Heippa! Onko Sulla, Pihla, tai kenelläkään muulla kokemuksia siitä, että vanhuksilla on pelkotiloja? Mun mummollani (85 v.), joka asuu 14 km keskustasta omakotitalossa, on alkanut tulla tänä vuonna tosi ihmeellisiä pelkoja; hän peittää ikkunat esim. sanomalehdillä, patalapuilla ja pyyhkeillä myös niissä huoneissa
jossa hän ei edes oleskele! Ja ne pelot (selittämättömät) liittyy myös puhelimeen vastaamiseen ( pelkää häirikkösoittoja) jne. Kotipalvelu käy joka aamu ja mun äiti & sisarensa käy tekemässä kaikki taloustyöt ja siivoukset.
Toinen juttu on, mistä mä tahtoisin kysyä, on tuo dementoituneen vanhuksen ruokailu. Kuinka vanhuksen saa syömään? Onko ruokailusta kieltäytyminen dementiaan liittyvää? Hän ei syö yksin ollessa mitään ja joskus kieltäytyy ruokailuista ja kuitenkin pian kysyy; mitä syödään?
Kolmas juttu on, että onko tekohampaiden nuoleminen yleistä vanhuksilla?
Mä olen omaisena tietty huolestunut asiasta ja joskus tuntuu, että voimat loppuu...ja itsekään kun ei ole kondiksessa... vaikka ei sitä ehkä sais sillä tavoin ajatella. Dementoitunut vanhus on kyllä tärkeä, peloistaan huolimatta!
Kirjoitelkaa ja kommentoikaa! Aurinkoista kesää Savonlinnan suunnalta! Terkuin "Susku"
vanhuksen pelot
10
3604
Vastaukset
- Pihla-67
näitä kuvailemiasi asioita tuli vastaan jo edesmenneellä mummillani. Kaiken huippu oli se, että hän halusi turvautua kiertäviä kaupustelijoita vastaan, ja osti oveen turvaketjun-kaupustelijalta...
Äidilläni, joka on nyt 75, oli näitä samoja pelkoja, kun hän vielä asui palvelutalossa.
Isäni kuolemasta oli kulunut vasta kuukausia, kun äidillä alkoivat voimakkaat näkö- ja kuuloharhat. Pelkotilathan ovat varmaan erittäin yleisiä, mutta mikään järkiselityshän ei mennyt äidille perille. Liitin sen surutyöhön, ja siihenkin, että äiti ei osannut tulla toimeen yksin. Kumma kyllä ,lääkitys kun lopetettiin, harhat loppuivat, ja äiti on tällä erää harhaton.
Olen tällä hetkellä työssä kuntoutuslaitoksessa, jossa on myös dementikkoja pysyväisasukkaina. Tämä ruokailusta kieltäytyminen on ollut yleistä, ja sitten asukas on saatu syömään, kun aikaa on vähän kulunut. Ja hetken päästä ei asukas edes muista, että on juuri syönyt. Käytösoireet vaihtelevat erittäin paljon.
On näitä hiljaisia, ja sitten myös aggressiivisia. Luovimalla olen mennyt eteenpäin, ja sitten, kun ihmiseen tutustuu paremmin, tutustuu myös hänen tapoihinsa.
Miten lienee mummisi pärjäämisen kanssa kotona? Voisiko kotipalvelun käyntejä tehostaa (sitä kokeiltiin äidilläni), vai pitääkö jo miettiä muita vaihtoehtoja? Varmasti alatte jo olla totaalisen uupuneita. Joskus ratkaisujen teko on kipeä asia, mutta äitini kohdalla se oli pakko tehdä niin, että palvelutalosta piti siirtyä terveyskeskukseen.
VOIMIA!!- väsynyt rapu
Kiitti viestistäsi, Pihla! Mä pelkään pahoin, ettei kotipalvelun käyntejä voi enää tehostaa. Silloin alussa (kun sairaus oli diagnosoitu tammikuussa 2002) kävi kotipalvelu 2 kertaa; puoli 8 aamulla ja puoli 12 samana aamupäivänä. Kun hänellä todettiin sairaus, tuli omaisille käymiskielto kokonaisen 2 kuukauden ajaksi, sillä vanhus silminnähden hermostui omaisiinsa, sai raivareita jne. Viimeinkin omaiset saivat tulla varovasti käymään...
Sitten kotipalvelu & -sairaanhoito meinasivat lopettaa välillä käynnitkin, kun uskoivat, että keskivaikeasti dementoitunut vanhus pärjää yksin sanojensa mukaan! Ja se oli kaukana totuudesta.
Nyt kun kirjoitit äidistäsi ja oireista isäsi kuoleman jälkeen, se sai mut ajattelemaan, että hänen oireensa saattoivatkin jo alkaa isoisäni kuoleman jälkeen, joka oli jo 1994.
Olihan niitä oireita ollut, jotka myöhemmin havaittiin liittyneen dementiaan, kuten aggressiivisuus ja kuolemanhakuisuus & -uhkailu. Hän on käyttänyt Ariceptia 5 mg, mutta se ei ilmeisesti enää myöhemmässä vaiheessa auta lähimuistiin, joka tuntuu huononevan aimoharppauksin!
Eilenkin hän oli ollut apaattinen ja väsyneen oloinen. Kyllä oli syönyt, mutta kai vähemmän. En tiedä, oliko kotipalvelu käynyt laisinkaan tänä aamuna, ei ainakaan hänen mukaansa.
Voiko muuten Aricept tehdä harhoja? On ihan näköharhojakin. Televisiota hän ei katso. Voiko muuten kuivuminenkin aiheuttaa harhoja tai väsymystä?
Kysyit siitä pärjäämisestä... se on hyvinkin kyseenalaista ja nyt kun äitini sisar lähtee ainoan autokyydin, eli miehensä kanssa viikoksi matkoille ja vastuu jää yksin hänelle.
Tuntuu vain joskus niin... yksinäiseltä ja voimattomalta, mutta kiitos, että vastasit mulle.
Mikä on äitisi vointi tällä hetkellä?
Siitä muuten vielä, että vaikka itse tekee kaikkensa vanhuksen voinnin eteen ja tämä tuntuu liukuvan pois käsistä, se turhauttaa. Samoin kun mä yritän hauskuttaa häntä tarinoillani, sitä kestää vain pienen hetken ja heti palaa niihin surullisiin ja tuskaisiin asioihin.
No, kirjoittele taas! Olin helpottunut vastauksestasi! t. väsynyt rapu - Pihla-67
väsynyt rapu kirjoitti:
Kiitti viestistäsi, Pihla! Mä pelkään pahoin, ettei kotipalvelun käyntejä voi enää tehostaa. Silloin alussa (kun sairaus oli diagnosoitu tammikuussa 2002) kävi kotipalvelu 2 kertaa; puoli 8 aamulla ja puoli 12 samana aamupäivänä. Kun hänellä todettiin sairaus, tuli omaisille käymiskielto kokonaisen 2 kuukauden ajaksi, sillä vanhus silminnähden hermostui omaisiinsa, sai raivareita jne. Viimeinkin omaiset saivat tulla varovasti käymään...
Sitten kotipalvelu & -sairaanhoito meinasivat lopettaa välillä käynnitkin, kun uskoivat, että keskivaikeasti dementoitunut vanhus pärjää yksin sanojensa mukaan! Ja se oli kaukana totuudesta.
Nyt kun kirjoitit äidistäsi ja oireista isäsi kuoleman jälkeen, se sai mut ajattelemaan, että hänen oireensa saattoivatkin jo alkaa isoisäni kuoleman jälkeen, joka oli jo 1994.
Olihan niitä oireita ollut, jotka myöhemmin havaittiin liittyneen dementiaan, kuten aggressiivisuus ja kuolemanhakuisuus & -uhkailu. Hän on käyttänyt Ariceptia 5 mg, mutta se ei ilmeisesti enää myöhemmässä vaiheessa auta lähimuistiin, joka tuntuu huononevan aimoharppauksin!
Eilenkin hän oli ollut apaattinen ja väsyneen oloinen. Kyllä oli syönyt, mutta kai vähemmän. En tiedä, oliko kotipalvelu käynyt laisinkaan tänä aamuna, ei ainakaan hänen mukaansa.
Voiko muuten Aricept tehdä harhoja? On ihan näköharhojakin. Televisiota hän ei katso. Voiko muuten kuivuminenkin aiheuttaa harhoja tai väsymystä?
Kysyit siitä pärjäämisestä... se on hyvinkin kyseenalaista ja nyt kun äitini sisar lähtee ainoan autokyydin, eli miehensä kanssa viikoksi matkoille ja vastuu jää yksin hänelle.
Tuntuu vain joskus niin... yksinäiseltä ja voimattomalta, mutta kiitos, että vastasit mulle.
Mikä on äitisi vointi tällä hetkellä?
Siitä muuten vielä, että vaikka itse tekee kaikkensa vanhuksen voinnin eteen ja tämä tuntuu liukuvan pois käsistä, se turhauttaa. Samoin kun mä yritän hauskuttaa häntä tarinoillani, sitä kestää vain pienen hetken ja heti palaa niihin surullisiin ja tuskaisiin asioihin.
No, kirjoittele taas! Olin helpottunut vastauksestasi! t. väsynyt rapuon niin tuttu tunne...itse syyllistän vieläkin kaikesta itseni, vaikka minulla ei olisi asioiden suhteen mitään tekemistä-kaipa se on meillä omaisilla niin sisäänrakennettu systeemi!
Katsoin Pharmacasta tuota Ariceptia; suoranaisesti siinä ei mainita sivuvaikutuksina näitä harhoja, mutta vanhuksilla etenkin pitäisi tarkastella lääkehoitoa ja annoksia kokonaisuutena.
Olisiko jotain, mitä voisi jättää pois, tai annosta pienentää. Ja tuo kuivuminen on jo elintoimintoja uhkaavaa, ja sille pitäisi tehdä jotain! Varsinkin iäkkäiden ihmisten juomiseen pitäisi tarttua, että nesteitä menisi riittävästi.
...harhathan voivat liittyä sairauteen sinänsä, vaikkei varsinaista dementiaa olisi vielä diagnosoitukaan-äitinikin papereissa lukee "sekamuotoinen dementia".
Äitinikin kohdalla välillä sitten katsottiin, että pärjää, vaikka äiti soitteli minulle keskellä yötä, että isäni on vaikka missä:keittiössä, ja puhuu hänelle. Ja mekin huomasimme, että me omaiset laukaisimme äidissä jotakin, mikä pahensi harhaisuutta.
Tällä hetkellä äitini on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja on ihan omatoiminen, pesee itsensä, ja syö itse, psyykenlääkkeitä ei mene tällä erää. Eli äiti on ainoa kävelevä ihminen koko osastolla. Yksityiseen palvelukotiin ei meillä ole varaa, eikä kaupungilta saa avustusta.
Kyllä minuakin alkaa itkettämään, kun äiti puhuu isästä niin kaivaten, vaikka isän loppuaikana äiti oli ihan kaamea. Yritän pitää puhelimitse yhteyttä, lähettää kortteja, ja me sisarukset yritämme käydä vuoronperään vierailulla äidin luona.
Itse olen yrittänyt totuttautua ajatukseen, että olen rajallinen ihmisenä, vaikka välillä yritin pitää kaikkia lankoja käsissäni. Ei siinä muuta tulosta tullut kuin uupumus. Ja nyt kun vaihdoin virkavapaalle tehohoidosta dementikkojen/vanhusten hoitoon vuodeksi, niin sekin on avannut aika lailla mietittäviä asioita.
Vastaus oli kyllä sekava, mutta kun ajatus lentää, ei tule katsottua aina järjestystä, miten ne esittää.
Kirjoittele! - väsynyt rapu
Pihla-67 kirjoitti:
on niin tuttu tunne...itse syyllistän vieläkin kaikesta itseni, vaikka minulla ei olisi asioiden suhteen mitään tekemistä-kaipa se on meillä omaisilla niin sisäänrakennettu systeemi!
Katsoin Pharmacasta tuota Ariceptia; suoranaisesti siinä ei mainita sivuvaikutuksina näitä harhoja, mutta vanhuksilla etenkin pitäisi tarkastella lääkehoitoa ja annoksia kokonaisuutena.
Olisiko jotain, mitä voisi jättää pois, tai annosta pienentää. Ja tuo kuivuminen on jo elintoimintoja uhkaavaa, ja sille pitäisi tehdä jotain! Varsinkin iäkkäiden ihmisten juomiseen pitäisi tarttua, että nesteitä menisi riittävästi.
...harhathan voivat liittyä sairauteen sinänsä, vaikkei varsinaista dementiaa olisi vielä diagnosoitukaan-äitinikin papereissa lukee "sekamuotoinen dementia".
Äitinikin kohdalla välillä sitten katsottiin, että pärjää, vaikka äiti soitteli minulle keskellä yötä, että isäni on vaikka missä:keittiössä, ja puhuu hänelle. Ja mekin huomasimme, että me omaiset laukaisimme äidissä jotakin, mikä pahensi harhaisuutta.
Tällä hetkellä äitini on siis terveyskeskuksen vuodeosastolla, ja on ihan omatoiminen, pesee itsensä, ja syö itse, psyykenlääkkeitä ei mene tällä erää. Eli äiti on ainoa kävelevä ihminen koko osastolla. Yksityiseen palvelukotiin ei meillä ole varaa, eikä kaupungilta saa avustusta.
Kyllä minuakin alkaa itkettämään, kun äiti puhuu isästä niin kaivaten, vaikka isän loppuaikana äiti oli ihan kaamea. Yritän pitää puhelimitse yhteyttä, lähettää kortteja, ja me sisarukset yritämme käydä vuoronperään vierailulla äidin luona.
Itse olen yrittänyt totuttautua ajatukseen, että olen rajallinen ihmisenä, vaikka välillä yritin pitää kaikkia lankoja käsissäni. Ei siinä muuta tulosta tullut kuin uupumus. Ja nyt kun vaihdoin virkavapaalle tehohoidosta dementikkojen/vanhusten hoitoon vuodeksi, niin sekin on avannut aika lailla mietittäviä asioita.
Vastaus oli kyllä sekava, mutta kun ajatus lentää, ei tule katsottua aina järjestystä, miten ne esittää.
Kirjoittele!Moikka, Pihla ja kiitti viestistäs! Mummolla on ilmeisesti lopetettu Furesis... tai siis nesteen poistolääke, sillä hän "kuivuu pystyyn" . Ja vaikka kuinka yrittäisi hokea, että sun täytyy juoda & syödä, se palaa bumerangina takaisin! Eli toisin sanoen hän muistuttaa toisia siitä ja on huolissaan, ettei toinen syö / juo tarpeeksi.
Sä kirjoitit tuosta, että te omaiset laukaisitte äidissänne jotain, mikä pahensi sairautta.
Tuttu tunne sinäällään meilläkin päin, sillä... kun mummon puheet menee ihan "scifi" - jutuiksi, silloin yritetään oikaista hänen puheitaan, että jos sattuis muistamaan asian oikean laidan - suotta. Se aiheuttaa vain riitaisuutta. Sanotaan kyllä, ettei niitä juttuja pidä oikoa, mutta se ei onnistu silloin, jos niihin juttuihin alkaa liittyä pelkotiloja. (sori, tais olla sekavaa)
Kuinka äitisi reagoi siihen, kun soitat hänelle tai tulet käymään?
Kyllä hän ilahtuu soitoistani, ainakin hetken, mutta sitten puheen aiheista riippuen saattaa puhelu mennä häneltä itkemiseksi. Mä oon päässyt käymään aika harvoin nyt siellä hänen luonaan. Mutta kuitenkaan hän ei ole tajunnut mun siellä oloani, kuin ei tajua äitinikään siellä oloa. Mun kotipaikkani on just siellä missä mummo asuu nytkin. Mä podin siitä aiemmin syyllisyyttä ja ajattelin, että jos olisin koko ajan hänen kanssaan, hän tajuaisi mut, mutta eihän se niin mene. Kyllä se on niin, että omaiset laukaisee käytösoireet dementikolle. Tiedätkö, kun hän on n. 3 päivänä viikossa yksin, hän on tasapainoisempi ja iloisempi, kuin mitä toisten siellä ollessa. Silloin se menee aktiiviseksi ikkunasta toiseen juoksuksi katsoen mitä he tekevät ulkona tai sitten itkemiseksi sängyssä. No, ei onneksi aina ole tuollaista, on toki niitä hyviäkin hetkiä - joskin ne tahtoo jäädä huonojen varjoon.
Ja omainen ei muuten pysty irrottautumaan niistä huolista, jota sairaus aiheuttaa. Ne seuraa yötä päivää mukana, ainakin mun äidilläni. Mä oon onneksi jo silloin kirjoittanut päiväkirjaa ja siihen mä oon päässy purkamaan ajatuksia.
Onks teitä monta sisarusta? Mun äidilläni on sisko ja veli, mutta velipojan osuudeksi riittää 4 - 6 kertaa vuodessa pikainen kaupalla käyttö tai pika puhelu silloin tällöin. "Hänellä on oma elämänsä" mummo puolustautuu. Mä oon ainut lapsi.
Kyllä mä oon yrittäny olla vahva äitini takia. Ja ehkä tähän tilanteeseen on tottunut jossain määrin. Mutta se luopumisen aika pelottaa, kun se joskus tulee. Pelottaako sua? Sä olet työssä varmasti nähnyt sitä ja lohduttanut omaisia. Se ei vaan oo sitten oman omaisen kohdalla helppoa. Jos puhuu vähääkään isoisästäni myönteiseen sävyyn tai puolustaa, alkaa kirosanaryöppy. Ja mä luulen, että hänkään ei ole käynyt sitä suru prosessia läpi. Se isoisän kuoleman aikaan tuli sisaruksille välirikko, mutta siitä mä kirjoitan myöhemmin. Ja se vaikuttaa vieläkin mummoon. Hän kyllä joskus puhuu myönteiseen sävyyn "minun mieheni..." ja huumorintajuisuus on muuten tullut tämän sairauden aikana.
Mutta... kirjoittele taas. Sori, tää tais olla sekava, sun viestis ei.
Aurinko paistaa täällä... Morjens seuraavaan kertaan, t. hiukka toivoo saanu rapu - Pihla-67
väsynyt rapu kirjoitti:
Moikka, Pihla ja kiitti viestistäs! Mummolla on ilmeisesti lopetettu Furesis... tai siis nesteen poistolääke, sillä hän "kuivuu pystyyn" . Ja vaikka kuinka yrittäisi hokea, että sun täytyy juoda & syödä, se palaa bumerangina takaisin! Eli toisin sanoen hän muistuttaa toisia siitä ja on huolissaan, ettei toinen syö / juo tarpeeksi.
Sä kirjoitit tuosta, että te omaiset laukaisitte äidissänne jotain, mikä pahensi sairautta.
Tuttu tunne sinäällään meilläkin päin, sillä... kun mummon puheet menee ihan "scifi" - jutuiksi, silloin yritetään oikaista hänen puheitaan, että jos sattuis muistamaan asian oikean laidan - suotta. Se aiheuttaa vain riitaisuutta. Sanotaan kyllä, ettei niitä juttuja pidä oikoa, mutta se ei onnistu silloin, jos niihin juttuihin alkaa liittyä pelkotiloja. (sori, tais olla sekavaa)
Kuinka äitisi reagoi siihen, kun soitat hänelle tai tulet käymään?
Kyllä hän ilahtuu soitoistani, ainakin hetken, mutta sitten puheen aiheista riippuen saattaa puhelu mennä häneltä itkemiseksi. Mä oon päässyt käymään aika harvoin nyt siellä hänen luonaan. Mutta kuitenkaan hän ei ole tajunnut mun siellä oloani, kuin ei tajua äitinikään siellä oloa. Mun kotipaikkani on just siellä missä mummo asuu nytkin. Mä podin siitä aiemmin syyllisyyttä ja ajattelin, että jos olisin koko ajan hänen kanssaan, hän tajuaisi mut, mutta eihän se niin mene. Kyllä se on niin, että omaiset laukaisee käytösoireet dementikolle. Tiedätkö, kun hän on n. 3 päivänä viikossa yksin, hän on tasapainoisempi ja iloisempi, kuin mitä toisten siellä ollessa. Silloin se menee aktiiviseksi ikkunasta toiseen juoksuksi katsoen mitä he tekevät ulkona tai sitten itkemiseksi sängyssä. No, ei onneksi aina ole tuollaista, on toki niitä hyviäkin hetkiä - joskin ne tahtoo jäädä huonojen varjoon.
Ja omainen ei muuten pysty irrottautumaan niistä huolista, jota sairaus aiheuttaa. Ne seuraa yötä päivää mukana, ainakin mun äidilläni. Mä oon onneksi jo silloin kirjoittanut päiväkirjaa ja siihen mä oon päässy purkamaan ajatuksia.
Onks teitä monta sisarusta? Mun äidilläni on sisko ja veli, mutta velipojan osuudeksi riittää 4 - 6 kertaa vuodessa pikainen kaupalla käyttö tai pika puhelu silloin tällöin. "Hänellä on oma elämänsä" mummo puolustautuu. Mä oon ainut lapsi.
Kyllä mä oon yrittäny olla vahva äitini takia. Ja ehkä tähän tilanteeseen on tottunut jossain määrin. Mutta se luopumisen aika pelottaa, kun se joskus tulee. Pelottaako sua? Sä olet työssä varmasti nähnyt sitä ja lohduttanut omaisia. Se ei vaan oo sitten oman omaisen kohdalla helppoa. Jos puhuu vähääkään isoisästäni myönteiseen sävyyn tai puolustaa, alkaa kirosanaryöppy. Ja mä luulen, että hänkään ei ole käynyt sitä suru prosessia läpi. Se isoisän kuoleman aikaan tuli sisaruksille välirikko, mutta siitä mä kirjoitan myöhemmin. Ja se vaikuttaa vieläkin mummoon. Hän kyllä joskus puhuu myönteiseen sävyyn "minun mieheni..." ja huumorintajuisuus on muuten tullut tämän sairauden aikana.
Mutta... kirjoittele taas. Sori, tää tais olla sekava, sun viestis ei.
Aurinko paistaa täällä... Morjens seuraavaan kertaan, t. hiukka toivoo saanu rapumeillä äiti alkoi mennä jotenkin sekaisin jo isän sairauden (syövän) loppuvaiheessa keväällä 2004. Äiti huusi isälle, että mitä sinä makoilet vaan sängyssä, sairas tässä olen minäkin-tyylillä.
Isä menikin sitten terveyskeskukseen kuolemaan, ja oikeastaan silloin kuolema oli helpotus minulle, koska isäkin sitä jo toivoi. Loppuaikaa oli niin vaikeaa seurata. Kun isä lepäsi kotonaan sängyssä, äiti hujautti minua jollain kepillä, ja minä taas vahingossa sinkautin sen äidin päähän takaisin, kun yritin ottaa keppiä pois....isä joutui vielä tulemaan sen viimeisen kerran väliin-kyllä minua hävetti.
Äitihän huuteli puhelimeenkin vaikka mitä, tässä ei viitsi painokelvottomia rivouksia kirjoitella.
Milloin minä/sisko/veli oli kaikista kammottavin lapsista, joita hän oli synnyttänyt. Mutta ei se minua loukannut, sillä tajusin, että se oli sairautta. Joskus uupuneena pääsi jopa naurukin, kun nuorin lapsista on alle kouluikäinen, ja isommatkin 10 ja 11. Ajattelin, että jos huutaminen helpottaa äidin surutyötäkin, antaa paukkua.
Meitä sisaruksia on kolme, minä nuorin. Onnena tässä on se, että olemme pystyneet isän kuoleman jälkeen tekemään työnjakoa. Veli hoitaa rahaan liittyvät asiat, sisko taas lukuisat sekalaiset, ja minä terveyteen liittyvät kyselyt ja tiedottamisen äidille.
Nytkin, vaikka äiti on harhaton, sitä tuntee syyllisyyttä. Jos äidillä on kipuja, tuntuu, että pitäisi itse mennä antamaan se kipulääke, vaikka hän on hyvässä hoidossa. Mutta se syyllisyyden tunne!!
Äidilläsi on varmasti loppuunpalaminen lähellä, jos mummiasi ei saada jonnekin hoitoon, jossa hoitajat ovat 24 h/vrk paikalla.
Omaisen hoitaminen on aivan eri asia, kuin tehdä sitä työkseen. Työnsä toki yrittää tehdä kunnolla ja kohdella ja hoitaa potilaita niin, kuin haluaisi itse omaa omaistaan hoidettavan.
Mutta luopuminen omaisesta on aina raskasta, vaikka ikää olisi paljon, ja meilläkin äiti jo toivoisi kärsimysten loppuvan. Siitä illuusiosta, jossa on aina olemassa joku, joka hoitaa minua (siis että äiti ja isä ovat täällä ikuisesti), on niin vaikeaa päästää irti... - väsynyt rapu
Pihla-67 kirjoitti:
meillä äiti alkoi mennä jotenkin sekaisin jo isän sairauden (syövän) loppuvaiheessa keväällä 2004. Äiti huusi isälle, että mitä sinä makoilet vaan sängyssä, sairas tässä olen minäkin-tyylillä.
Isä menikin sitten terveyskeskukseen kuolemaan, ja oikeastaan silloin kuolema oli helpotus minulle, koska isäkin sitä jo toivoi. Loppuaikaa oli niin vaikeaa seurata. Kun isä lepäsi kotonaan sängyssä, äiti hujautti minua jollain kepillä, ja minä taas vahingossa sinkautin sen äidin päähän takaisin, kun yritin ottaa keppiä pois....isä joutui vielä tulemaan sen viimeisen kerran väliin-kyllä minua hävetti.
Äitihän huuteli puhelimeenkin vaikka mitä, tässä ei viitsi painokelvottomia rivouksia kirjoitella.
Milloin minä/sisko/veli oli kaikista kammottavin lapsista, joita hän oli synnyttänyt. Mutta ei se minua loukannut, sillä tajusin, että se oli sairautta. Joskus uupuneena pääsi jopa naurukin, kun nuorin lapsista on alle kouluikäinen, ja isommatkin 10 ja 11. Ajattelin, että jos huutaminen helpottaa äidin surutyötäkin, antaa paukkua.
Meitä sisaruksia on kolme, minä nuorin. Onnena tässä on se, että olemme pystyneet isän kuoleman jälkeen tekemään työnjakoa. Veli hoitaa rahaan liittyvät asiat, sisko taas lukuisat sekalaiset, ja minä terveyteen liittyvät kyselyt ja tiedottamisen äidille.
Nytkin, vaikka äiti on harhaton, sitä tuntee syyllisyyttä. Jos äidillä on kipuja, tuntuu, että pitäisi itse mennä antamaan se kipulääke, vaikka hän on hyvässä hoidossa. Mutta se syyllisyyden tunne!!
Äidilläsi on varmasti loppuunpalaminen lähellä, jos mummiasi ei saada jonnekin hoitoon, jossa hoitajat ovat 24 h/vrk paikalla.
Omaisen hoitaminen on aivan eri asia, kuin tehdä sitä työkseen. Työnsä toki yrittää tehdä kunnolla ja kohdella ja hoitaa potilaita niin, kuin haluaisi itse omaa omaistaan hoidettavan.
Mutta luopuminen omaisesta on aina raskasta, vaikka ikää olisi paljon, ja meilläkin äiti jo toivoisi kärsimysten loppuvan. Siitä illuusiosta, jossa on aina olemassa joku, joka hoitaa minua (siis että äiti ja isä ovat täällä ikuisesti), on niin vaikeaa päästää irti...Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka hiivit hiljaa läheisen ihmisen elämään, kuin varas yöllä.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka muutit elämämme, sen orastavat suunnitelmat äkisti.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka kosketat meitä kaikkia sairastuneen kanssa eläviä.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, näytä epävarmuuden hunnun peittämät kasvosi meille.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka murrat ihmisen pala palalta, laitat muutoksen kouriin.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, miksi tulit? Kauanko viivyt? Monenko ihmisen elämän tuhoat?
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, anna meille aikaa sopeutua sinuun ja tuomiin muutoksiisi.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka et jätä koskaan rauhaan. Anna edes muutama seesteisempi päivä.
Dementia, sinä salaperäisempi sairaus, miksi tulit niin yllättäen? Miksi hänelle, joka tuli toimeen omillaan.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka muokkaat läheiseni luonteet rajulla muutoksen kourallasi, anna aikaa tutustua sinuun, jotta voisimme paremmin ymmärtää.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, raota tummaa verhoasi, jotta toivonsäde voisi valaista, puhdistaa hyvä tuulen henkäys jälkeesi jättämän epävarmuuden tomun.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus...
Tämän olin kirjoittanut kuukausi diagnoosista. Lasten syntyminen on ollut mummollekin painajainen! Ja äiti vanhimpana saa kaikki loskat niskaansa. Mutta voisko sitä ajatella, että sekin on rakkautta?! Niin meilläkin mummo on jo toivonut vuosia lähtöänsä. Se ei ole omaisesta kivaa kuultavaa, vaikkakin olisi samoja ajatuksia. Ne tahtoo kieltää itseltään. Yht'äkkiä äiti on kuin lapsi.
Kirjoittele taas & kommentoi textiäni... t. väsynyt rapu - Pihla-67
väsynyt rapu kirjoitti:
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka hiivit hiljaa läheisen ihmisen elämään, kuin varas yöllä.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka muutit elämämme, sen orastavat suunnitelmat äkisti.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka kosketat meitä kaikkia sairastuneen kanssa eläviä.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, näytä epävarmuuden hunnun peittämät kasvosi meille.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka murrat ihmisen pala palalta, laitat muutoksen kouriin.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, miksi tulit? Kauanko viivyt? Monenko ihmisen elämän tuhoat?
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, anna meille aikaa sopeutua sinuun ja tuomiin muutoksiisi.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka et jätä koskaan rauhaan. Anna edes muutama seesteisempi päivä.
Dementia, sinä salaperäisempi sairaus, miksi tulit niin yllättäen? Miksi hänelle, joka tuli toimeen omillaan.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, joka muokkaat läheiseni luonteet rajulla muutoksen kourallasi, anna aikaa tutustua sinuun, jotta voisimme paremmin ymmärtää.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus, raota tummaa verhoasi, jotta toivonsäde voisi valaista, puhdistaa hyvä tuulen henkäys jälkeesi jättämän epävarmuuden tomun.
Dementia, sinä salaperäinen sairaus...
Tämän olin kirjoittanut kuukausi diagnoosista. Lasten syntyminen on ollut mummollekin painajainen! Ja äiti vanhimpana saa kaikki loskat niskaansa. Mutta voisko sitä ajatella, että sekin on rakkautta?! Niin meilläkin mummo on jo toivonut vuosia lähtöänsä. Se ei ole omaisesta kivaa kuultavaa, vaikkakin olisi samoja ajatuksia. Ne tahtoo kieltää itseltään. Yht'äkkiä äiti on kuin lapsi.
Kirjoittele taas & kommentoi textiäni... t. väsynyt rapuolet kyllä! En itse kykenisi noin kypsään ilmaisuun, vaikka olen sinua tuplasti vanhempi.
Osaat ilmaista erittäin hyvin dementian luonnetta, ja sitä, mitä se tekee siihen sairastuneelle, läheisille, ja muille.
Tiedän, että rakkauttahan se kiukuttelukin on, eihän sitä aina välttämättä pura pahinta oloaan hoitajille. Ja minä olen antanut hoitajille luvan soittaa vaikka keskellä yötä, jos se äidin oloa helpottaa, vaikka haukkuminen.
Joskus taas voi suosiolla sanoa, että olen väsynyt, en nyt jaksa. - väsynyt rapu
Pihla-67 kirjoitti:
olet kyllä! En itse kykenisi noin kypsään ilmaisuun, vaikka olen sinua tuplasti vanhempi.
Osaat ilmaista erittäin hyvin dementian luonnetta, ja sitä, mitä se tekee siihen sairastuneelle, läheisille, ja muille.
Tiedän, että rakkauttahan se kiukuttelukin on, eihän sitä aina välttämättä pura pahinta oloaan hoitajille. Ja minä olen antanut hoitajille luvan soittaa vaikka keskellä yötä, jos se äidin oloa helpottaa, vaikka haukkuminen.
Joskus taas voi suosiolla sanoa, että olen väsynyt, en nyt jaksa.Moikkis taas! Sori, etten ehtiny vastaamaan, kone oli huollossa.
Verbaalisesti lahjakas?! Kiitti! Tuota... ehkä sitä pystyy käsitteleen kypsemmin asioita, kun omaisen sairaus etenee ja itselle tulee enemmän ikää. Heinäkuun alkupäivinä tuli 32 vuotta...
Mutta nyt asiaan!
Kumpa sitä antais ittelleenkin oikeuden sanoa, että mä en nyt jaksa! Ja sanoo ääneen sen, että mä en tiedä, miten tässä tapauksessa toimitaan, miten mä voin auttaa?
Meillä on nyt sellainen tilanne, että aiemmin sairautensa aikana riidanhaluinen vanhus on muuttunut nyt apaattiseksi ja passiiviseksi. Hän ei enää edes soita oma - aloitteisesti ja kieltämättä hiljainen huoli hiipii... ollaanko tässä menossa vääjäämättä loppua kohti? Lähimuisti on huonontunut huomattavasti; ei muista, onko kukaan luonaan, jos ei ole nähnyt muutamaan minuuttiin. Alkaa kyllä mietityttää hänen siellä pärjäämisensä yksinoloaikanaan.
Eikö se niin ole, että lapsikin vain hakee huomiota kiukuttelulla ja toivoo saavansa rakkautta osakseen? Niin hänkin ja seuraa omaistensa tekemisiä, yrittää varjella heitä satuttamasta itseään...
Jotenkin ehkä dementoituneelle vanhukselle tulee hauras ja enkelimäinen vaikutelma, sillä kai suojelus - ja hoivavietti säilyy aika pitkään, samoin välittäminen. Vai... mitä mieltä olet?
Onko mitään tehtävissä tuollaisessa vaisuudessa? Hän vain lepää sängyssä tekemättä mitään, ei katso televisiota, verhotkin saattavat olla ikkunoissa. Hän ei silloin juttele. Ruokaa syö.
No, kirjoittele taas! Terkuin Väsynyt Rapu - Pihla-67
väsynyt rapu kirjoitti:
Moikkis taas! Sori, etten ehtiny vastaamaan, kone oli huollossa.
Verbaalisesti lahjakas?! Kiitti! Tuota... ehkä sitä pystyy käsitteleen kypsemmin asioita, kun omaisen sairaus etenee ja itselle tulee enemmän ikää. Heinäkuun alkupäivinä tuli 32 vuotta...
Mutta nyt asiaan!
Kumpa sitä antais ittelleenkin oikeuden sanoa, että mä en nyt jaksa! Ja sanoo ääneen sen, että mä en tiedä, miten tässä tapauksessa toimitaan, miten mä voin auttaa?
Meillä on nyt sellainen tilanne, että aiemmin sairautensa aikana riidanhaluinen vanhus on muuttunut nyt apaattiseksi ja passiiviseksi. Hän ei enää edes soita oma - aloitteisesti ja kieltämättä hiljainen huoli hiipii... ollaanko tässä menossa vääjäämättä loppua kohti? Lähimuisti on huonontunut huomattavasti; ei muista, onko kukaan luonaan, jos ei ole nähnyt muutamaan minuuttiin. Alkaa kyllä mietityttää hänen siellä pärjäämisensä yksinoloaikanaan.
Eikö se niin ole, että lapsikin vain hakee huomiota kiukuttelulla ja toivoo saavansa rakkautta osakseen? Niin hänkin ja seuraa omaistensa tekemisiä, yrittää varjella heitä satuttamasta itseään...
Jotenkin ehkä dementoituneelle vanhukselle tulee hauras ja enkelimäinen vaikutelma, sillä kai suojelus - ja hoivavietti säilyy aika pitkään, samoin välittäminen. Vai... mitä mieltä olet?
Onko mitään tehtävissä tuollaisessa vaisuudessa? Hän vain lepää sängyssä tekemättä mitään, ei katso televisiota, verhotkin saattavat olla ikkunoissa. Hän ei silloin juttele. Ruokaa syö.
No, kirjoittele taas! Terkuin Väsynyt RapuItselläni on ollut pakko myöntää, ettei jaksa. Onneksi sisaret sitten olivat virkumpia. Minä jotenkin hyydyin isän kuoleman lähetessä ja lukuisten äidille tehtyjen muuttojen jälkeen täysin. Piti lisäksi hoitaa työ ja omatkin lapset.
Äidilläkin oli tällaista "aaltoliikettä";milloin hän oli todella väsynyt ilman erityistä syytä, ja milloin virkumpi.
Se kuuluu varmaan ihan normaaliin elämään monisairaiden ikäihmisten kohdalla, ja mitä enemmän ikää, sen todennäköisempää ajatus lähestyvästä kuolemastakin on.
Itsekin soittelin tässä äidille, kun me kaikki kolme sisarusta olimme käyneet, ja veli on taas menossa joskus myöhemmin käymään-äiti reagoi heti psyykkisesti, osin kiukuttelemalla kaikesta, ja valittamalla, mutta tiedän ,että se kuuluu äidin tyyliin.
...ja äiti kyselee, ovatko lapseni saaneet ruokaa, viihdykkeitä etc., vaikka olen jo 38 vee!
Voisiko mummiasi käyttää ulkona, esim. pyörätuolilla, me lainattiin terveyskeskuksesta silloin, kun äiti oli vielä kotona. Tai lukea hänelle, tässä vain jotain juttuja, jotka piristivät meidän äitiä.
Äh, tätä sanasotkua, olen ollut lomalla työssä koko päivän...koeta jaksaa!!!! Miten äidillesi nyt järjestäisi lepoa-onnistuisiko edes jakso terveyskeskuksessa, jossa samalla kartoitettaisiin tätä kotona pärjäämistä. Meillä oli sosiaalihoitaja apuna.
terkuin, Pihla. - väsynyt rapu
Pihla-67 kirjoitti:
Itselläni on ollut pakko myöntää, ettei jaksa. Onneksi sisaret sitten olivat virkumpia. Minä jotenkin hyydyin isän kuoleman lähetessä ja lukuisten äidille tehtyjen muuttojen jälkeen täysin. Piti lisäksi hoitaa työ ja omatkin lapset.
Äidilläkin oli tällaista "aaltoliikettä";milloin hän oli todella väsynyt ilman erityistä syytä, ja milloin virkumpi.
Se kuuluu varmaan ihan normaaliin elämään monisairaiden ikäihmisten kohdalla, ja mitä enemmän ikää, sen todennäköisempää ajatus lähestyvästä kuolemastakin on.
Itsekin soittelin tässä äidille, kun me kaikki kolme sisarusta olimme käyneet, ja veli on taas menossa joskus myöhemmin käymään-äiti reagoi heti psyykkisesti, osin kiukuttelemalla kaikesta, ja valittamalla, mutta tiedän ,että se kuuluu äidin tyyliin.
...ja äiti kyselee, ovatko lapseni saaneet ruokaa, viihdykkeitä etc., vaikka olen jo 38 vee!
Voisiko mummiasi käyttää ulkona, esim. pyörätuolilla, me lainattiin terveyskeskuksesta silloin, kun äiti oli vielä kotona. Tai lukea hänelle, tässä vain jotain juttuja, jotka piristivät meidän äitiä.
Äh, tätä sanasotkua, olen ollut lomalla työssä koko päivän...koeta jaksaa!!!! Miten äidillesi nyt järjestäisi lepoa-onnistuisiko edes jakso terveyskeskuksessa, jossa samalla kartoitettaisiin tätä kotona pärjäämistä. Meillä oli sosiaalihoitaja apuna.
terkuin, Pihla.Kiitti kommentistas! Mummo tuntuu silloin liikkuvan ulkona, kun me ollaan poissa. En tiedä, mikä siinä sitten on. Ehkä aamuviileillä on parempi liikkua vanhemman ihmisen.
Kävely on muuttunut huojahtelevaksi, mutta voi johtua siitäkin, että hän on niin paljon pitkällään sängyssä.
Mun äiti taas lähti hänen luokseen.
Ehkä tuo myöntäminen, ettei enää totaalisesti jaksa, tulee meillekin eteen kerran. Mun äiti on vain sellainen hiljainen kärsijä, joka ei valita ikinä mistään.
Se on hienoa, että sä myönnät, ettet jaksa. Se on iso askel myös omien voimavarojen tuntemuksessa.
On se jännä juttu, että dementoitunut vanhus jaksaa ja haluaa huolehtia myös jälkipolvistaan! Hän varoittelee mua & lapsiaan satuttamasta itseään.
Mä kirjoitinkin äitienpäiväkorttiin, että " SINULLA ON 2 SUURINTA LAHJAA; VÄLITTÄMINEN JA ÄITIYS. KIITOS NIISTÄ " . Uskoisin, että tämä pätee niin moneen... :)
Kyllä hän silmäilee sanomalehteä, mutta mä yllätyin siitä, että hän jaksaa keskittyä vitsien kuuntelemiseen ja ne ilahduttivat häntä. Suurempi ilahdutus se oli mulle!
Intervallipaikka... sitä on mietitty kyllä silloin alussa, mutta se on vain jäänyt toteuttamatta jostain syystä.
Kirjoitellaan... terkuin Susku
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Istuva kansanedustaja epäiltynä pahoinpitelystä ja ampuma-aserikoksesta
Seiskan tietojen mukaan Timo Vornanen on epäiltynä pahoinpitelystä ja ampuma-aserikoksesta eikä kenellekään taatusti tul4353171Timo Vornanen kilahti
Mikähän sille kansanedustajalle polisiisi miehelle on noin pahasti mennyt hermot , että tulevaisuudensa pilasi totaalise1102612Tollokin tajuaa että Timo Vornanen
oli joutunut äärimmäiseen tilanteeseen ampuessaa yhden laukauksen katuun. Ei poliisi tee tuollaista hetken mielijohteest3872551Pullonpalautusjärjestelmä muuttuu - paluu menneisyyteen
EU suuressa viisaudessaan on päättänyt, että pulloja pitää kierrättää. Jos oikein ymmärsin, nykyisen järjestelmänmme ti1592076Sininen farmari - Ford Focus- YFB-842 on poliisilta kadoksissa Kauhajärvellä
https://alibi.fi/uutiset/poliisilta-poikkeuksellinen-vihjepyynto-autossa-oleva-henkilo-on-avuntarpeessa/?shared=29255-2d71907- 1731325
Onko oikeudenmukaista? Yhdellä taholla yllättävä valta-asema Tähdet, tähdet -voittajan valinnassa!
Näinpä, onko sinusta tämä oikein? Viime jaksossakin voittaja selvisi vain yhden äänen erolla ja tänä sunnuntaina ensimm231307No kerros nyt nainen
Kumpi mielestäsi oli se joka väärinkäsitti kaiken? Nyt voi olla jo rehellinen kun koko tilanne on jo lähes haihtunut.971196Persukansanedustaja Timo Vornanen ammuskellut Helsingissä
Poliisi siviiliammatiltaan, luvallinen ase mukana baarissa tällä hemmetin valopääpersulla. Meni eduskunnasta suoraan baa721131Nainen, mietit miten minä jaksan
En voi hyvin. Nykyään elämäni on lähinnä selviytymistä tunnista ja päivästä toiseen. Usein tulee epävarma olo, että mite891000