ajattelin tulla kertomaan minun tarinani suhteestani vanhempiini.
olen juuri täyttänyt 30 vuotta, vanhempieni ainoa lapsi. koko elämäni ajan minulla on ollut erittäin huonot välit äitiini, ja se onkin asia joka koskee minuun vieläkin. isääni minulla on ollut aina ihan hyvät välit, ja tunnen hieman syyllisyyttäkin että hän on aina joutunut sivusta katsomaan ja kärsimään äitini ja minun ongelmista. olen asunut poissa kotoa jo lähes 10vuotta, ja kuvittelinkin että kotoa lähteminen muuttaisi äiti-suhdetta vähintäänkin positiiviseen suuntaan, mutta turha luulohan se oli, omasta mielestäni olen kehittynyt ja kasvanut ihmisenä tänä aikana, ja miksi en olisi, olenhan jo 30!!!??? säälittää ja harmittaa ja suoraan sanoen KOSKEE huomata että äitini ei ole muuttunut lainkaan. saadaan tappelu aikaiseksi samanmoisista asioista kun 15vuotta sitten...ja todellakin voin sanoa että tappelun aloittaja EN OLE MINÄ !!!! koen olevani aikuinen, enkä osaa suuttua samanlaisista asioista kun äitini.
minä suutun siinä vaiheessa kun olen ensin kuunnellut NALKUTUSTA ties mistä. en käy paljoa vanhempieni luona, koska en jaksa kuunnella äitini nalkutuksia, harmittaa ja sattuu koska isääni haluaisin nähdä ja jutella asioista hänen kanssaan.
tälläkin hetkellä minuun sattuu tämä tilanne niin kovasti että itkettää kirjoittaessa, ja saman aikaisesti harmittaa koska olen JO 30vuotias, ja pitäisi jo päästä yli näistä tunteista!!!!
tuntuu niin käsittämättömältä tämä koko juttu.
useasti olen toivonut että äitini ei olisikaan minun äitini, ja olen toivonut jopa sitä että vanhempani eroaisivat, jotta isäni ehkä löytäisi uuden naisen ja sitä kautta saisin äitipuolen joka olisi minunkin ystäväni!!
miten tämä voi olla tällaista??? 30vuotiaana toivoo näin "lapsellisia" asioita!!??
no,ehkä se on luonnollista että sitä "etsii" itselleen vanhempiaan loppuun saakka!?!?!
tuntuu niin säälittävältä!!!!!
mutta te, jotka lapsistanne pidätte hyvää huolta, ja olette heidän kanssaan hyvissä väleissä, muistakaa vaalia onneanne!!!! olen hieman siitä katkera, mutta pakkohan tätä elämää on sietää ja opittava elämään sillä mitä on!!!
joskus sitä vain voi unelmoida toisenlaisesta!!!!
olen juuri täyttänyt 30 vuotta, vanhempieni ainoa lapsi. koko elämäni ajan minulla on ollut erittäin huonot välit äitiini, ja se onkin asia joka koskee minuun vieläkin. isääni minulla on ollut aina ihan hyvät välit, ja tunnen hieman syyllisyyttäkin että hän on aina joutunut sivusta katsomaan ja kärsimään äitini ja minun ongelmista. olen asunut poissa kotoa jo lähes 10vuotta, ja kuvittelinkin että kotoa lähteminen muuttaisi äiti-suhdetta vähintäänkin positiiviseen suuntaan, mutta turha luulohan se oli, omasta mielestäni olen kehittynyt ja kasvanut ihmisenä tänä aikana, ja miksi en olisi, olenhan jo 30!!!??? säälittää ja harmittaa ja suoraan sanoen KOSKEE huomata että äitini ei ole muuttunut lainkaan. saadaan tappelu aikaiseksi samanmoisista asioista kun 15vuotta sitten...ja todellakin voin sanoa että tappelun aloittaja EN OLE MINÄ !!!! koen olevani aikuinen, enkä osaa suuttua samanlaisista asioista kun äitini.
minä suutun siinä vaiheessa kun olen ensin kuunnellut NALKUTUSTA ties mistä. en käy paljoa vanhempieni luona, koska en jaksa kuunnella äitini nalkutuksia, harmittaa ja sattuu koska isääni haluaisin nähdä ja jutella asioista hänen kanssaan.
tälläkin hetkellä minuun sattuu tämä tilanne niin kovasti että itkettää kirjoittaessa, ja saman aikaisesti harmittaa koska olen JO 30vuotias, ja pitäisi jo päästä yli näistä tunteista!!!!
tuntuu niin käsittämättömältä tämä koko juttu.
useasti olen toivonut että äitini ei olisikaan minun äitini, ja olen toivonut jopa sitä että vanhempani eroaisivat, jotta isäni ehkä löytäisi uuden naisen ja sitä kautta saisin äitipuolen joka olisi minunkin ystäväni!!
miten tämä voi olla tällaista??? 30vuotiaana toivoo näin "lapsellisia" asioita!!??
no,ehkä se on luonnollista että sitä "etsii" itselleen vanhempiaan loppuun saakka!?!?!
tuntuu niin säälittävältä!!!!!
mutta te, jotka lapsistanne pidätte hyvää huolta, ja olette heidän kanssaan hyvissä väleissä, muistakaa vaalia onneanne!!!! olen hieman siitä katkera, mutta pakkohan tätä elämää on sietää ja opittava elämään sillä mitä on!!!
joskus sitä vain voi unelmoida toisenlaisesta!!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toista ei voi muuttaa vain itseään. Mulla on äitini kanssa ollut myös huonot välit ja hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö, joka vaikeutta meidän kanssakäymistä. Itse olen rauhallinen varmaankin juuri tästä syystä ;)
Kun olen ymmärtänyt, ettei toista voi muuttaa, olen oppinut muuttamaan suhtautumistani häneen. Kun hän saa purkauksiaan pikkuasioista en lähde mukaan vaan pysyn äärimmäisen rauhallisemä, enkä korota ääntäni missään nimessä. Voit ajatella että äitisi on kypsymätön, ja sinä fiksuna et vajoa hänen tasolleen. Jousta ja myötäile äitiäsi keskustelutilanteissa, niin hän huomaa ettei hänellä ole valtaa sinuun. Jotkut ihmiset voivat nauttivat riitelystä ja siitä kun saavat toisen vihastumaan eli ovat tällä tavalla kieroja. Ajattele että olet erillinen äidistäsi, et ole riipuvainen hänenstä mitenkään, vaikka olette fyysisesti lähellä. Voit oppia isältäsi, miten hänen lähellään tulee olla kenties. Uskon, että on jonkinlainen tarkoitus sillä keitä olemme saaneet vanhemmiksemme. Itse en varmaan arvottaisi henkistä kasvua, rakkautta, hengellisyyttä ja harmoniaa niin korkealle elämässäni, ellen olisi tuntenut äitiäni. Mieti, mitä positiivista olet oppinut tästä äitisuhteestasi, ehkä jotain samaa mitä minä? Jos äitisi rakkaus olisi sinulle itsestään selvyys, et kenties osaisi arvostaa sitä kuten nyt. Kaikki varmaan toivovat äidin rakkautta, minäkin, mutta tunnen nyt jotain suurenpaa pyyteetöntä universaalia rakkautta jostain suuremmasta. Ihmisen rakkaus, äidinkin, on häilyväistä ja itsekästä..
buddhalaisuuteen viehtyneenä ajttelen, että vaikeat tilanteet ihmissuhteissä ovat minulle myötätunnon harjoittaluun soveltuvia tilanteita. Minulla sitä herättää äitini sairaus; hän ei kertakaikkiaan voi itselleen mitään. Esim. jos äitisi nalkuttaa sinulle niin voit ajatella, että hänellä on siihen varmasti jokin hyvä syy. Kenties hänen mieltään painaa jokin asia, hänellä on työhuolia, stressiä tai ehkä hän hän haluaa tuntea itsensä paremmaksi sättimällä sinua.
mutta olen niin väsynyt siihen miettimiseen!!
niin ajattelin aina vielä kotona asuessani, ja sitä kautta opinkin kuuntelemaan toisia, unohtamaan itseni kokonaan, nyt joudun aikuisena kärsimään sosiaalisista peloista, koska ehkä jotenkin alitajuisesti pelkään taas suututtavani/loukkaavani toisia. yritän kovin oppia ja kehittyä ja ajatella mahdollisimman positiivisesti tästä kaikesta! mutta kun joskus vain tulee raja vastaan, ei yksinkertaisesti jaksa enää. ja miksi aina kaikki pitää selittää ja vedota tuohon että se toinen alentuu moiseen jne. millä oikeudella?????????? jos jollain on sen verran älyä miten osaa kieroilla jne. on pakko olla myös älyä käsittää ja mennä itseensä ja pohtia omalla kohdalla mitä asioita voisi tehdä toisin, eikä aina vaatia sitä muilta!!????
tilanne toinen jos syynä sairaus tai selkeästi älykkyydeltään vajaa.
minuun ainakin nyt sattuu ja en vain yksinkertaisesti jaksa aina olla se ymmärtäväinen osapuoli, koska silloin satutan itseäni aina uudelleen ja uudelleen, ja tuntuu että niin on jatkunut jo 30 vuotta !! milloin on syytä lopettaa ja olla ymmärtämättä??? vai pitääkö sitä vain jatkaa ja satuttaa itseään yhä uudelleen ja uudelleen???? en ymmärrä!!!! olen kyllä jo lapsesta pitäen turvautunut ajattelemaan että kaikella on oltava tarkoitus, ja ehkä siellä jokin korkeampi voima sen on meille tärkeästä syystä antanut, mutta välillä sekin on koetuksella!!! en mitenkään koe tunnustavani mitään uskontokuntaa, mutta johonkin suurempaan haluan uskoa!
nuorempana se oli se AINOA lohtu joka minua auttoi jatkamaan, silloin sitä ajatteli että vielä on paljon edessä ja asiat ajan myötä paranevat. mutta nyt huomaan että niin sitä 30vuotta on sama juttu jatkunut, ja näyttää jatkuvan!!! tuntuu niin säälittävältä!!!! no,siihen minä en kyllä lähde, että itsesäälin kanssa jatkaisin elämää, silloin voisin luovuttaa tähän paikkaan, mutta onneksi olen luonteeltani taistelija ja sääli ei minua saa.
joskus vain on niin loppu että päivän kaksi on rankkoja, kyllä se siitä taas pikkuhiljaa! harmittaa vain kun "turhasta" joutuu kärsimään!!!
Mulla faijan kanssa samanlainen suhde. Herra ei hyväksy mun ammatinvalintaa... mutta kun ei musta ole hitsariksi eikä firmaa pyörittämään. Ainoa ero on se, että meillä nämä asiat on jo kohta 25 vuotta vanhoja...
Ihan okei menee niinkauan kun faija on selvinpäin, mutta annas kaks keppanaa ja vot.