta nyt sairaalajakson päätyttyä?
Voimia sinulle!
Se toivottomalta tuntuukin kun lääkkeet maksimissa, sairaslomaa puolivuotta takana, perhetyöntekijät auttelevat arjessa ja lapsi vielä osan viikosta päivähoidossa ja laiska en todellakaan ole.
Käyn terapiassa.
kolmisen vuotta,sitten alkoi helpottamaan.Kaikenlaista liittyi noihin vuosiin,mutta siitä vaan selvisin.Haluankin sanoa kaikille epäilijöille,että masennuksesta voi toipua,mutta ei todellakaan entiselleen.olen nyt erilainen ihminen,kuin ennen sairastumista,mutta näinkin voi elää,pääasia,että masennus on poissa.Täytyy toivoa sen pysyvänkin pois.
Tarvitset nyt aikaa itsellesi päästäksesi parempaan kuntoon. Ota vastaan kaikki apu mitä saat. Kokeile kirjoittaa ylös kaikki pienetkin asiat ja hetket, jolloin tunnet jaksavasi hyvin. Silloin ehkä pystyt havaitsemaan, tapahtuuko pikkuhiljaa pientä paranemista. Minulle ainakin muistiinpanot auttoivat huomaamaan muutosta parempaan!
Unohda ajatukset laiskuudesta. Olet kaiken sen ajan arvoinen, mitä paranemisesi kestää! Ainakin minun elämäni on muuttunut masennuksesta toivuttua paremmaksi kuin ennen sitä. Toivoa on!
...mutta voin nyt oikein hyvin. suurimman avun sain hynoosista, taantumusterapiasta hypnoosin avulla. En koskaan masennukseni aikana käyttänyt lääkkeitä.
suosittelen kognitiivista terapiaa ja hypnoosia.
Eli miten jaksoit tuon ajan?
Minun surukriisini sai alkunsa toisen henkilön pahasta käyttäytymisestä minua kohtaan. Kriisini laukaisi esille myös vanhat käsittelemättömät kriisini. Sitä välttääkseen pitäisi aina selvitellä kriisinsä, etteivät ne pulpahda esille uuden kriisin yhteydessä. OLIN TODELLA NOLLAPISTEESSÄ! Shokin aika oli vaikea! minä vain nukuin - tosin huonosti! Sitten aloin ymmärtää! Sallin lepoa itselleni! Ahmin itsekehityskirjallisuutta! Konsultoin vaihtoehtoisia terapeutteja (Ruusuterapia mm). Kaikki tällainen oli kallista, mutta mikään muu ei ollut yhtä tärkeää.
Ymmärsin vähitellen, että olikin kysymys suuresta itsekritiikistä. Aloin ymmärtää, mistä se oli alun alkujaan peräisin. Se kehittyi luonteeseeni vanhempieni ankarasta kurituksesta - he onnistuivat todellakin ottamaan pois minusta jokaisen itsekunnioituksen pisaran. Vanhempani olivat ankaria ja kotoa pois muutettuani jatkoin itse samalla ankaruudella itseäni kohtaan. (Hyvä esimerkki siitä, että emme opi siitä, mitä vanhemmat sanovat vaan siitä mitä he tekevät) Jos minulla olisi ollut parenmpi itsevarmuus ja itsetunto en olisi kaatunut niin pahasti osalleni kohtaavista vastoinkäymisistä!
Opettelin siis rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Huomasin, että olen hyvä ja rakastettava ihminen ja oikeastaan vain uhri tälle pahalle maailmalle. Juuri ne hyvät ja herkät ihmiset kohliutuvat kovimmin tässä maailmassa! Ymmärsin, että se oli kuienkin kelpokuntoisuuteni joka oli auttanut minut näinkin pitkälle elämässäni ja luotin että minä selviän loppumatkastakin urheuteni avulla.
Meillä on kaikilla monta hienoa neuvoa ja vihjettä lähimmäisillemme, kun he uupuvat kriiseistänsä. Kun vaikeudet, sairaudet ja surut kohtaa meitä itseämme, on vaikeaa poimia näitä neuvoja/keinoja esille ja laittaa niitä toimeen. Olisikin ihanaa, jos kaikki tajuaisivat sen ja auttaisivat toisiansa ja mikä olisi parhainta - käyttäytyisivät toisiaan kohtaan niin, että näitä kriisejä ei ilmaantuisikaan. Minun ystäväni tosin hävisivät kartaltani- minun suruni oli liian vaikea!
Ei kannata kuitenkaan alkaa parantumismatkaansa yksin. Maksaa mitä maksa, on parasta hakea apua. Henkilökohtaisesti en tahtonut nukuttaa pois surujani lääkkeitten avulla, en tahtonut ottaa pois oireita vaan yritin selvittää syyt, jotka antoivat nämä oireet. Tämä selvittelyn aika vei kaikki säästöni, mutta mitä olisin tehnyt rahoilla,jos olisin voinut huonosti. Nyt voin hyvin, olen köyhä kuin kirkonrotta, mutta kasvanut ja kehittynyt tämän pitkän matkani aikana.
Elämän "maaliviiva" ei ole se tärkeä, vaan matka sinne! Emmehän tiedäkään onko olemassaolollamme määränpäätä. Se on TÄMÄ MATKA, joka on ELÄMÄÄ. Siinä mielessä en menettänyt kymmentä vuotta surukäsittelyyni, vaan itse asiassa vaelsin kymmenen vuotta elämääni kehittäen.
Neuvoni onkin, että on parasta etsiä juuret pahoinvoinnillensa. Näitä juuria emme jaksa kaivaa esille, jos puudutamme mielemme lääkkeiden kanssa. Ajoittain voimme tosin niin huonosti, että lääkeet ovat PAKKO. Lääkinnän yhteydessä pitäisi tosin aina myös harrastaa jonkinlaista terapiaa, esim kognitiivista, jonka avulla voi järkiperäisiesti vaikuttaa kriisinsä selvittämiseen. Lääkkeet terapian yhdeydessä, mutta ei ilman. LÄÄKKEET AINOANA APUNA eivät auta, vaan johtavat riippuvaisuuteen!